Part 48

Minä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi, jollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat valamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan ketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä yönä siinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä. Kolme näistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata epäluulonalaisuudesta: itse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo. Jäljelle jäivät siis syytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa tunteikkaasti, että syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän ei voi viitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku kuudes, vaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti luopuisi syyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä hävettäisi, ja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet, miksi minä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te syytätte klienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta, jota syyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te etukäteen aivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista epäluuloista. Niin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat ainoastaan syytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä kukaan muu. Mutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja: se on jokin, vaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen yhteiskunnan piirissä, jonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen epäselvä huhu, tuntuu, että vallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi antaa todistuksensa myöskin eräs varsin luonteenomainen, vaikka, minä myönnän sen, epämääräinen tosiasiain rinnakkain asettelu: ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus juuri katastrofipäivänä, kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä näytti olevan pakko niin kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten tuo Smerdjakovin äkillinen itsemurha tuomion langettamisen edellisenä iltana. Sitten syytetyn vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus tänään oikeudessa, vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä olevan syyllisen, sekä se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa hänkin vuorostaan Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen vakuutettu niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov on sairas ja kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi olla epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty, pelastaa veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään mainittiin Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin arvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin jäänyt loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee loppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee edempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta nyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa esimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka syyttäjä suoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka ihmettelen kykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian olemukseen nähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut Smerdjakovin luona, olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan, ja hän teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko terveys, se on totta, mutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei, hän ei ollut ollenkaan niin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä päätellyt. Varsinkaan minä en löytänyt hänestä arkuutta, sitä arkuutta, jota syyttäjä meille niin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas hänessä ei ollut ensinkään, huomasin päinvastoin hirveätä epäluuloisuutta, joka kätkeytyi naiivisuuden suojaan, ja hänellä oli äly, joka kykeni oivaltamaan sangen monia asioita. Oi, syyttäjä on liian vähästä ruvennut pitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän teki sangen täsmällisesti määriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen luotaan vakuutettuna siitä, että hän oli ehdottomasti ilkeä olento, määrättömän kunnianhimoinen, kostonhaluinen ja tuiki kateellinen. Olen koonnut erinäisiä tietoja hänestä: hän vihasi syntyperäänsä, häpesi sitä ja muisteli hampaitaan kiristellen, että »oli saanut alkunsa Smerdjaštšajasta». Palvelija Grigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka hänen lapsuudessaan olivat olleet hänen hyväntekijöitään, hän oli epäkunnioittava. Venäjää hän kirosi ja pilkkasi. Hän haaveili Ranskaan muuttamista ja muuttumista siellä ranskalaiseksi. Hän oli jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein siitä, että hänellä ei ole varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän rakastanut ketään paitsi itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi ihmeellisen korkeata kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät vaatteet, puhtaat paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen itseään (siihenkin on todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana poikana hän saattoi tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa aviolasten asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä on kaikki oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän kertoi minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa laittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma oli määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, — oli hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki kolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin häneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle ja itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta hän näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä. Sataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän kuvan, joka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään seurauksiin. Suurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman hienovivahteisesti kaiken, mitä voi tuoda esille _pro_ ja _contra_ siihen otaksumaan nähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja hän kysyi erityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä kaatuvatautia? Niin, mutta saattoihan olla niinkin, ettei hän teeskennellytkään, kohtaus saattoi tulla aivan luonnollisella tavalla, ja sairas saattoi sitten toipua. Otaksukaamme, ettei hän parantunut, mutta saattoihan hän joka tapauksessa tulla tajuihinsa ja toipua, niinkuin kaatuvataudissa tapahtuu. Syyttäjä kysyy: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki murhan? Tuon hetken osoittaminen on tavattoman helppo tehtävä. Hän saattoi toipua ja herätä syvästä unesta (sillä hän oli vain unessa: kaatuvataudin kohtausten jälkeen seuraa aina syvä uni), juuri sillä hetkellä, jolloin ukko Grigori tarttuen aidan yli pakenevaa syytettyä jalkaan parkaisi niin, että se kuului yltympäri: »Isänmurhaaja!» Se huuto, joka oli aivan tavallisuudesta poikkeava, hiljaisuudessa ja pimeässä, juuri saattoikin herättää Smerdjakovin, joka ei tällöin voinut nukkua enää kovin sikeästi: aivan luonnollista oli, että hän oli saattanut jo tuntia aikaisemmin ruveta heräilemään. Noustuaan vuoteesta hän lähtee miltei tiedottomasti ja ilman mitään aikeita huutoa kohti nähdäkseen mitä siellä on tekeillä. Hänen päässään on taudin humua, harkintakyky uinuu vielä, mutta nyt hän on puutarhassa, hän menee valaistujen akkunain luo ja kuulee kauhean uutisen herralta, joka tietysti ilostui hänen tulostaan. Ajatus syntyy heti hänen päässään. Pelästyneeltä herraltaan hän saa kuulla kaikki yksityiskohdat. Ja nytpä vähitellen hänen sekavissa ja sairaissa aivoissaan kehittyy ajatus — kamala, mutta houkutteleva ja kiistämättömän johdonmukainen: tappaa, ottaa rahaa kolmetuhatta ja syyttää sitten nuorta herraa: ketä muuta nyt epäiltäisiinkään kuin nuorta herraa, ketä muuta voidaan syyttää kuin nuorta herraa, kaikki todistaa häntä vastaan, hän oli täällä? Kauhea rahan, saaliin himo saattoi vallata hänen sielunsa samalla kuin hän ajatteli, että pääsisi rangaistuksetta. Oi, tuommoiset äkilliset ja hillittömät puuskat esiintyvät niin usein tilaisuuden ilmaantuessa ja, mikä tärkeintä, tulevat yhtäkkiä sellaisille murhamiehille, jotka vielä hetkistä aikaisemmin eivät tietäneet, että heidän tekee mieli murhata! Nyt Smerdjakov saattoi mennä sisälle herransa luo ja toteuttaa suunnitelmansa, — miten, millä aseella? Oi, ensimmäisellä kivellä, minkä hän otti puutarhasta. Mutta miksi, missä tarkoituksessa? Entä kolmetuhatta, niillähän hän tekee onnensa. Oi, minä en puhu ristiriitaisesti: rahat saattoivat olla olemassa ja olla siellä. Ja ehkäpä Smerdjakov yksin tiesikin, mistä ne löytää, missä herra niitä säilyttää. »No, entä rahojen päällys, entä lattialla oleva reväisty kirjekuori?» Äsken kun syyttäjä tästä kääröstä puhuessaan esitti sangen hienon mietelmän siitä, että sen saattoi jättää lattialle nimenomaan tottumaton varas, juuri sellainen kuin Karamazov, eikä ollenkaan Smerdjakov, joka ei mitenkään olisi jättänyt jälkeensä niin raskauttavaa todistuskappaletta, — äsken, herrat valamiehet, tuota kuunnellessani minut yhtäkkiä valtasi sellainen tunne, että kuulen jotakin hyvin tuttua. Ja ajatelkaahan, juuri tämän saman mietelmän, tämän saman arvailun, miten Karamazov olisi tehnyt käärölle, minä olin kuullut täsmälleen kaksi päivää aikaisemmin Smerdjakovilta itseltään, eikä siinä kyllin, vaan hän suorastaan hämmästytti minut tällä: minusta nimittäin tuntui, että hän vilpillisesti tekeytyi naiiviksi, koetti ennakoida, saada isketyksi minuun tuon ajatuksen, jotta minä itse tekisin tuon saman johtopäätöksen, ja hän ikäänkuin johti minua siihen. Eiköhän hän liene johtanut tutkijoitaan näin ajattelemaan? Eiköhän hän saanut tuota ajatusta tungetuksi myöskin suurikykyisen syyttäjän mieleen? Sanotaan: entä Grigorin vanha vaimo? Kuulihan hän, miten sairas hänen vieressään vaikerteli koko yön. Niin, kuuli kyllä, mutta tuo havainto on tavattoman epäluotettava. Tunsin erään rouvan, joka katkerasti valitti, että häntä oli kaiken yötä herätellyt pihalla haukkuva rakki ja estänyt häntä nukkumasta. Ja kuitenkin oli koira-rukka, kuten selvisi, haukahtanut pari kolme kertaa koko yönä. Ja se on luonnollista; ihminen nukkuu ja kuulee yhtäkkiä vaikerrusta, hän herää harmistuneena siitä, että hänet herätettiin, mutta vaipuu silmänräpäyksessä uudestaan uneen. Parin tunnin kuluttua kuuluu taas vaikertelua, hän herää ja nukahtaa taas, lopuksi kuuluu vielä kerran vaikerrus, taaskin vain parin tunnin kuluttua, kaiken kaikkiaan kolme kertaa koko yössä. Aamulla nukkuja nousee ja valittaa, että joku on vaikerrellut kaiken yötä ja tavan takaa herättänyt hänet. Mutta siltä hänestä välttämättömästi täytyykin tuntua; unen väliajat, kaksi tuntia joka kerralla, hän on ollut nukuksissa eikä niitä muista, vaan muistaa ainoastaan heräämisen hetket, ja siksi hänestä tuntuu, että häntä on herätelty kaiken yötä. »Mutta miksi, miksi», huudahtaa syyttäjä, »Smerdjakov ei ole tunnustanut lapussa, jonka hän kirjoitti kuolemansa edellä? Toiseen asiaan», muka, »Riitti omaatuntoa, mutta ei toiseen.» Mutta sallikaahan sanoa: omatunto — se on jo katumusta, mutta itsemurhaajan ei välttämättömästi tarvinnut tuntea katumusta, hän tunsi vain epätoivoa. Epätoivo ja katumus — ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Epätoivo voi olla ilkeämielinen ja sovintoon taipumaton, ja kohottaessaan kätensä itseään vastaan itsemurhaaja saattoi tuona hetkenä kaksin verroin vihata niitä, joita oli kadehtinut koko elämänsä ajan. Herrat valamiehet, varokaa tekemästä tuomiovirhettä! Missä, missä suhteessa on epätodennäköistä kaikki se, mitä minä nyt juuri olen teille esittänyt ja kuvannut? Sanokaa, missä kohdassa minun esityksessäni on virhe, sanokaa missä kohdassa se on mahdoton, järjetön! Mutta jos minun otaksumisissani on mahdollisuuden varjokin, todennäköisyyden varjokin, — niin pidättykää lausumasta langettavaa tuomiota. Mutta onko tässä ainoastaan varjo? Vannon kaiken pyhän kautta, että minä täydelleen uskon oman, nyt juuri teille esittämäni selityksen murhan tapahtumisesta. Mutta pääasia, pääasia on, että minua kiusaa ja minut saa suunniltani yhä vain se ajatus, että koko suuressa tosiasiain joukossa, joita syyttäjä on kasannut syytettyä vastaan, ei ole ainoatakaan edes osapuilleen täsmällistä ja kumoamatonta ja että onnettoman syöksevät turmioon ainoastaan nämä tosiasiat yhdessä. Niin, yhdessä otettuina nuo tosiasiat ovat kauheat: tuo veri, tuo sormista valuva veri, veriset liinavaatteet, tuo pimeä yö, jossa kuuluu parkaisu »isänmurhaaja!», ja huutajan kaatuminen maahan pää puhki lyötynä, ja sitten tuo suuri joukko lausumia, todistuksia, eleitä, huutoja, — oi, se vaikuttaa niin voimakkaasti, voi niin lahjoa vakaumuksen, mutta teidänkö vakaumuksenne, herrat valamiehet, se voi lahjoa? Muistakaa, teille on annettu rajaton valta, valta sitoa ja päästää. Mutta mitä suurempi valta on, sitä kauheampaa on sen käyttö! Minä en hitustakaan peräydy siitä, mitä nyt olen sanonut, mutta olkoon menneeksi, olkoon, että minäkin hetkiseksi asetun samalle kannalle kuin syyttäjä, että onneton klienttini on tahrannut kätensä isänsä verellä. Tämä on vain otaksuma, toistan sen, minä en hetkeäkään usko hänen syyllisyyttänsä, mutta olkoon menneeksi, minä otaksun syytettymme olevan syypään isänmurhaan, mutta kuulkaa kuitenkin sanaani, vaikkapa minä otaksuisinkin tämmöistä. Sydämeni vaatii minua sanomaan teille vielä erään asian, sillä minä aavistan, että teidänkin sydämissänne ja mielissänne käy voimakas taistelu... Antakaa minulle anteeksi, herrat valamiehet, se mitä sanon sydämestänne ja mielestänne. Mutta minä tahdon pysyä totuudessa ja olla vilpitön loppuun asti. Olkaamme kaikki vilpittömiä!...

Tässä kohdassa puolustajan puheen keskeytti jokseenkin voimakas kättentaputus. Hän oli tosiaankin lausunut viimeiset sanansa äänensävyllä, jossa kaikui sellainen vilpittömyys, että kaikki tunsivat hänellä kenties todella olevan jotakin sanottavaa ja että se, mitä hän nyt sanoo, onkin kaikkein tärkeintä. Mutta kuultuaan kättentaputuksen puheenjohtaja uhkasi kuuluvalla äänellä »puhdistaa» oikeussalin, jos »tuommoinen tapaus» vielä uudistuu. Syntyi hiljaisuus ja Fetjakovitš alkoi puhua uudenlaisella, vakuutusta ilmaisevalla äänellä, aivan toisenlaisella kuin oli puhunut tähän asti.

13.

Avionrikkoja ajatuksissa