Part 50
— ... Meitä soimataan siitä, että olemme sepitelleet romaaneja. Mutta mitä on puolustaja tehnyt, jollei sepittänyt romaania romaanin päälle? Puuttui vain runoja. Odotellessaan lemmittyään Fjodor Pavlovitš repäisee rikki kirjekuoren ja heittää sen lattialle. Esitetäänpä sekin, mitä hän puhui tässä merkillisessä tapauksessa. Eikö se ole runoelma? Ja millä todistetaan, että hän otti esille rahat, kuka kuuli, mitä hän puhui? Matalajärkinen idiootti Smerdjakov, josta on tehty jonkinlainen Byronin sankari, joka kostaa yhteiskunnalle aviottoman syntymänsä, — eikö se ole runoelma byronilaiseen tyyliin? Ja poika, joka tunkeutuu isän asuntoon, tappaa hänet eikä kuitenkaan tapa, sehän ei enää ole edes romaani eikä runoelma, se on sfinksi, joka panee eteemme arvoituksia, joita se tietysti ei itsekään osaa ratkaista. Jos tappoi, niin tappoi, mutta mitä se on, että tappoi eikä tappanutkaan, — kuka sen ymmärtää? Sitten meille ilmoitetaan, että meidän puhujalavamme on totuuden ja terveitten käsitysten puhujalava, ja tältä samalta »terveitten käsitysten» puhujalavalta kajahtaa vannomisella vahvistettuna selviö, että isänmurhan nimittäminen isänmurhaksi on vain pelkkä ennakkoluulo, ja jos jokainen lapsi rupeaa kuulustelemaan isältään: »Isä, minkä tähden minun pitää sinua rakastaa?» — niin miten meidän käykään, miten käy yhteiskunnan perustusten, minne joutuu perhe? Isänmurha on, nähkääs, ainoastaan moskovalaisen kauppiaanrouvan »tulikivi». Kaikkein arvokkaimmat, kaikkein pyhimmät Venäjän oikeuslaitoksen tehtävää ja tulevaisuutta koskevat ohjeet esitetään vääristellen ja kevytmielisesti, jotta vain saavutettaisiin tarkoitus, saataisiin syyttömäksi julistetuksi se, jota ei voi syyttömäksi julistaa. Oi, masentakaa hänet armahtavaisuudella, huudahtaa puolustaja, — mutta muutahan rikoksentekijä ei tarvitsekaan, ja jo huomispäivänä kaikki saavat nähdä, miten masentunut hän on! Ja eikö puolustaja ole liian vaatimaton, kun tahtoo vain syytetyn syyttömäksi julistamista? Miksi ei voisi vaatia, että perustettaisiin isänmurhaajan nimeä kantava stipendi hänen urotyönsä ikuistuttamiseksi jälkipolvien ja nuoren polven keskuudessa? Evankeliumia ja uskontoa parannellaan: se kaikki, muka, on mystiikkaa, vain meillä on todellinen kristillisyys, joka jo on tarkistettu järjen ja terveitten käsitysten analyysilla. Ja näin pannaan eteemme Kristuksen valhekuva! »_Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan_», huudahtaa puolustaja ja tekee samassa silmänräpäyksessä sen johtopäätöksen, että Kristus on käskenyt mittaamaan samalla mitalla, jolla teille mitataan, — ja tämmöistä sanotaan totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta! Me vilkaisemme evakeliumiin vain puheitamme valmistaessamme, loistaaksemme sillä, että tunnemme tuota sentään sangen omalaatuista teosta, josta voi olla hyötyä ja jonka avulla voi tehdä jonkinmoisen effektin, sikäli kuin semmoista tarvitsemme, aina sikäli kuin tarvitsemme! Mutta Kristushan nimenomaan käskee tekemään toisin, välttämään tekemästä näin, koska ilkeä maailma tekee sillä tavoin, mutta meidän pitää antaa anteeksi ja kääntää lyöjälle toinenkin poskemme eikä mitata sillä mitalla, jolla loukkaajamme meille mittaavat. Tämmöistä on meille Jumalamme opettanut eikä sitä, että on ennakkoluulo kieltää lapsia tappamasta isänsä. Älkäämmekä ryhtykö totuuden ja terveitten käsitysten kateederista korjailemaan Jumalamme evankeliumia, hänen, jota puolustaja katsoo voivansa nimittää ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», päinvastoin kuin koko siveellinen Venäjä, joka lausuu Hänelle: »Sinä olet Jumalamme!» —
Tässä puheenjohtaja sekaantui asiaan ja hillitsi liiaksi innostunutta puhujaa pyytäen häntä olemaan liioittelematta, pysyttelemään sopivissa rajoissa j.n.e., niinkuin puheenjohtajien tapa on puhua tämmöisissä tilaisuuksissa. Salikin oli levoton. Yleisö liikahteli, jopa päästeli paheksuvia huutojakin. Fetjukovitš ei edes vastannut, hän astui esille vain käsi sydämellä sanoakseen loukkaantuneella äänellä muutaman sanan, jotka olivat täynnä arvokkuutta. Hän kajosi vain hiukan ja ivallisesti »romaaneihin» ja »psykologiaan» pistäen sopivasti eräässä kohdassa väliin: »Jupiter, sinä olet vihainen, olet siis väärässä» — mikä herätti paljon hyväksyviä naurahduksia yleisössä, sillä Ippolit Kirillovitš ei ollenkaan ollut Jupiterin näköinen. Sitten sen syytöksen johdosta, että hän muka antaa nuorelle polvelle luvan surmata isänsä, Fetjukovitš huomautti erittäin arvokkaasti, ettei hän vastaa siihen. Mitä taas tulee »Kristuksen valhekuvaan» ja siihen, ettei hän katsonut voivansa nimittää Kristusta Jumalaksi, vaan nimitti häntä ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», joka muka on »vastoin oikeauskoisuutta eikä sovi sanottavaksi totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta», — niin Fetjukovitš vihjasi »salaviittaukseen» ja siihen, että saa täkäläisellä puhujalavalla olla turvassa syytöksiltä, »jotka ovat vaarallisia persoonalleni kansalaisena ja uskollisena alamaisena»... Mutta näiden sanojen kohdalla puheenjohtaja keskeytti hänetkin, ja Fetjukovitš lopetti kumartaen vastauksensa hyväksyvän puhelun kuuluessa kaikkialta salista. Ippolit Kirillovitš oli naistemme mielestä »muserrettu ainaiseksi».
Tämän jälkeen sai puheenvuoron syytetty itse. Mitja nousi seisomaan, mutta ei puhunut paljon. Hän oli hirveän uupunut sekä ruumiillisesti että henkisesti. Se riippumattomuuden ja voiman leima, joka hänessä oli ollut aamulla hänen saliin tullessaan, oli melkein kokonaan kadonnut. Hän oli ikäänkuin kokenut tänään jotakin, joka tuntui koko elämän ajan ja joka oli opettanut ja selvittänyt hänelle jotakin tärkeätä, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt. Hänen äänensä oli tullut heikommaksi, hän ei enää huutanut niinkuin aikaisemmin. Hänen sanoissaan oli jotakin uutta, nöyrtynyttä, voitettua ja syventynyttä.
— Mitäpä sanottavaa minulla on, herrat valamiehet! Tuomioni on tullut, minä tunnen Jumalan käden itseäni koskettavan. Lopussa on irstaan miehen elämä! Mutta aivan samoin kuin ripittäydyn Jumalalle minä sanon teille: isäni vereen en, en ole syypää! Viimeisen kerran vielä toistan: en minä ole tappanut! Irstas olen ollut, mutta hyvää olen rakastanut. Joka hetki olen pyrkinyt parantumaan, mutta olen elänyt kuin villipeto. Kiitos prokuraattorille, paljon hän sanoi minusta semmoista, mitä en ole tietänytkään, mutta ei ole totta, että olisin murhannut isäni, prokuraattori erehtyi! Kiitos puolustajallekin, minä itkin häntä kuunnellessani, mutta ei ole totta, että olisin tappanut isäni, ei olisi ollut tarpeellista edes otaksua sitä! Mutta lääkäreitä älkää uskoko, minä olen täydessä järjessäni, vain sydämeni on raskas. Jos armahdatte, jos päästätte vapaaksi, niin rukoilen puolestanne. Minä tulen paremmaksi, lupaan sen, Jumalan kasvojen edessä lupaan sen. Mutta jos tuomitsette, — niin itse taitan miekkani pääni päällä ja taitettuani suutelen palasia! Mutta armahtakaa, älkää riistäkö minulta Jumalaani, minä tunnen itseni: rupean napisemaan! Mieleni on raskas, hyvät herrat... säälikää!
Hän miltei kaatui istuimelleen, hänen äänensä tyrehtyi, viimeisen lauseen hän sai töin tuskin sanotuksi. Tämän jälkeen oikeus ryhtyi muodostelemaan kysymyksiä ja alkoi kysellä vastapuolilta näiden loppulausuntoja. Mutta minä en kuvaa yksityiskohtia. Viimein valamiehet nousivat poistuakseen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli hyvin väsynyt, ja siksi hän lausuikin heille sangen heikon loppuevästyksen: »Olkaa puolueettomia, älkääkä antako puolustajan kaunopuheisten sanojen lumota itseänne, mutta punnitkaa kuitenkin tarkoin, muistakaa, että teillä on suuri velvollisuus täytettävänä», j.n.e. Valamiehet poistuivat ja istunto keskeytyi. Saattoi nousta paikaltaan, käyskennellä, vaihtaa mieleen kertyneitä vaikutelmia, haukata jotakin ravintolan puolella. Oli hyvin myöhä, jo noin kello yksi yöllä, mutta kukaan ei lähtenyt pois. Kaikki olivat niin jännityksissään ja sellaisen mielialan vallassa, etteivät voineet ajatella lepoa. Kaikki odottivat sydän kurkussa, vaikka, muuten, kaikkien sydän ei ollut kurkussa. Naiset olivat vain hysteerisen kärsimättömyyden vallassa, mutta heidän sydämensä olivat tyynet: »Onhan selvää, että vapautetaan.» He kaikki valmistautuivat yleisen innostuksen vaikuttavaan hetkeen. Myönnän, että salin miespuolisessakin aineksessa oli tavattoman paljon niitä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että syytetty ehdottomasti julistetaan syyttömäksi. Toiset olivat iloissaan, toiset rypistivät kulmiaan, jotkut taas suorastaan nyrpistivät nenäänsä: he eivät halunneet syyttömäksi julistamista! Fetjukovitš itse oli vahvasti vakuutettu menestyksestä. Hänen ympärilleen kokoonnuttiin, hän otti vastaan onnentoivotuksia, häntä mielisteltiin.
— On, — sanoi hän eräässä ryhmässä, niin kuin myöhemmin kerrottiin, — on olemassa näkymättömät langat, jotka yhdistävät puolustajan ja valamiehet. Ne syntyvät ja tuntuvat jo puheen aikana. Minä tunsin ne, ne ovat olemassa. Voitto on meidän, olkaa levolliset.
— Mutta mitähän talonpoikamme nyt mahtavat sanoa? — lausui eräs kulmiaan rypistävä, paksu ja rokonarpinen herra, lähellä kaupunkia asuva tilanomistaja, astuen erään keskustelevan herrasmiesryhmän luo.
— Eihän siinä ole yksinomaan talonpoikia. Siellä on neljä virkamiestä.
— Niin, ovathan ne virkamiehiä, — lausui ryhmää lähestyen eräs kihlakunnan maalaishallituksen jäsen.
— Tunnetteko Nazarjevin, Prohor Ivanovitšin, sen kauppiaan, jolla on mitali, valamiehen?
— Mitä hänestä?
— Se on hyvin viisas mies.
— Hänhän on kaiken aikaa vaiti.
— Niinpä kyllä, mutta sitä parempihan se onkin. Ei tarvitse pietarilaisen häntä opettaa, itse hän pystyy opettamaan koko Pietaria. Kaksitoista lasta, ajatelkaahan!
— Hyväinen aika, eivätkö he todellakaan julista syyttömäksi? — huusi toisessa ryhmässä eräs nuorista virkamiehistä.
— Aivan varmasti julistavat syyttömäksi, — kuului päättäväinen ääni.
— Olisi kerrassaan häpeä, jos eivät julistaisi syyttömäksi! — huudahti virkamies. — Olkoonpa, että on tappanut, mutta onhan erotus isällä ja isällä! Ja sitäpaitsi hän oli niin raivostunut... Hän saattoi todellakin vain heilauttaa survinta, ja toinen tuupertui. Paha vain, että lakeija tähän sotkettiin. Se on suorastaan naurettava episodi. Minä puolustajan sijassa olisin sanonut suoraan ja muitta mutkitta: tappoi, mutta ei ole syyllinen, piru teidät vieköön!
— Niinhän tekikin, paitsi ettei sanonut piru teidät vieköön.
— Ei, Mihail Semjonytš, melkein hän sanoi senkin, — yhtyi puheeseen kolmas ääni.
— Hyväinen aika, hyvät herrat, vapautettiinhan meillä suuren paaston aikana näyttelijätär, joka oli leikannut kaulan poikki rakastajansa lailliselta vaimolta.
— Eihän hän saanut sitä leikatuksi.
— Sama se, sama se, hän alkoi leikata!
— Mutta miten hän puhuikaan lapsista! Suurenmoista!
— Entäpä mystiikasta, mystiikasta, mitä?
— Antakaa te mystiikan olla, — huudahti vielä joku, — asettukaa Ippolitin asemaan, hänen kohtaloonsa tästä päivästä lähtien! Huomispäivänähän prokuraattorin rouva raapii häneltä silmät päästä Mitenjkan tähden.
— Onko hän täällä?
— Kuinka hän täällä olisi? Jos olisi täällä, niin täällä raapisikin. Kotonaan istuu, hampaita kivistää. Hehehee!
— Hehehee!
Kolmannessa ryhmässä:
— Ehkäpä Mitenjka todellakin julistetaan syyttömäksi.
— Mitäpä hyvää siitä olisi. Huomenna hän hajoittaa koko »Pääkaupungin», juopottelee kymmenen päivää.
— Äh, onhan se koko piru!
— Pirupa piru, ei pirutta tultu toimeen, missäs se olisi, jollei täällä.
— Hyvät herrat, olkoonpa, että se on kaunopuheisuutta. Mutta eihän saa isienkään päitä puhkoa puntareilla. Mitä siitä semmoisesta tulee?
— Mutta vaunut, vaunut, muistatteko?
— Niin, hän teki rattaista vaunut,
— Ja tekee huomenna vaunuista rattaat, »mikäli tarvitaan, aina mikäli tarvitaan».
— Taitavaa väkeä on liikkeessä. Onko meillä Venäjällä totuutta vai eikö sitä ole ollenkaan?
Mutta kello soi. Valamiehet olivat neuvotelleet täsmälleen tunnin, ei enempää eikä vähempää. Syntyi syvä hiljaisuus heti, kun yleisö oli asettunut paikoilleen. Muistan, miten valamiehet astuivat sisälle saliin. Vihdoinkin! En esitä tässä kysymyksiä kohta kohdalta enkä niitä enää muistakaan. Muistan vain vastauksen puheenjohtajan ensimmäiseen ja tärkeimpään kysymykseen, nimittäin »tappoiko ryöstämistarkoituksessa vakain tuumin?» (tekstiä en muista). Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Valamiehistön puheenjohtaja, juuri se virkamies, joka oli nuorin kaikista, lausui kuuluvasti ja selvästi kuolemanhiljaisuuden vallitessa salissa:
— Kyllä, hän on syyllinen!
Ja sitten oli tulos kaikissa eri kohdissa sama: syyllinen, kyllä, hän on syyllinen, ja näin lausuttiin ilman vähintäkään suopeutta! Tätä ei kukaan ollut odottanut, ainakin suopeudesta olivat melkein kaikki olleet varmoja. Kuolonhiljaisuus salissa ei keskeytynyt, kaikki olivat aivan kuin sananmukaisesti kivettyneet, — sekä ne, jotka olivat toivoneet langettamista, että ne, jotka olivat toivoneet syyttömäksi julistamista. Mutta tätä kesti vain ensimmäisten minuuttien ajan. Sitten alkoi hirveä sekamelska. Yleisön miespuolisista jäsenistä monet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä. Jotkut suorastaan hieroivat käsiään salaamatta iloaan. Tyytymättömät olivat kuin puserruksissa, kohauttelivat olkapäitään, kuiskuttelivat, mutta eivät näyttäneet yhä vieläkään oikein käsittävän. Mutta, hyvä Jumala, miten naisten laita oli! Minä luulin, että he tekevät kapinan. Alussa, he eivät näyttäneet uskovan korviaan. Ja yhtäkkiä alkoi yli koko salin kajahdella huudahduksia: »Mutta mitä tämä on? Mitä tämä taas on?» He hyppelivät pois paikoiltaan. Luultavasti he arvelivat, että tuon kaiken voi heti taas muuttaa ja järjestää toisin. Tällä hetkellä yhtäkkiä Mitja nousi seisomaan ja huusi päästäen vihlovan parkaisun ja ojennellen käsiään eteensä:
— Vannon Jumalan ja Hänen viimeisen tuomionsa kautta, etten ole syypää isäni vereen! Katja, minä annan sinulle anteeksi! Veljet, ystävät, armahtakaa tuota toista naista!
Hän ei jaksanut puhua loppuun ja alkoi itkeä, niin että se kuului yli koko salin, ääneensä, omituisella uudella, vieraalla, odottamattomalla äänellä, jonka mistä lieneekin yhtäkkiä saanut. Parvekkeelta, ylhäältä, perimmäisestä nurkasta kuului läpitunkeva naisen kirkaisu: se oli Grušenjka. Hän oli äsken saanut jonkun taipumaan, ja hänet oli uudelleen päästetty saliin jo ennen syytös- ja puolustuspuheitten alkamista. Mitja vietiin pois. Tuomion julistaminen lykättiin seuraavaan päivään. Koko sali nousi paikoiltaan epäjärjestyksessä, mutta minä en jäänyt enää odottamaan enkä kuuntelemaan. Muistan vain muutamia huudahduksia, jotka kuulin portailla, ulos mentäessä.
— Kaksikymmentä vuotta saa haistella vuorikaivosta.
— Ei vähempää.
— Niin, talonpoikamme olivat miehiä puolestaan.
— Ja tekivät lopun Mitenjkastamme!
Epilogi
1.
Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi
Viidentenä päivänä sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu, hyvin varhain aamulla, kellon käydessä vasta yhdeksättä, saapui Katerina Ivanovnan luo Aljoša sopimaan lopullisesti eräästä heille molemmille tärkeästä asiasta, jotapaitsi hän oli saanut tehtäväkseen toimittaa tämän luona erään asian. Katerina Ivanovna istui ja puheli hänen kanssaan samassa huoneessa, jossa oli aikoinaan vastaanottanut Grušenjkan; viereisessä huoneessa makasi kuumeessa ja tiedottomana Ivan Fjodorovitš. Katerina Ivanovna oli heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen käskenyt viemään sairaan ja tajuntansa menettäneen Ivan Fjodorovitšin kotiinsa, välittämättä ollenkaan siitä, että yhteiskunnan keskuudessa siitä ehdottomasti syntyisi paljon puheita ja lausuttaisiin tuomitsevia arvosteluja. Toinen hänen luonaan asuneista naispuolisista sukulaisista matkusti heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen Moskovaan, toinen oli jäänyt taloon. Mutta vaikka molemmat olisivat lähteneet pois, niin Katerina Ivanovna ei olisi muuttanut päätöstään, vaan olisi jäänyt hoitamaan sairasta ja istumaan hänen vuoteensa ääressä yöt päivät. Sairasta parantelivat Varvinski ja Herzenstube; moskovalainen tohtori oli lähtenyt takaisin Moskovaan kieltäytyen sanomasta edeltäpäin mielipidettään taudin mahdollisesta kehittymisestä. Vaikka jäljellejääneet tohtorit rohkaisivatkin Katerina Ivanovnaa ja Aljošaa, niin näkyi, että he eivät vielä voineet antaa varmaa toivoa. Aljoša kävi sairasta veljeään katsomassa kahdesti päivässä. Mutta tällä kertaa hänellä oli erikoinen, paljon huolta antava asia, ja hän aavisti, miten vaikeata hänen oli ryhtyä siitä puhumaan, ja samalla hänellä kuitenkin oli hyvin kiire: hänen oli välttämättömästi toimitettava toinenkin asia tänä samana aamuna toisessa paikassa, ja täytyi pitää kiirettä. He olivat puhelleet jo noin neljännestunnin. Katerina Ivanovna oli kalpea, tavattoman väsynyt ja samalla sairaalloisen kiihtynyt: hän aavisteli, mille asialle Aljoša muun muassa oli nyt tullut hänen luokseen.
— Älkää olko huolissanne siitä, mitä hän päättää, — lausui hän lujasti ja itsepintaisesti Aljošalle. — Oli miten hyvänsä, niin hän lopuksi kuitenkin tulee tähän tulokseen: hänen on paettava! Tuo onneton, tuo kunnian ja omantunnon sankari, — ei se toinen, ei Dmitri Fjodorovitš, vaan se, joka makaa tuolla oven takana ja joka uhrautui veljensä puolesta (lisäsi Katja säkenöivin silmin) — hän on jo kauan sitten ilmaissut minulle tuon pakosuunnitelman. Tiedättekö, hän on asettunut yhteyteen eräitten kanssa... Olen jo kertonut teille yhtä ja toista... Näettekö, se tapahtuu luultavimmin kolmannella matkavankiasemalla täältä, kun pakkotyöläisjoukkuetta viedään Siperiaan. Oi, siihen on vielä pitkä matka. Ivan Fjodorovitš on jo käynyt kolmannen matkavankiaseman päällikön luona. On vain epätietoista, kuka tulee olemaan joukkueen kuljetuspäällikkönä, eikä sitä voi näin ennakolta saada tietää. Huomenna kenties näytän teille koko yksityiskohtaisen suunnitelman, jonka Ivan Fjodorovitš jätti minulle ennen oikeudenistuntoa, siltä varalta, että jotakin sattuisi... Se oli sillä samalla kertaa, jolloin te, muistatteko, tapasitte meidät riidassa: hän oli jo menossa portaita alas, mutta minä nähtyäni teidät sain hänet tulemaan takaisin — muistatteko? Tiedättekö te, mistä me silloin riitaannuimme?
— En, en tiedä, — sanoi Aljoša.
— Tietysti hän piti sen silloin salassa teiltä: juuri tuosta pakosuunnitelmasta. Hän oli jo kolme päivää aikaisemmin ilmaissut minulle pääkohdat — silloinpa me aloimmekin riidellä ja olimme siitä asti olleet kolme päivää riidassa. Riitaannuimme siitä, että kun hän ilmoitti minulle Dmitri Fjodorovitšin, jos tulee tuomituksi, karkaavan ulkomaille yhdessä tuon elukan kanssa, niin minä yhtäkkiä vihastuin, — en sano teille mistä syystä, en tiedä itsekään mistä syystä... Oi, tietysti tuon elukan, tuon elukan vuoksi minä silloin vihastuin, ja nimenomaan siksi, että hänkin pakenee yhdessä Dmitri Fjodorovitšin kanssa ulkomaille! — huudahti yhtäkkiä Katerina Ivanovna vihasta väräjävin huulin. — Heti kun Ivan Fjodorovitš näki minun niin suuttuvan tuon elukan takia, niin hän samassa silmänräpäyksessä luuli, että minä olen tälle mustasukkainen Dmitrin vuoksi ja että minä siis edelleen rakastan Dmitriä. Siitä syntyi silloin ensimmäinen riita. Minä en tahtonut antaa selityksiä, en voinut pyytää anteeksi; minusta oli raskasta, että sellainen mies saattoi epäillä minun rakastavan niinkuin ennenkin tuota... Ja tätä hän saattoi luulla silloin, kun minä itse, jo paljon aikaisemmin, olin sanonut suoraan hänelle, etten rakasta Dmitriä, vaan rakastan ainoastaan häntä! Vain vihani tuota elukkaa kohtaan sai minut silloin suuttumaan! Kolmen päivän kuluttua, juuri sinä iltana, kun te tulitte tänne, hän toi minulle suljetun kirjekuoren, joka minun pitäisi avata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Oi, hän aavisti ennakolta sairautensa! Hän ilmaisi minulle, että kirjekuoressa oli yksityiskohtainen pakosuunnitelma, jotta minä, jos hän itse sattuisi kuolemaan tai vaarallisesti sairastumaan, yksinäni pelastaisin Mitjan. Samalla hän antoi minulle rahoja, melkein kymmenentuhatta, — samat rahat, joista prokuraattori, saatuaan joltakulta tietää, että hän oli lähettänyt niitä vaihdettaviksi, mainitsi puheessaan. Minua hämmästytti suuresti, että Ivan Fjodorovitš, joka yhä vielä oli mustasukkainen minun tähteni ja yhä oli vakuutettu siitä, että minä rakastan Mitjaa, ei kuitenkaan ollut luopunut ajatuksesta pelastaa veljensä ja uskoi minulle, minulle itselleni, tuon pelastustehtävän! Oi, se oli uhraus! Ei, te ette ymmärrä sellaista uhrautuvaisuutta koko täydellisyydessään, Aleksei Fjodorovitš! Minä tahdoin langeta hartain mielin hänen jalkoihinsa, mutta kun yhtäkkiä tulin ajatelleeksi, että hän pitää sitä vain minun riemastuksenani sen johdosta, että Mitja pelastetaan (ja sitä hän olisi ehdottomasti ajatellut!), niin minua siinä määrin suututti pelkkä niin epäoikeutetun ajatuksen mahdollisuuskin hänen puoleltaan, että minä taaskin kiivastuin ja sen sijaan, että olisin suudellut hänen jalkojaan, minä taas panin toimeen riitakohtauksen! Oi, minä olen onneton! Sellainen on minun luonteeni — kauhea, onneton luonne! Oi, te saatte vielä nähdä: minä teen vielä sen, johdan asiat siihen, että hänkin niinkuin Dmitri hylkää minut toisen tähden, jonka kanssa on helpompi elää, mutta silloin... ei, silloin minä en enää jaksa kestää, minä tapan itseni! Mutta kun te silloin astuitte sisälle, ja kun minä teitä kutsuin ja käskin häntä palaamaan takaisin, niin hänen tullessaan huoneeseen teidän kanssanne minut valtasi sellainen viha sen vihamielisen, halveksivan katseen johdosta, jonka hän yhtäkkiä minuun loi, että — muistatteko — minä yhtäkkiä huusin teille, että _vain hän, hän yksin_ oli saanut minut uskomaan, että hänen veljensä, Dmitri on murhaaja! Minä panettelin tahallani saadakseni vielä kerran pistää häntä, hän ei ollut koskaan, ei koskaan koettanut saada minua uskomaan, että veljensä on murhaaja, päinvastoin minä, minä koetin saada hänet sitä uskomaan! Oi, kaikkeen, kaikkeen on syynä minun hillitön raivoni! Minä, minä juuri valmistinkin tuon kirotun kohtauksen oikeuden edessä! Hän tahtoi osoittaa minulle, että hän on jalo ja että vaikka minä rakastankin hänen veljeään, niin hän ei kuitenkaan syökse veljeään onnettomuuteen kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta. Niinpä hän esiintyikin oikeudessa... Minä olen syypää kaikkeen, minä yksin olen syyllinen!
Ei vielä koskaan Katja ollut tehnyt tällaisia tunnustuksia Aljošalle, ja Aljoša tunsi hänen olevan nyt juuri semmoisen sietämättömän kärsimyksen asteella, jolloin kaikkein ylpeinkin sydän kipua tuntien murskaa ylpeytensä ja lankeaa maahan murheen voittamana. Oi, Aljoša tunsi vielä yhden kauhean lisäsyyn hänen tuskaansa tällä hetkellä, niin paljon kuin hän kaikkina näinä päivinä Mitjan tuomion jälkeen olikin koettanut sitä häneltä salata; mutta hänestä tuntui jostakin syytä liian tuskalliselta, jos Katerina Ivanovna olisi päättänyt alentua niin syvälle, että olisi alkanut puhua hänelle itse, nyt, tällä hetkellä, myöskin siitä syystä. Katerina Ivanovna kärsi »kavalluksestaan» oikeudessa, ja Aljoša aavisti, että omatunto pakotti häntä tunnustamaan syynsä nimenomaan hänen, Aljošan, edessä, kyynelsilmin, vikisten hysteerisesti, lattialla kiemurrellen. Mutta Aljoša pelkäsi tätä hetkeä ja tahtoi sääliä kärsivää. Sitä vaikeammaksi kävi sen tehtävän suorittaminen, jota varten hän oli tullut. Hän alkoi taas puhua Mitjasta.