Part 29

Jo rautatievaunussa Moskovasta kiitäessään hän oli kaiken aikaa ajatellut Smerdjakovia ja viimeistä keskusteluaan tämän kanssa lähtöpäivänsä edellisenä iltana. Moni seikka ahdisti hänen mieltään, moni seikka näytti epäilyttävältä. Esittäessään tutkintatuomarille sen, mitä tiesi asiasta, Ivan Fjodorovitš oli toistaiseksi jättänyt kertomatta tuon keskustelun. Hän oli lykännyt kaikki siihen asti kunnes tapaisi Smerdjakovin. Tämä oli siihen aikaan kaupungin sairaalassa. Tohtori Herzenstube ja lääkäri Varvinski, jonka Ivan Fjodorovitš tapasi sairaalassa, vastasivat Ivan Fjodorovitšin itsepintaisiin kysymyksiin varmasti, että Smerdjakovilla ehdottomasti on kaatuvatauti, vieläpä olivat ihmeissäänkin kysymyksestä: »Eikö hän teeskennellyt sairautta katastrofipäivänä?» He antoivat hänen ymmärtää, että tämä taudinkohtaus oli tavallista ankarampikin, jatkui ja uudistui muutaman päivän aikana, niin että potilaan henki ehdottomasti oli ollut vaarassa, ja että vasta nyt, kun oli käytetty asianmukaisia keinoja, saattoi varmasti sanoa, että sairas jää eloon, vaikkakin on hyvin mahdollista (lisäsi tohtori Herzenstube), että hänen järkensä on osittain heikentynyt, »jollei koko elämän ajaksi, niin kuitenkin jokseenkin pitkäksi aikaa.» Ivanin kärsimättömään tiedusteluun, että »hän siis on nyt hullu?» oli vastattu, että »sanan varsinaisessa merkityksessä ei asian laita vielä ole niin, mutta eräitä poikkeuksia normaalisesta tilasta on havaittavissa.» Ivan Fjodorovitš päätti itse ottaa selville, mitä nuo epänormaalisuudet olivat. Sairashuoneessa hänet päästettiin heti tapaamaan Smerdjakovia. Smerdjakov oli eri huoneessa ja loikoi makuulavitsalla. Hänen vieressään oli toinenkin makuulavitsa, jolla makasi eräs kaupungin pikkuporvareita hyvin heikossa tilassa, aivan turvonneena vesitaudista ja ilmeisesti valmiina kuolemaan huomenna tai ylihuomenna; hän ei voinut haitata keskustelua. Smerdjakov irvisti epäluuloisesti, kun näki Ivan Fjodorovitšin, ja näytti ensihetkellä muuttuvan araksi. Semmoisen vaikutelman sai ainakin Ivan Fjodorovitš. Mutta tätä kesti vain hetkisen, päinvastoin Smerdjakov koko muun ajan melkein hämmästytti häntä levollisuudellaan. Heti luotuaan ensimmäisen silmäyksen häneen oli Ivan Fjodorovitš tullut täysin vakuutetuksi, että Smerdjakov oli hyvin sairas; hän oli hyvin heikko, puhui hitaasti ja tuntui vaivoin voivan liikuttaa kieltään, oli kovin laihtunut ja tullut keltaiseksi. Koko parikymmentä minuuttia kestäneen tapaamisen ajan hän valitti päätään kivistävän ja kaikkia jäseniään kolottavan. Hänen kuiva kuohilaannaamansa oli muuttunut omituisen pieneksi, ohimohiukset olivat pörhistetyt, hiustöyhdön sijalla oli vain ohut hiustupsu. Mutta siristetty ja ikäänkuin jotakin vihjaileva vasen silmä ilmaisi, että siinä oli entinen Smerdjakov. »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella», muistui heti Ivan Fjodorovitšin mieleen. Hän istuutui vuoteen jalkopäähän tuolille. Smerdjakov liikahdutti kipua tuntien koko ruumistaan vuoteella, mutta oli vaiti eikä näyttänyt enää erikoisen uteliaaltakaan.

— Voitko sinä puhua kanssani? — kysyi Ivan Fjodorovitš. —

Minä en uuvuta sinua liikaa.

— Voin varsin hyvin, — sopersi Smerdjakov heikolla äänellä.

— Onko siitä kauan, kun suvaitsitte saapua? — lisäsi hän alentuvasti ikäänkuin rohkaistakseen hämillään olevaa vierasta.

— Tulin vasta tänään... Teidän täällä keittämäänne puuroa pistelemään poskeeni.

Smerdjakov huokasi.

— Mitä sinä huokailet, sinähän tiesit? — sanoa tokaisi Ivan Fjodorovitš suoraan.

Smerdjakov oli vakavasti vaiti.

— Mikäpä sitä oli tietäessä? Asia oli selvä edeltäpäin. Mutta kuinka saattoi tietää, että he sitä sillä tavoin hoitelevat?

— Mitä hoitelevat? Älä sinä luikertele! Sinähän itse ennustit saavasi kaatuvataudin kohtauksen heti, kun menet kellariin? Suoraan kellariin viittasitkin.

— Oletteko te sen jo kertonut kuulustelussa? — uteli Smerdjakov levollisesti.

Ivan Fjodorovitš suuttui yhtäkkiä.

— En, en ole vielä kertonut, mutta kerron sen ehdottomasti. Sinun pitää, mies, selittää minulle nyt monta asiaa, ja tiedä, ystäväiseni, että minä en anna leikkiä kanssani!

— Miksi minä sitten leikkisin sellaista leikkiä, kun koko minun turvani on yksinomaan teissä niinkuin Herrassa Jumalassa! — lausui Smerdjakov edelleen yhtä rauhallisesti ja vain hetkiseksi sulkien silmänsä.

— Ensiksikin, — alkoi Ivan Fjodorovitš taas puhua, — minä tiedän, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa. Minä olen ottanut selkoa, älä sinä kiemurtele. Päivää ja hetkeä ei voi edeltäpäin sanoa. Kuinka sitten sinä sanoit minulle silloin edeltäpäin sekä päivän että hetken ja puhuit vielä kellaristakin? Kuinka sinä saatoit edeltäkäsin tietää, että putoat juuri tuohon kellariin kohtauksen tullen, jos sinä et tahallasi teeskennellyt taudinkohtausta?

— Kellarissa oli muutenkin käytävä, vieläpä useita kertoja päivässä, — sanoi Smerdjakov hitaasti ja kiirehtimättä. — Aivan samoin minä kuukausi takaperin lensin alas ullakolta. Se on kyllä ihan niin, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa päivän ja hetken suhteen, mutta aavistuksia voi aina olla.

— Mutta sinähän ennustit päivän ja hetken!

— Minun kaatuvatautiini nähden kysykää, herra, mieluummin täkäläisiltä lääkäreiltä: oliko tautini oikeata vai eikö, eikä minun maksa teille sen enempää puhuakaan tästä asiasta.

— Entä kellari? Kuinka sinä aavistit kellarin?

— Kylläpä te takerrutte tuohon kellariin! Silloin kun minä menin tuohon kellariin, minä olin pelon ja epäröinnin vallassa; olin enemmän peloissani sen vuoksi, että te olitte mennyt pois enkä minä voinut odottaa enää kenenkään koko maailmassa minua puolustavan. Painaudun silloin tuohon samaan kellariin ja ajattelen: »Nyt se heti tulee, nyt se minuun iskee, kaadunko vai enkö?» Ja tämän saman epävarmuuden johdosta tunsin äkkiä kurkussani tuon välttämättömän kouristuksen... no, ja sitten lensin. Kaiken tämän ja koko keskustelumme sitä ennen kanssanne, sen päivän edellisenä iltana portilla, kun minä ilmaisin teille pelkoni ja puhuin kellarista, — kaiken tämän minä olen seikkaperäisesti ilmoittanut herra tohtori Herzenstubelle ja tuomari Nikolai Parfenovitšille ja he kirjoittivat kaiken protokollaan. Ja täkäläinen tohtori, herra Varvinski, väittikin erityisesti niin heidän kaikkien edessä, että juuri ajatuksesta se on tullutkin, siitä juuri, nimittäin tuosta arvelusta, että »kaadunko minä nyt vai enkö kaadu?» Silloin se tulikin. Niin he kirjoittivatkin, että juuri tuolla tavoin sen oli täytynyt tulla, toisin sanoen yksinomaan pelosta.

Tämän lausuttuaan Smerdjakov veti syvään henkeä aivan kuin olisi kovin uupunut.

— Sinä olet siis ilmoittanut tämän kuulustelussa? — kysyi Ivan Fjodorovitš hieman ällistyen. Hän oli juuri aikonut pelästyttää Smerdjakovia sanomalla ilmoittavansa heidän silloisen keskustelunsa, mutta nyt selvisikin, että toinen oli jo itse ilmoittanut kaiken.

— Mitä minä pelkäisin? Kirjoittakoot papereihinsa koko totisen totuuden, — lausui Smerdjakov lujasti.

— Ja kerroitko meidän portilla tapahtuneen keskustelumme kokonaan sanasta sanaan?

— En, en ihan sanasta sanaan.

— Mutta sanoitko myös sen, miten kehuit minulle silloin osaavasi teeskennellä kaatuvatautia?

— En, sitä en myöskään sanonut.

— Sano minulle nyt, minkä tähden sinä silloin tahdoit lähettää minut Tšermašnjaan?

— Pelkäsin teidän menevän Moskovaan, ja Tšermašnja on sentään lähempänä.

— Valehtelet, sinä itse kehoitit minua matkustamaan pois: matkustakaa pois, sanoit, syntiä näkemästä!

— Sen minä sanoin silloin ainoastaan ystävyydestä teitä kohtaan ja sydämellisessä uskollisuudessani, aavistaen onnettomuuden tapahtuvan talossa, teitä säälien. Mutta itseäni säälin vielä enemmän kuin teitä. Siksi sanoinkin: matkustakaa pois syntiä näkemästä, jotta te olisitte ymmärtänyt, että talossa tapahtuu pahoja, ja olisitte jäänyt puolustamaan isäänne.

— Olisit sitten sanonut sen selvemmin, hölmö! — kivahti yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš.

— Kuinka minä olisin silloin voinut sanoa selvemmin? Vain pelko puhui minussa, ja tekin olisitte voinut suuttua. Tietysti minä saatoin pelätä, että Dmitri Fjodorovitš tekisivät jonkin skandaalin ja veisivät nuo rahat, koska he pitivät niitä aivan itselleen kuuluvina, mutta kuka tiesi, että asia päättyisi tuollaiseen murhaan? Ajattelin, että he yksinkertaisesti vain anastavat ne kolmetuhatta ruplaa, jotka herralla oli patjan alla, käärössä, mutta he tekivät murhan. Ettehän tekään osannut sitä arvata, herra!

— Jos sinä siis itse sanot, ettei voinut arvata, niin kuinka sitten minä saatoin arvata ja jäädä? Mitä sinä sotket? — lausui Ivan Fjodorovitš ajatuksissaan.

— Siitähän olisitte voinut hoksata kun minä koetin lähettää teidät Tšermašnjaan tuon Moskovan asemasta.

— Kuinka sen olisi voinut hoksata!

Smerdjakov näytti hyvin uupuneelta ja oli taas noin minuutin verran vaiti.

— Siitä juuri olisitte voinut hoksata, että jos kerran minä koetan taivuttaa teitä menemään Tšermašnjaan Moskovan asemasta, niin siis haluan teidän olevan täällä mahdollisimman lähellä, sillä Moskova on kaukana, mutta kun Dmitri Fjodorovitš tietävät teidän olevan lähiseuduilla, niin he ovat vähemmän rohkea. Ja minuakin olisitte voinut, jos jotakin olisi tapahtunut, nopeasti tulla suojelemaan, sillä minä itse viittasin teille sen lisäksi Grigori Vasiljitšin sairauteen ja siihen, että pelkäsin kaatuvatautia. Ja kun minä selitin teille ne koputukset, joiden avulla saattoi päästä sisälle vainajan luo, ja että Dmitri Fjodorovitš oli saanut ne minun kauttani tietää, niin ajattelin teidän itsennekin jo arvaavan, että he aikovat tehdä jotakin, ja silloin ette olisi lähtenyt edes Tšermašnjaan, vaan olisitte jäänyt kokonaan tänne.

»Hän puhuu sangen täsmällisesti», ajatteli Ivan Fjodorovitš, »vaikka mökeltääkin; mistä henkisten kykyjen häiriytymisestä Herzenstube mahtoi puhua?»

— Sinä viekastelet edessäni, piru sinut vieköön! — huudahti hän vihastuneena.

— Minäpä, suoraan sanoen, luulin silloin teidän arvanneen koko asian, — vastasi Smerdjakov mitä vilpittömimmän näköisenä.

— Jos olisin arvannut, niin olisin jäänyt! — huudahti Ivan Fjodorovitš taas tulistuen.

— No, minäpä luulin, että te hoksattuanne koko asianlaidan matkustatte pois mahdollisimman kiireesti vain syntiä näkemästä, jotta vain pääsisitte pakenemaan jonnekin pelastaen itsenne pelon vallassa.

— Sinä luulit, että kaikki ovat samanlaisia pelkureita kuin sinä?

— Suokaa anteeksi, minä luulin, että tekin olitte samanlainen kuin minä.

— Tietysti olisi pitänyt arvata, — puhui Ivan kiihtyneenä, — ja — minä arvailinkin jotakin katalaa olevan odotettavissa sinun puoleltasi... Mutta sinä valehtelet, taas valehtelet, — huudahti hän muistaen yhtäkkiä jotakin: — Muistatko, kuinka sinä silloin tulit rattaitteni luo ja sanoit: »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella.» Sinä siis olit hyvilläsi lähdöstäni, koska kehuit?

Smerdjakov huokasi vielä kerran ja toisenkin. Hänen kasvoilleen näytti nousevan punaa.

— Jos olin hyvilläni, — lausui hän vähän läähättäen, — niin ainoastaan siitä, että te olitte suostunut menemään Tšermašnjaan ettekä ollut menossa Moskovaan. Sillä sehän on kuitenkin lähempänä, mutta en minä niitä sanoja silloin lausunut teille kehumiseksi, vaan moitteeksi. Sitä te ette käsittänyt.

— Mitenkä moitteeksi!

— Sen tähden, että te, vaikka aavistatte sellaista onnettomuutta, jätätte isänne ettekä tahdo suojella meitä, sillä minua saatettiin aina ruveta syyttämään noiden kolmentuhannen varastamisesta.

— Piru sinut vieköön! — kirosi Ivan taas. — Odotahan: sinä olet siis kertonut merkeistä, noista koputuksista, myöskin prokuraattorille?

— Olen kertonut kaikki asiat niinkuin ne ovat.

Ivan Fjodorovitš hämmästyi taas mielessään.

— Jos minä silloin jotakin ajattelin, — alkoi hän taas, — niin ainoastaan jotakin katalaa tekoa sinun puoleltasi. Dmitri saattoi tehdä murhan, mutta että hän varastaisi, — sitä en silloin uskonut... Mutta sinun puoleltasi saatoin odottaa mitä kataluutta tahansa. Itsehän sinä sanoit minulle osaavasi teeskennellä kaatuvatautiakin. Miksi sinä sen sanoit?

— Ainoastaan vilpittömyydessäni. Enkä minä koskaan elämässäni ole tahallani teeskennellyt kaatuvatautia, vaan sanoin sen muuten vain, kerskaillakseni teille. Se oli vain typeryyttä. Minä pidin teistä silloin hyvin paljon ja olin teille tuttavallinen.

— Veljeni syyttää suoraan sinua sanoen sinun murhanneen ja varastaneen.

— Mitäpä muutakaan mahdollisuutta heillä on? — tokaisi Smerdjakov katkerasti. — Ja kuka heitä uskoo, kun on kaikki nuo todistuskappaleet? Oven näkivät Grigori Vasiljevitš avoimena; mitä siis näin ollen voi väittää. Mutta mitäpä, Jumala heidän kanssaan! He vapisevat ja koettavat pelastaa itsensä...

Hän oli hiljaa ja vaiti ja lisäsi yhtäkkiä aivan kuin harkiten:

— Se on taas sitä samaa: he tahtovat työntää syyn minun niskaani, että se muka on minun kätteni työtä, — minä olen jo kuullut sen, — mutta otetaanpa vaikka tuo, että minä osaan mainiosti teeskennellä kaatuvatautia: olisinko minä sitten sanonut teille edeltäpäin osaavani teeskennellä, jos minulla silloin todellakin olisi ollut sellaisia aikeita teidän isänne suhteen? Jos minä jo olin aikonut tehdä sellaisen murhan, niin voiko olla niin hölmö, että ennakolta sanoo niin raskauttavan todistuksen itseään vastaan, vieläpä omalle pojalle, hyväinen aika?! Näyttääkö se todenmukaiselta? Ei semmoista voi olla, vaan aivan päinvastoin, ei kerrassaan milloinkaan. Tätä meidän keskusteluamme nyt ei kuule kukaan paitsi tuo Sallimus, ja jos te ilmoittaisitte prokuraattorille ja Nikolai Parfenovitšille, niin sillä juuri voisitte lopulta minua suojella: sillä mikä pahantekijä se on, kun ennakolta on niin vilpitön? Sen kaikki ymmärtävät varsin hyvin.

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten paikaltaan hämmästyneenä Smerdjakovin viimeisestä todistelusta ja lopettaen keskustelun, — minä en ollenkaan epäile sinua ja minusta on naurettavaakin sinua syyttää... päinvastoin olen sinulle kiitollinen siitä, että rauhoitit minut. Minä lähden nyt, mutta pistäydyn täällä taas. Hyvästi siihen asti, tule terveeksi. Etkö tarvitse jotakin?

— Olen hyvin kiitollinen. Marfa Ignatjevna ei ole unohtanut minua ja auttaa kaikin tavoin, jos jotakin tarvitsen, yhtä hyväsydämisenä kuin ennenkin. Joka päivä käyvät hyvät ihmiset katsomassa.

— Näkemiin. Muuten siitä, että sinä osaat teeskennellä, minä en kerro... ja neuvon sinuakin olemaan siitä kertomatta, — lausui Ivan yhtäkkiä jostakin syystä.

— Ymmärrän varsin hyvin. Ja jos te ette kuulustelussa kerro tätä, niin minäkään en ilmaise kaikkea meidän keskustelustamme kanssanne silloin portilla...

Nyt tapahtui niin, että Ivan Fjodorovitš lähti yhtäkkiä huoneesta ja kuljettuaan ainoastaan kymmenkunta askelta käytävässä äkkiä tunsi, että Smerdjakovin viimeisessä lauseessa oli jokin loukkaava ajatus. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta tuo ajatus oli vain välähtänyt mielessä, ja lausuen: »tyhmyyksiä!» hän poistui nopeasti sairashuoneesta. Pääasia oli, että hän tunsi todellakin rauhoittuneensa ja nimenomaan sen seikan johdosta, että syyllinen ei ollut Smerdjakov, vaan hänen veljensä Mitja, vaikka olisi luullut olevan päinvastoin. Miksi asia oli niin, — sitä hän ei tahtonut ruveta tutkistelemaan, olipa hänestä vastenmielistäkin penkoa tunteitaan. Oli kuin hän mahdollisimman pian olisi tahtonut jotakin unohtaa. Sitten muutamien seuraavien päivien kuluessa hän oli tullut täysin vakuutetuksi Mitjan syyllisyydestä, kun oli tutustunut tarkemmin ja perusteellisemmin kaikkiin todistuskappaleisiin, jotka puhuivat tätä vastaan. Oli aivan vähäpätöisten henkilöitten antamia todistuksia, mutta ne olivat miltei järkyttäviä, kuten esimerkiksi Fenjan ja tämän äidin todistukset. Perhotinista, ravintolasta, Plotnikovien puodista, Mokrojessa olleista todistajista puhumattakaan. Pääasia oli, että kaikki yksityiskohdat puhuivat Mitjaa vastaan. Kertomus salaperäisistä »koputuksista» hämmästytti tutkintatuomaria ja prokuraattoria melkein yhtä paljon kuin Grigorin todistus, että ovi oli ollut auki. Grigorin vaimo Marfa Ignatjevna vastasi Ivan Fjodorovitšin kyselyyn suoraan, että Smerdjakov oli maannut koko yön heillä väliseinän takana, »ei ollut kolmea askeltakaan hänen ja meidän vuoteemme väliä», ja vaikka Marfa Ignatjevna itse olikin nukkunut sikeästi, niin hän oli useita kertoja herännyt Smerdjakovin vaikerointiin: »hän vaikeroi koko ajan, vaikeroi lakkaamatta». Puhuttuaan Herzenstuben kanssa ja ilmoitettuaan epäilevänsä, tokko Smerdjakov ollenkaan oli mielenvikainen, sillä hänestä näytti Smerdjakovia vaivaavan ainoastaan heikkous, Ivan sai ukon vain hiukan hymyilemään. »Tiedättekö sitten, mitä hän nyt erikoisesti harrastaa?» kysyi lääkäri Ivan Fjodorovitšilta. »Hän pänttää päähänsä ranskalaisia sanoja; hänellä on tyynynsä alla vihko, johon joku on kirjoittanut ranskalaisia sanoja venäläisillä kirjaimilla, hehehee!» Ivan Fjodorovitš lakkasi lopulta kokonaan epäilemästä. Veljeänsä Dmitriä hän ei enää voinut ajatellakaan tuntematta inhoa. Yksi seikka sentään tuntui kummalliselta: että Aljoša itsepintaisesti yhä edelleen oli sitä mieltä, että murhaaja ei ollut Dmitri, vaan »kaiken todennäköisyyden mukaan» Smerdjakov. Ivan oli aina tuntenut pitävänsä Aljošan mielipidettä arvossa, ja siksi hän nyt ihmetteli Aljošaa. Omituista oli sekin, että Aljoša ei pyrkinyt puhumaan hänen kanssaan Mitjasta eikä koskaan itse aloittanut keskustelua hänestä, vaan ainoastaan vastaili Ivanin kysymyksiin. Tämän oli Ivan Fjodorovitš myös tarkoin pannut merkille. Muuten hänen mieltään kiinnitti tähän aikaan suuresti eräs aivan asiaan kuulumaton seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä päivänä kokonaan ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan ja järjettömän intohimon valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa kohtaan. Tässä ei ole syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan Fjodorovitšin uudesta intohimosta, joka sitten löi leimansa koko hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi olla pääjuonena aivan toisessa kertomuksessa, toisessa romaanissa, josta en tiedä, ryhdynkö koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt tässä kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš mennessään, kuten olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina Ivanovnan luota sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin hän sillä hetkellä valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi Katerina Ivanovnaa, vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä vihasi tätä siinä määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet. Tässä yhtyi monta syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta asiasta Katerina Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan Fjodorovitšiin kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan oli loukattu, häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies, joka oli ennenkin häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen varsin hyvin, — ja jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin suuressa arvossa. Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi, huolimatta häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen. Samaan aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä, ettei hän ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin kanssa (ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki Ivanille. Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt »valheeksi valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon valhetta, ja tämä kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia... mutta kaikesta tästä myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin aikaa miltei unohtanut Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon kuluttua hänen ensimmäisestä käynnistään tämän luona alkoivat häntä taas kiusata samat omituiset ajatukset kuin ennenkin. Riittää, kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä kysellä itseltään: miksi hän silloin, ollessaan viimeistä yötä Fjodor Pavlovitšin talossa ennen lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin varas portaille ja kuunnellut, mitä isä alhaalla tekee? Miksi hän muisteli tätä inhoten, miksi hänen mielensä seuraavana aamuna matkalla yhtäkkiä oli tullut niin surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa oli sanonut itselleen: »Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli ajatelleeksi, että kaikkien näitten kiusallisten ajatusten tähden hän kenties on valmis unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti ne yhtäkkiä taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli, hän kohtasi Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä yhtäkkiä:

— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja löi isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni »toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan isän kuolemaa vai etkö?

— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.

— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta »toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi isän, vieläpä niin pian kuin suinkin... ja että minä itsekään en ollut haluton myötävaikuttamaan?

Aljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.

— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin tietää, mitä sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus, totuus!

Hän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti Aljošaan.

— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».

— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen Aljošan. Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen jyrkästi loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän itsekin lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti tämän kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta lähti yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.

7.

Toinen käynti Smerdjakovin luona