Part 47

Kuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn huostaan postitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta kysytään: oliko oikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin alentavalla tavalla kuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin ensimmäinen todistus samasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan toisenlainen; toisessa todistuksessa taas me kuulimme vain suuttumuksen ja koston huutoja, kauan salassa olleen vihan huutoja. Mutta jo se seikka, että todistaja yhden kerran, ensimmäisessä todistuksessaan, todisti väärin, antaa meille oikeuden päätellä, että toinenkin todistus voi olla väärä. Syyttäjä »ei tahdo, ei uskalla» (hänen omat sanansa) kajota tähän romaaniin. Olkoon, en minäkään siihen kajoa, mutta otan kuitenkin itselleni vapauden vain huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa suhteessa korkealla tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti kunnioitettava neiti Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö, sanon minä, katsoo voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä todistustaan suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon, niin on selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan intohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin oikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa kohdin liioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta, joka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin juuri sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin niin kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän uskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä tilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri kevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa, että hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin hänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut samana päivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista puolet ja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei voinut olla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että Karamazov on leveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta äärimmäisestä pohjattomasta syvyydestä, jotka Karamazov kykenee näkemään. Karamazov on juuri sellainen luonne, jossa on kaksi puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä, että hän tuntiessaan mitä hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä, jos jokin asia toiselta puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta toinen puoli, sehän oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin oli syttynyt kuin ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin rahoja, ne olivat enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes juominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle: »Olen sinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie pois, — niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin juominki. Tätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri kivistikin, tämä huoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän pani nuo rahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu eikä Fjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin kuuluu päättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa hänen lemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan minä olen Katerina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy hänen mielessään ajatus, että hän menee ja panee nuo puolitoistatuhatta, joita hän yhä edelleen kantaa rintansa päällä pussissa, neiti Verhovtsevin eteen ja sanoo tälle: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Nytpä siis on kaksinkertainen syy varjella noita puoltatoistatuhatta kuin silmäterää, ei ensinkään avata pussia eikä noppia pois sen sisällystä sadan ruplan erissä. Miksi te ette myönnä syytetyllä olevan kunniantuntoa? Ei, hänessä on kunniantuntoa, otaksukaamme, että se ei ole oikeata, otaksukaamme, että se eksyy sangen usein harhaan, mutta se on olemassa, se on aivan intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin mutkistuu, mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat, samat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina syytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina Ivanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos hän hurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi ravintoloissa koko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri sen tähden, että mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä kaksi kysymystä kärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat hänet viimein epätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo pyytämään tältä kolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta odottaa vastausta hän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa todistajien nähden. Tämän jälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi rahaa, piesty isä ei anna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa, juuri rinnan yläosaan, jossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että hänellä on keino, joka estää häntä tulemasta konnaksi, mutta että hän kuitenkin jää siksi, sillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä tuota keinoa, ei riitä henkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi, miksi syyttäjä ei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin niin puhtain mielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti? Miksi hän päinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin raossa tai Udolfin linnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana, keskusteltuaan veljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman kirjeen, ja tämä kirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin todistuskappale siitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän kaikilta ihmisiltä, ja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan hänen patjansa alta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä, kunhan vain Ivan matkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen murhan ohjelma, kuinka siis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen kirjoitetun mukaisesti!» huudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on juopuneen kirjoittama ja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa; toiseksi taaskin hän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen mukaan, sillä itse hän ei kääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on kirjoitus, mutta tehtiinkö kirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa? Saiko syytetty käärön pieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä edes olemassa? Ja rahojenko tähden syytetty sinne juoksi, muistakaahan, muistakaahan! Hän ei syöksynyt päistikkaa ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville, missä oli tuo nainen, joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän siis juossut ohjelman mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut panemaan toimeen harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta, hurjan mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin hän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta tekikö hän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan syytöksen minä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi täsmälleen osoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän murhan, murhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin ole romaani?

12.

Eikä murhaakaan tapahtunut

— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja täytyy olla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan, että aivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään asti, hän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta, epäröi siihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton »humalainen» kirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen mukaan!» Mutta toistan taaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä etsimään, ainoastaan ottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on eittämätön tosiasia. Jos tämä olisi sattunut olemaan kotona, niin hän ei olisi juossut mihinkään, vaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi pitänyt sitä, minkä oli luvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan sattumalta ja odottamatta, ja »humalaista» kirjettään hän silloin kenties ei ollenkaan muistanut. »Sieppasi», muka, »survimen», ja te muistatte, miten tästä yhdestä ainoasta survimesta meille kehitettiin kokonainen psykologia, miksi hänen muka täytyi pitää tätä survinta aseena, siepata se aseeksi y.m. y.m. Tässä nousee mieleeni eräs hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos tuo survin ei olisi ollut näkösällä, ei olisi ollut hyllyllä, josta syytetty sen tempasi, vaan olisi ollut kaapissa, — eihän se silloin olisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi lähtenyt juoksemaan ilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties olisi tappanutkaan ketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin todistaa aseella varustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin, mutta hän huuteli ravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi päivää aikaisemmin, sinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen kirjeensä, hän oli hiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden kauppa-apulaisen kanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla riitaantumatta». Mutta minä vastaan tähän, että jos hän oli jo mielessään päättänyt sellaisen murhan, vieläpä tehnyt suunnitelman, tuon kirjoituksen mukaisen, niin varmaankaan hän ei olisi riitaantunut kauppa-apulaisenkaan kanssa, ehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt ravintolaankaan, sillä sydän, joka hautoo tämmöistä asiaa, etsii hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo hävitä kokonaan näkyvistä ja kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos voitte», eikä tämä johdu ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan vaistosta. Herrat valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin kykenemme ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin huuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö huutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja riidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan tapa. Ja tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta, eikö se ole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät kaikki!» Miksi se ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin? Minkätähden tämä kirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin ole hullunkurinen? Juuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän ruumis, sen tähden, että todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella varustettuna pakenevan ja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu kirjoitetun mukaisesti ja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan kohtalokas. Jumalan kiitos, me olemme päässeet pisteeseen: »Koska oli puutarhassa, niin siis hän on tappanut.» Näillä kahdella pikku sanalla: koska _oli_, niin välttämättömästi seuraa myös _siis_, saamme tyhjentävästi selitetyksi kaiken, koko syytteen, — »oli, sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei olekaan _siis_, vaikka siellä olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat yhdessä, tosiasiain yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin kaunopuheista kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä tosiasioita erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne: miksi syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn todistusta, että hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä pistopuheita, joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja »hurskaista» tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen. Entäpä jos tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen, vaan hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili puolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti, kun oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä talossa. »Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla ikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut? Ikkunahan avattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor Pavlovitš lausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen huudahduksen, että syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä, ettei rouva Svetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava asian olleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet hyväksi kuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja, joita ei havaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta Grigori näki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis hän on tehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet... Katsokaahan, tuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi henkilö, joka kuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että... Mutta olkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on väärin todistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on niin ymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän meni sisälle taloon, oli talossa, — miksi sitten hänen välttämättömästi täytyi tehdä murha, koska oli sisällä, hän saattoi syöksyä sisälle, juoksennella läpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä pois tieltään, saattoi kolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut tämän luona, hän juoksi pois iloissaan siitä, ettei lemmitty ollut siellä ja että hän oli tullut talosta tappamatta isäänsä. Juuri tästä syystä hän kenties hyppäsikin hetkeä myöhemmin alas aidalta kiivastuksissaan maahan lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni tuntemaan puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska hän oli paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä puhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä. Kauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn hirveätä tilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle kutsuen häntä uuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa, sillä hänen takanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin takana rangaistus. Ja kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden, jonka hän myös selitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila, muka, rikollista viedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e., j.n.e.» Mutta etteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä, kysyn taaskin. Onko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän saattoi vielä sillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä kiemurtelua, jos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja ei! Heti kun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu mukaansa, lupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen olisi täytynyt silloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin voimakkaampana tarve surmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, jos hänen takanansa olisi ollut hänen isänsä ruumis! Oi, ei, hän ei olisi unohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä tunnen syytetyn: julma, puiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä panee hänen ominaisuudekseen, ei ollenkaan ole hänen luonteensa mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se on varmaa; hän ei tappanut itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili hänen puolestaan» ja hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli murheissaan, hän tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan lyömänsä ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että ukko nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut kuolettava ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi ei voisi näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä, että syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille heti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten tappoi vanhuksen?