Part 28

Mitja lopetti aivan kuin raivostuneena. Hän piteli molemmin käsin Aljošaa olkapäistä ja suorastaan upotti janoavat, tulehtuneet silmänsä hänen silmiinsä.

— Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? — sanoi hän kolmannen kerran rukoilevalla äänellä.

Aljoša kuunteli suuresti ihmetellen ja oli syvästi liikutettu.

— Sano minulle yksi asia, — lausui hän. — Onko Ivan hyvin innokas kehoittamaan, ja kuka ensiksi keksi tämän?

— Hän, hän sen keksi, hän kehoittelee! Hän ei ollenkaan ollut käynyt luonani, ja sitten hän yhtäkkiä tuli, viikko sitten, ja alkoi heti puhua tästä. Hirveästi hän yllyttää. Ei pyydä, vaan käskee. Hän on varma siitä, että minä tottelen, vaikka minä käänsin hänen katseltavakseen koko sydämeni aivan samoin kuin sinullekin ja puhuin hymnistä. Hän kertoi minulle, miten asia on järjestettävä, oli hankkinut kaikki tiedot, mutta tästä myöhemmin. Ihan hysteerisesti hän sitä tahtoo. Tärkein asia on rahat: kymmenentuhatta, sanoo, sinulle pakoa varten, ja kaksikymmentätuhatta Amerikkaa varten, kymmenellätuhannella, sanoo, me järjestämme suurenmoisesti paon.

— Ja kielsi kokonaan kertomasta minulle? — kysyi Aljoša.

— Kokonaan, kaikille ja ennen kaikkea sinulle: sinulle ei saisi kertoa missään tapauksessa! Pelkää varmaankin, että sinä rupeat omaksitunnokseni. Älä sano hänelle minun kertoneen. Uh, älä sano!

— Sinä olet oikeassa, — lausui Aljoša, — ei voi tehdä päätöstä, ennenkuin tuomio on julistettu. Tuomion langettua saat itse päättää; silloin löydät itsestäsi uuden ihmisen, ja hän päättää.

— Uuden ihmisen tai Bernardin, ja tämä päättää sitten Bernardin tavoin! Sillä luullakseni minä itsekin olen halveksittava Bernard! — hymähti Mitja katkerasti.

— Mutta tosiaankaanko, tosiaankaanko sinä, veljeni, et enää toivokaan voivasi osoittaa syyttömyyttäsi?

Mitja kohautti nytkähdyttäen olkapäitään ja heilutti kieltävästi päätään.

— Aljoša, ystäväni, sinun on aika lähteä! — alkoi hän yhtäkkiä kiiruhtaa. — Tarkastaja huutelee ulkona, hän tulee heti tänne. Meidän on myöhäistä, — täällä on huono järjestys. Syleile minua, pian, suutele, siunaa ristinmerkillä, ystäväni, siunaa huomista ristiäni varten...

He syleilivät ja suutelivat toisiaan.

— Mutta Ivan, — lausui äkkiä Mitja, — esitti karkaamista, mutta itsehän hän uskoo minun tappaneen!

Surumielinen hymy pusertui hänen huulilleen.

— Kysyitkö sinä häneltä, uskooko hän vai eikö? — kysyi Aljoša.

— En, en ole kysynyt. Tahdoin kysyä, mutta en voinut, ei riittänyt voimaa. Mutta samahan se on, minä näen silmistä. No, hyvästi!

He suutelivat vielä kerran kiireesti toisiaan, ja Aljoša oli jo menossa ulos, kun Mitja yhtäkkiä huusi hänet takaisin:

— Astu seisomaan eteeni, kas näin.

Ja hän tarttui taas lujasti molemmin käsin Aljošaa olkapäihin. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä aivan kalpeiksi, niin että huoneessa, joka oli melkein pimeä, sen saattoi kauhukseen huomata. Huulet vääristyivät, katse kiintyi terävästi Aljošaan.

— Aljoša, sano minulle täysi totuus niinkuin Herran Jumalamme edessä: uskotko sinä minun tappaneen, vai etkö usko? Sinä, sinä itse, uskotko vai etkö? Täysi totuus, älä valehtele! — huudahti hän hänelle raivoisasti.

Aljoša aivan kuin horjahti, ja hänen sydämensä läpi, hän tunsi sen, tunki ikäänkuin jotakin terävää.

— Anna olla, mitä sinä... — sopersi hän aivan kuin ymmällä.

— Koko totuus, kokonaan, älä valehtele! — toisti Mitja.

— En ole hetkeäkään uskonut, että sinä olisit murhaaja, — pääsi yhtäkkiä väräjävä ääni Aljošan rinnasta, ja hän kohotti oikean kätensä ylös ikäänkuin kutsuen Jumalan sanojensa todistajaksi. Onnen tunne kirkasti heti Mitjan kasvot.

— Kiitos sinulle! — lausui hän hitaasti aivan kuin huoataan pyörtymyksen jälkeen. — Nyt sinä olet minut uudestisynnyttänyt... Uskotko: tähän saakka olen pelännyt kysyä sinulta, ajattelehan, sinulta! No, mene, mene! Sinä olet vahvistanut minua huomista varten, Jumala sinua siunatkoon! No, mene, rakasta Ivania! — pääsi Mitjan suusta viimeisenä sanana.

Aljoša lähti huoneesta aivan kyyneltynein silmin. Tuollainen määrä epäluuloisuutta Mitjassa, sellainen määrä luottamuksen puutetta häneenkin, Aljošaan, — kaikki tuo avasi yhtäkkiä Aljošan silmät näkemään niin pohjattoman murheen ja epätoivon hänen onnettoman veljensä sielussa, jommoista hän aikaisemmin ei ollut aavistanutkaan. Syvä, rajaton sääli valtasi hänet ja näännytti hänet silmänräpäyksessä. Hänen sydämensä oli lävistetty, ja sitä kivisti hirveästi. »Rakasta Ivania!» muistuivat hänelle äkkiä mieleen Mitjan äskeiset sanat. Hänhän olikin menossa Ivanin luo. Hänen olisi jo aamulla ollut hirveän tarpeellista nähdä Ivan. Yhtä paljon kuin Mitjasta hän oli huolissaan Ivanista, ja nyt, kun hän oli tavannut veljensä, enemmän kuin koskaan ennen.

5.

Et sinä, et sinä!

Matkalla Ivanin luo hänen oli kuljettava sen talon ohitse, jossa Katerina Ivanovna astui. Ikkunoissa oli valoa. Hän pysähtyi äkkiä ja päätti mennä sisälle. Katerina Ivanovnaa hän ei ollut nähnyt yli viikkoon. Mutta hän tuli nyt ajatelleeksi, että Ivan kenties parast’aikaa on Katerina Ivanovnan luona, varsinkin semmoisen päivän aattona. Soitettuaan kelloa ja tultuaan portaille, joita himmeästi valaisi kiinalainen lyhty, hän näki portaita alas tulevan miehen, jonka hän tämän saavuttua hänen luokseen tunsi veljekseen. Tämä oli siis jo tulossa pois Katerina Ivanovnan luota.

— Ah, sinäkö siinä vain, — sanoi kuivasti Ivan Fjodorovitš. — No, hyvästi. Oletko menossa hänen luokseen?

— Olen.

— En kehoittaisi, hän on »mielenliikutuksen vallassa», ja sinä hermostutat häntä vielä enemmän.

— Ei, ei! — huusi yhtäkkiä ääni ylhäältä ovesta, joka samassa oli auennut. — Aleksei Fjodorovitš, tuletteko te hänen luotaan?

— Kyllä, minä olin hänen luonaan.

— Lähettikö hän sanomaan jotakin minulle? Tulkaa sisälle, Aljoša, ja te, Ivan Fjodorovitš kääntykää välttämättömästi, välttämättömästi takaisin. Kuu-let-te-ko!

Katjan ääni kaikui niin käskevänä, että Ivan Fjodorovitš silmänräpäyksen vitkasteltuaan päätti nousta taas Aljošan kanssa portaita ylös.

— Hän vakoili! — kuiskasi hän itsekseen vihaisesti, mutta Aljoša kuuli sen.

— Sallikaa minun pitää päällystakki ylläni, — sanoi Ivan Fjodorovitš astuessaan saliin. — Minä en istuudu. En jää pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi minuutiksi.

— Istukaa, Aleksei Fjodorovitš, — lausui Katerina Ivanovna jääden seisomaan. Hän ei ollut paljoa muuttunut viime aikoina, mutta hänen tummista silmistään välähteli pahaa ennustava tuli. Aljoša muisti myöhemmin, että Katerina Ivanovna oli näyttänyt hänestä hyvin kauniilta tällä hetkellä.

— Mitä hän käski sanoa minulle?

— Vain yhden asian, — sanoi Aljoša katsoen häntä suoraan kasvoihin, — että te säästäisitte itseänne ettekä oikeudessa puhuisi mitään tuosta (hän hämmentyi hiukan)... mitä teidän kesken oli... aivan ensimmäisen tuttavuutenne aikana... siinä kaupungissa...

— Ahaa, tuosta kumarruksesta maahan ja noista rahoista! — tarttui puheeseen Katerina Ivanovna katkerasti naurahtaen. — Pelkääkö hän itsensä puolesta vai minun puolestani, — mitä? Hän sanoi, että minä säästäisin, — mutta ketä? Häntäkö vai itseäni? Puhukaa, Aleksei Fjodorovitš.

Aljoša katseli häntä tarkasti koettaen ymmärtää häntä.

— Sekä itseänne että häntä, — lausui hän hiljaa.

— Niinpä niin, — sanoi Katerina Ivanovna painokkaasti ja ikäänkuin vihaisesti sekä punastui yhtäkkiä.

— Te ette tunne minua vielä, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi hän ankarasti, — enkä minä vielä itsekään tunne itseäni. Kenties te tahdotte polkea minut jalkojenne alle huomisen kuulustelun jälkeen.

— Te todistatte rehellisesti, — sanoi Aljoša, — muuta ei tarvitakaan.

— Nainen on usein epärehellinen, — sanoi Katerina Ivanovna hampaitaan kiristellen. — Vielä tunti sitten minä ajattelin, että minua peloittaa kajota tuohon petoon... niinkuin käärmeeseen... mutta eipä, pidän häntä yhä edelleen ihmisenä! Mutta onko hän murhannut? Hänkö on murhannut? — huudahti hän äkkiä hysteerisesti ja kääntyi nopeasti Ivan Fjodorovitšiin. Aljoša ymmärsi silmänräpäyksessä, että tämän saman kysymyksen hän oli jo tehnyt Ivan Fjodorovitšille kenties hetkistä ennen hänen tuloaan, eikä ensimmäisen kerran, vaan sadannen, ja että he lopulta olivat joutuneet riitaan.

— Minä olen Smerdjakovin luona... Sinä, sinä sait minut vakuutetuksi, että hän on isänmurhaaja. Minä uskoin vain sinua! — jatkoi hän yhä Ivan Fjodorovitšin puoleen kääntyneenä. Tämä naurahti väkinäisesti. Aljoša hätkähti kuultuaan tuon sinä. Hän ei voinut aavistaakaan tämmöisiä suhteita.

— No, riittää jo, — tokaisi Ivan. — Minä lähden. Tulen huomenna. — Ja hän kääntyi heti ympäri, meni ulos huoneesta ja kulki suoraan portaille. Katerina Ivanovna tarttui yhtäkkiä käskevin elein Aljošan molempiin käsiin.

— Menkää hänen jälkeensä! Saavuttakaa hänet! Älkää jättäkö häntä hetkeksikään yksin, — kuiskasi hän nopeasti. — Hän on mielenvikainen. Ettekö te tiedä, että hän on tullut mielenvikaiseksi? Hänessä on kuume, hermokuume! Lääkäri sanoi sen minulle, menkää, juoskaa hänen jäljestään...

Aljoša hypähti paikaltaan ja riensi Ivan Fjodorovitšin jälkeen. Tämä ei ollut ennättänyt vielä mennä viidenkymmenenkään askelen päähän.

— Mitä sinä? — kääntyi hän äkkiä Aljošaan päin, kun näki tämän tulevan jäljessään. — Hän käski sinua juoksemaan jäljestäni, koska minä olen hullu. Tiedän sen ulkoa, — lisäsi hän vihaisesti.

— Hän tietenkin erehtyy, mutta hän on sikäli oikeassa, että sinä olet sairas, — sanoi Aljoša. — Minä katselin äsken hänen luonaan sinun kasvojasi; sinulla on hyvin sairaat kasvot, hyvin sairaat, Ivan!

Ivan kulki pysähtymättä. Aljoša seurasi häntä.

— Tiedätkö sinä, Aleksei Fjodorovitš, miten tullaan hulluksi? — kysyi Ivan aivan äkkiä hiljaisella, ei enää ollenkaan vihaisella äänellä, jossa odottamatta oli havaittavissa mitä vilpittömintä uteliaisuutta.

— En, en tiedä; otaksun, että hulluutta on monta eri lajia.

— Mutta voiko havaita itsestään, että on tulemassa hulluksi?

— Minä luulen, ettei semmoisessa tapauksessa voi selvästi tarkata tilaansa, — vastasi Aljoša ihmetellen.

Ivan vaikeni puoleksi minuutiksi.

— Jos sinä tahdot puhua kanssani jostakin, niin ole hyvä ja vaihda puheenainetta, — sanoi hän yhtäkkiä.

— Kas tässä annan muistaessani sinulle kirjeen, — lausui Aljoša arasti, otti taskustaan Lisen kirjeen ja ojensi sen hänelle. He sattuivat juuri tulemaan lyhdyn kohdalle. Ivan tunsi heti käsialan.

— Ahaa, tämä on tuolta reuhtovalta lapselta! — alkoi hän nauraa vihaisesti, ja kirjekuorta avaamatta hän yhtäkkiä repi kirjeen palasiksi ja viskasi tuuleen. Paperipalat lensivät eri tahoille.

— Ei ole vielä kuudenkaantoista vuoden ikäinen luullakseni, ja jo tarjoutuu! — lausui hän halveksivasti harpaten taas eteenpäin pitkin katua.

— Miten tarjoutuu? — huudahti Aljoša.

— Tietäähän sen, miten epäsiveelliset naiset tarjoutuvat.

— Mitä sinä, Ivan, mitä sinä? — alkoi Aljoša surullisesti ja tulisesti puolustaa. — Hän on lapsi, sinä loukkaat lasta! Hän on sairas, hän on itse hyvin sairas, hänkin kenties on tulemassa mielenvikaiseksi... Minä en voinut olla antamatta sinulle hänen kirjettään... Minä päinvastoin tahdoin saada kuulla sinulta jotakin... pelastaakseni hänet.

— Ei sinulla ole mitään kuultavaa minulta. Jos hän on lapsi, niin minä en ole lapsenpiika. Ole vaiti, Aleksei. Älä jatka. Minä en edes ajattele sitä.

Molemmat olivat taas hetkisen vaiti.

— Hän rukoilee nyt koko yön Jumalan Äitiä, jotta tämä osoittaisi hänelle, miten hänen on huomenna oikeudessa meneteltävä, — alkoi Ivan taas yhtäkkiä puhua jyrkästi ja ilkeästi.

— Tarkoitatko... Katerina Ivanovnaa?

— Tarkoitan. Onko hänen esiinnyttävä Mitenjkan pelastajana vaiko turmioon syöksijänä? Sitä hän rukoilee, että hänen sielunsa valaistaisiin. Hän itse, näettekö, ei vielä tiedä, ei ole ennättänyt valmistautua. Hänkin pitää minua lapsenhoitajana, tahtoo, että minä tuudittaisin häntä!

— Katerina Ivanovna rakastaa sinua, veljeni, — lausui Aljoša surullisen tunteen vallassa.

— Kenties. Mutta minä en välitä hänestä.

— Hän kärsii. Miksi sinä sitten puhut hänelle... toisinaan... sellaisia sanoja, että hän toivoo? — jatkoi Aljoša arasti nuhdellen. — Minähän tiedän, että sinä olet antanut hänelle toivoa, suo anteeksi, että puhun näin, — lisäsi hän.

— Minä en voi tässä menetellä niinkuin pitäisi, katkaista välit ja sanoa hänelle suoraan! — lausui Ivan äkäisesti. — Täytyy odottaa, kunnes murhaajalle on annettu tuomio. Jos minä rikon välit hänen kanssaan nyt, niin hän kostaakseen minulle huomenna syöksee turmioon tuon heittiön oikeudessa, sillä hän vihaa häntä ja tietää vihaavansa. Tässä on kaikki valhetta, valhe valheen päällä! Nyt, kun en vielä ole rikkonut välejä hänen kanssaan, hän yhä vielä toivoo eikä tahdo syöstä turmioon tuota petoa, koska hän tietää, kuinka innokkaasti minä haluan pelastaa sen onnettomuudesta. Ja milloin langenneekaan tuo kirottu tuomio!

Sanat »murhaaja» ja »peto» tekivät kipeätä Aljošan sydämelle.

— Miten hän sitten voi syöstä turmioon veljemme? — kysyi hän ajatellen Ivanin sanoja. — Mitä sellaista hän voi todistaa, joka suorastaan voisi tuhota Mitjan?

— Sinä et vielä tiedä sitä. Hänellä on käsissään eräs asiapaperi, Mitjan omakätisesti kirjoittama, joka matemaattisesti todistaa, että Mitja on tappanut Fjodor Pavlovitšin.

— Se on mahdotonta! — huudahti Aljoša.

— Kuinka niin? Minä olen itse lukenut sen.

— Sellaista asiapaperia ei voi olla olemassa! — toisti Aljoša tulisesti. — Ei voi olla, sillä hän ei ole murhaaja. Ei hän ole tappanut isää, ei hän!

Ivan Fjodorovitš pysähtyi yhtäkkiä.

— Kuka sitten on murhaaja teidän mielestänne, — kysyi hän näennäisen kylmästi, ja kysymyksen sävyssä tuntui jotakin ylimielistä.

— Sinä itse tiedät kuka, — lausui Aljoša hiljaa ja vakuuttavasti.

— Kuka? Onko se tuo satu mielenvikaisesta idiootista, kaatuvatautisesta? Smerdjakovista?

Aljoša tunsi yhtäkkiä koko ruumiinsa vapisevan.

— Sinä itse tiedät kuka, — pääsi häneltä voimattomasti. Hän oli tukehtua.

— Mutta kuka, kuka? — huudahti Ivan melkein raivoisasti. Koko hänen itsehillitsemiskykynsä oli yhtäkkiä kadonnut.

— Minä tiedän vain yhden asian, — lausui Aljoša edelleenkin melkein kuiskaten, — isää _et sinä_ ole tappanut.

— »Et sinä!» Mitä on tuo »et sinä!» — tyrmistyi Ivan.

— Et sinä ole tappanut isää, et sinä! — toisti Aljoša lujasti.

Noin puoli minuuttia kesti äänettömyyttä.

— Tiedänhän minä itsekin, etten sitä ole tehnyt minä, sinä hourailet! — lausui Ivan kalpeana ja vääristäen suunsa nauruun. — Hän aivan kuin tunki katseensa Aljošaan. Molemmat seisoivat taas lyhdyn luona.

— Ei, Ivan, sinä olet itse sanonut itsellesi useita kertoja, että sinä olet murhaaja.

— Milloin minä olen sanonut?... Minä olen ollut Moskovassa... Milloin minä olen sanonut? — sopersi Ivan sekaantuen kokonaan.

— Sinä olet sanonut tätä itsellesi monta kertaa, kun olet jäänyt yksiksesi näitten kauheitten kahden kuukauden aikana, — jatkoi Aljoša hiljaa ja selvästi kuten ennenkin. Mutta hän puhui aivan kuin ulkopuolelta itseään, aivan kuin ei puhuisi omasta tahdostaan, vaan tottelisi jotakin vastustamatonta käskyä.

— Sinä olet syyttänyt itseäsi ja tunnustanut itsellesi, ettei murhaaja ole kukaan muu kuin sinä. Mutta et sinä ole tappanut, sinä erehdyt, et sinä ole murhaaja, kuuletko minua, et sinä! Minut on Jumala lähettänyt sanomaan sinulle tämän.

Molemmat olivat vaiti. Kokonaisen pitkän hetken kesti tätä äänettömyyttä. He seisoivat kumpikin ja katsoivat koko ajan toistensa silmiin. Molemmat olivat kalpeat. Yhtäkkiä alkoi Ivanin koko ruumis vapista, ja hän tarttui lujasti Aljošan olkapäähän.

— Sinä olet ollut luonani! — kuiskasi hän hampaitaan kiristellen. — Sinä olet ollut minun luonani, kun hän tuli... Tunnusta... sinä näit hänet, näit?

— Kenestä sinä puhut... Mitjastako? — kysyi Aljoša aivan ymmällä.

— En hänestä, piru vieköön pedon! — karjaisi Ivan raivoissaan. — Etkö sinä tiedä, että hän käy luonani? Kuinka sinä olet saanut sen tietää, sano!

— Kuka _hän_? Minä en tiedä, kenestä sinä puhut, — sopersi Aljoša jo pelästyneenä.

— Ei, sinä tiedät... kuinka sinä muuten olisit... on mahdotonta, ettet sinä tietäisi...

Mutta yhtäkkiä hän aivan kuin hillitsi itsensä. Hän seisoi ja näytti miettivän jotakin. Omituinen nauru vääristi hänen huuliaan.

— Veli, — alkoi Aljoša taas värisevällä äänellä, — minä sanoin sinulle tämän siksi, että sinä uskot minun sanaani, minä tiedän sen. Minä sanoin sinulle koko elämäsi ajaksi tämän sanan: _et sinä_! Kuuletko, koko elämän ajaksi. Ja Jumala pani tämän minun sieluuni, että sanoisin sen sinulle, vaikka sinä siitä hetkestä alkaen koko ikäsi vihaisit minua...

Mutta Ivan Fjodorovitšin näytti onnistuneen jo täydelleen hillitä itsensä.

— Aleksei Fjodorovitš, — lausui hän kylmästi naurahtaen, — profeettoja ja kaatuvatautisia minä en siedä, varsinkaan en Jumalan lähettejä, sen te tiedätte erinomaisen hyvin. Tästä hetkestä alkaen katkaisen kaikki välit kanssanne ja luultavasti ainaiseksi. Pyydän teitä heti paikalla, tässä kadunkulmauksessa, jättämään minut. Ja tätä sivukatuahan te pääsette asuntoonnekin. Varokaa erikoisesti käymästä luonani tänään! Kuuletteko?

Hän kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin kulkemaan suoraan eteenpäin katsahtamatta enää taakseen.

— Veli, — huudahti Aljoša hänen jälkeensä, — jos sinulle tänään tapahtuu jotakin, niin ajattele ennen kaikkea minua!...

Mutta Ivan ei vastannut. Aljoša seisoi kadunristeyksessä lyhdyn luona siihen asti kuin Ivan kokonaan hävisi pimeään. Sitten hän kääntyi ja lähti hitaasti kulkemaan kotiinsa sivukatua pitkin. Hän ja Ivan Fjodorovitš asuivat eri paikoissa: ei kumpikaan heistä tahtonut asua Fjodor Pavlovitšin tyhjäksi jääneessä talossa. Aljoša oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä pikkuporvariperheeltä; Ivan Fjodorovitš taas asui jokseenkin kaukana hänestä ja oli vuokrannut tilavan sekä verraten upean asunnon erään varakkaan virkamiehenlesken taloon kuuluvasta sivurakennuksesta. Mutta häntä palveli koko sivurakennuksessa ainoastaan hyvin vanha, aivan kuuro ja ankaraa jäsenkolotusta poteva eukko, joka kävi makaamaan kello kuusi illalla ja nousi kello kuusi aamulla. Ivan Fjodorovitš oli näinä kahtena kuukautena tullut aivan omituisen vähän vaativaksi ja jäi hyvin mielellään aivan yksikseen. Sen huoneenkin, jossa hän asui, hän siisti itse, ja asuntonsa muissa huoneissa hän harvoin edes kävi. Tultuaan talonsa portaille ja jo tartuttuaan soittokellon kädensijaan hän pysähtyi. Hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan vihasta. Hän jätti yhtäkkiä soittokellon rauhaan, sylkäisi, käännähti takaisin ja lähti taas kiireesti kulkemaan aivan toiseen, päinvastaisella suunnalla olevaan päähän kaupunkia, parin virstan päähän asunnostaan, pienen pieneen, kallistuneeseen, hirsistä rakennettuun taloon, jossa astui Maria Kondratjevna, Fjodor Pavlovitšin entinen naapuri, joka oli käynyt Fjodor Pavlovitšin keittiössä lientä hakemassa ja jolle Smerdjakov silloin oli laulanut laulujaan sekä soittanut kitaraa. Entisen talonsa hän oli myynyt ja asusti nyt äitinsä kanssa mökin tapaisessa rakennuksessa, ja sairas, melkein kuoleva Smerdjakov oli aivan Fjodor Pavlovitšin kuolemasta saakka asunut heillä. Tämänpä luo Ivan Fjodorovitš nyt suuntasi kulkunsa erään äkillisen ja vastustamattoman ajatuksen johtamana.

6.

Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa

Ivan Fjodorovitš meni nyt jo kolmannen kerran Smerdjakovin luo sen jälkeen kuin oli palannut Moskovasta. Ensimmäisen kerran katastrofin jälkeen hän oli nähnyt Smerdjakovin ja puhunut tämän kanssa heti tulopäivänään, sitten käynyt hänen luonaan vielä kerran kahden viikon kuluttua. Mutta tämän toisen kerran jälkeen hän oli lakannut käymästä Smerdjakovin luona, niin että hän nyt ei ollut yli kuukauteen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä juuri mitään. Ivan Fjodorovitš oli palannut Moskovasta vasta viidentenä päivänä isänsä kuoleman jälkeen, niin että hän ei ollut nähnyt tätä ruumiina: hautajaiset olivat olleet hänen tulonsa edellisenä päivänä. Syynä Ivan Fjodorovitšin viivästykseen oli ollut se, että Aljoša, joka ei täsmälleen tietänyt hänen osoitettaan Moskovassa, oli, kun hänen oli lähetettävä sähkösanoma, turvautunut Katerina Ivanovnaan, mutta tämä, joka ei myöskään ollut täysin selvillä osoitteesta, oli lähettänyt sähkösanoman sisarelleen ja tädilleen otaksuen, että Ivan Fjodorovitš; heti Moskovaan saavuttuaan pistäytyy näitten luona. Mutta Ivan Fjodorovitš oli käynyt näitten luona vasta neljäntenä päivänä tulonsa jälkeen ja sähkösanoman saatuaan tietysti heti suin päin rientänyt kaupunkiimme. Täällä hän oli ensimmäiseksi tavannut Aljošan, mutta keskusteltuaan tämän kanssa hän oli ollut hyvin hämmästyksissään siitä, että tämä ei edes tahdokaan epäillä Mitjaa, vaan viittaa suorastaan siihen, että Smerdjakov on murhaaja, mikä oli aivan ristiriidassa muitten kaupungissamme vallitsevien mielipiteitten kanssa. Tavattuaan sen jälkeen poliisipäällikön ja prokuraattorin sekä saatuaan yksityiskohtaiset tiedot syytteestä ja vangitsemisesta hän oli vielä enemmän ihmetellyt Aljošaa ja saanut sen käsityksen, että tämän mielipide johtui ainoastaan äärimmäisiin asti kiihoittuneesta veljellisestä rakkaudesta ja säälistä Mitjaa kohtaan, jota Aljoša, kuten Ivan tiesi, suuresti rakasti. Asian puheena ollessa sanomme tässä kerta kaikkiaan vain pari sanaa Ivanin tunteista veli Dmitri Fjodorovitšia kohtaan: hän ei ollenkaan pitänyt Dmitri Fjodorovitšista ja tunsi tätä kohtaan enintään sääliä, mutta siihenkin sekaantui suurta halveksimista, joka lähenteli inhoa. Koko Mitja, jopa tämän ulkomuotokin, oli hänestä äärettömän vastenmielinen. Ivan paheksui Katerina Ivanovnan rakkautta Mitjaan. Syytteeseen pantua Mitjaa hän oli sentään käynyt tapaamassa heti samana päivänä kuin oli tullut kaupunkiin, mutta tämä käynti ei suinkaan ollut heikontanut hänen vakaumustaan, että Mitja oli syyllinen, vaan päinvastoin yhä vahvistanut sitä. Hän oli silloin nähnyt veljensä levottomana, sairaalloisen kiihtyneenä. Mitja oli puhunut paljon, mutta ollut hajamielinen ja hypännyt asiasta toiseen, puhunut hyvin jyrkässä äänilajissa, syyttänyt Smerdjakovia ja ollut hyvin sekava. Kaikkein enimmän hän oli puhunut niistä kolmestatuhannesta, jotka vainaja oli häneltä »varastanut». »Rahat ovat minun, ne olivat minun», oli Mitja vakuuttanut; »jos minä olisinkin ne varastanut, niin olisin tehnyt oikein:». Niitä todistuskappaleita, jotka osoittivat hänet syylliseksi, hän ei juuri ollenkaan ollut kieltänyt, ja jos hän tosiasioista puhuessaan selittikin näitä omaksi edukseen, niin senkin hän teki sangen sotkuisesti ja järjettömästi eikä näyttänyt edes haluavan valaista syyttömyyttään Ivanille tai muille, päinvastoin hän oli äkäinen, ei kiinnittänyt huomiota syytteisiin, haukkui ja oli kiivastunut. Grigorin todistukselle, että ovi oli ollut auki, oli hän vain halveksivasti nauranut ja vakuuttanut, että sen oli »piru avannut». Mutta mitään täsmällisiä selityksiä tämän tosiasian johdosta hän ei ollut voinut esittää. Olipa hän ennättänyt tämän ensimmäisen tapaamisen aikana loukatakin Ivan Fjodorovitšia sanomalla tälle jyrkästi, ettei ole niiden asia epäillä ja kuulustella häntä, jotka itse vakuuttavat, että »kaikki on luvallista». Yleensä hän oli sillä kertaa ollut hyvin epäystävällinen Ivan Fjodorovitšia kohtaan. Kohta Mitjan kanssa puhuttuaan Ivan Fjodorovitš olikin sitten mennyt Smerdjakovin luo.