Part 9

Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies, joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä, että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne, jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä, »hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa. Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin palveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja ajanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin kääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa. Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin meni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan ja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen kättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:

— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi, kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä kuulla...

— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa...

— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi pojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti häijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun jatkoa.

Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa katsonut tarpeelliseksi vastata.

— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta. Kysykää häneltä.

— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset. Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr Aleksandrovitš.

— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää, kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia, hän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin että jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi, että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa, luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi entiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä jaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista voitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee julistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja paradoksalistimme Ivan Fjodorovitš.

— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš, — jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava, vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?

— Juuri niin, — sanoi isä Paísi.

— Panen sen mieleeni.

Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.

— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.

— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole kuolemattomuutta.

— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!

— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.

— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja kirkollisesta kysymyksestä.

— Kenties olette oikeassa!... Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään vain pilaa... — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen tunnustuksen ja äkkiä punastuen.

— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin on toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan — sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa, vaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin nauratte sille itseksenne... Teissä tämä kysymys ei vielä ole ratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii välttämättömästi ratkaisua...

— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.

— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen, joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa». Suokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja siunatkoon Jumala teidän tienne!

Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen. Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia salaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.

— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle, Dmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on kaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin _Rosvoista_, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne, vaan myöskin profeetallista toimintaanne.

— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, — vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua yhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.

— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä, mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen hän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt tietävänikin, mitä hän tahtoo...

— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä hän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen viettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein salaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen... Pyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen neidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen esimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa Annan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä, nyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta hän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka tämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa erään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen, hän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin laillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on hyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen kultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää minulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle. Sitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko keneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?

— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista tyttöä... Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen häpäisemistään... Minä kiellän!

Hän läähätti.

— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään? Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?

— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš raivoissaan.

— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa? Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän kaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni eräässä asiassani.

— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta tekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne, teidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen, jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka te itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle mustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle naiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä nauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä ihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat, suokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala ukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin valmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan ja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei ainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla lausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa koko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni...

Hän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät, hän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat kuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina paikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat kuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei mielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen huulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan kuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen viittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän näytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi, aivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta olisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi lopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.

— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui hän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne tullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä... Tästä on heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia täällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut, en ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne... Isä on mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii itse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan... Ja tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne... Minut on petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin toisiakin...

— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor Pavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla vaatisin teidät kaksintaisteluun... pistoleilla, kolmen askelen matkalla... liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen molemmilla jaloillaan.

Vanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan, on hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin värisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä (taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen: »Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin vain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä' suuttumuksen hetkestä.»

Dmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi sanomattoman halveksivasti isäänsä.

— Ajattelin... ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja hillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni kanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain irstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!

— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen roiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš Miusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei ole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa — kuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne mukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri Fjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte siis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas sellainen on se elukka!

— Häpeä! — pääsi yht'äkkiä isä Josefin suusta.

— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla nuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.

— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri Fjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella tavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa minulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? — Hän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja tasaisesti.

— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor Pavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne »häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on kenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit! Hän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän »rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin antanut anteeksi...

— Kristus ei antanut anteeksi tuollaisen rakkauden tähden... — lausui lempeä isä Josef kärsimättömästi.

— Kyllä, semmoisen tähden, juuri tuollaisen tähden, munkit, sellaisen tähden! Te pelastatte täällä sieluanne syömällä kaalia ja luulette olevanne vanhurskaita! Syötte rantatöröjä, kalan päivässä, ja luulette voivanne ostaa Jumalan kalansyönnillä!

— Tämä menee aivan mahdottomiin! — kuului eri puolilta kammiota.

Mutta tämä aivan muodottomiin mennyt kohtaus sai perin odottamattoman lopun. Äkkiä nousi paikaltaan luostarinvanhin. Aljoša, joka oli melkein pyörällä päästään, koska pelkäsi hänen ja kaikkien puolesta, ennätti kuitenkin tukea häntä kädestä. Vanhus astui Dmitri Fjodorovitšia kohti ja tultuaan aivan hänen luokseen lankesi hänen eteensä polvilleen. Aljoša luuli hänen vaipuneen siihen voimattomuudesta, mutta se ei ollut sitä. Langettuaan polvilleen vanhus kumarsi Dmitri Fjodorovitšin jalkoihin tehden täydellisen, täsmällisen, tietoisen kumarruksen, vieläpä niin, että otsa kosketti maata. Aljoša oli niin hämmästynyt, että ei edes ennättänyt tukea häntä, kun hän nousi seisomaan. Heikko, tuskin havaittava hymy välähti vanhuksen huulilla.

— Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! — lausui hän kumartaen joka puolelle vierailleen.

Dmitri Fjodorovitš seisoi muutaman hetken hämmästyneenä; hänen jalkoihinsa lankeaminen — mitä se oli? Viimein hän äkkiä huudahti: — Voi, hyvä Jumala! — ja kätkien kasvonsa käsiinsä syöksyi ulos huoneesta. Hänen jäljessään riensivät kiireesti kaikki vieraat ollen niin ymmällä, että eivät sanoneet jäähyväisiä eivätkä kumartaneet isännälle. Ainoastaan pappismunkit astuivat taas hänen luokseen saamaan siunauksen.

— Miksi hän lankesi jalkoihin, onko se jonkinlainen tunnuskuva? — yritti Fjodor Pavlovitš, joka äkkiä jostakin syystä oli tyyntynyt, aloittaa keskustelua uskaltamatta kuitenkaan kääntyä erityisesti kenenkään puoleen. Kaikki olivat sillä hetkellä menossa ulos erakkomajan aitauksesta.

— Hullujenhuoneesta ja hulluista minä en vastaa, — sanoi siihen heti vihaisesti Miusov. — Mutta sen sijaan säästän itseni teidän seuraltanne, Fjodor Pavlovitš, ja, uskokaa minua, teen sen ainaiseksi. Missä on tuo äskeinen munkki?

Mutta »tuo munkki», toisin sanoen se, joka oli jokin aika sitten kutsunut heidät igumenin luo päivälliselle, ei antanut odottaa itseään. Hän tuli vieraita vastaan heti, kun he olivat lähteneet vanhuksen kammion kuistilta, aivan kuin hän koko ajan olisi odottanut heitä.

— Olkaa niin hyvä, kunnioitettava isä, ja lausukaa minun syvä kunnioitukseni isä igumenia kohtaan ja pyytäkää persoonallisesti minun, Miusovin, puolesta hänen korkea-arvoisuudeltaan anteeksi, että äkkiä esiintyneitten odottamattomien asianhaarain johdosta en mitenkään voi nyt vastaanottaa kunniaa olla läsnä aterialla hänen luonaan, niin vilpittömästi kuin sitä haluaisinkin, — lausui munkille kiihtyneenä Pjotr Aleksandrovitš.

— Tuo äkkiä esiintynyt odottamaton asianhaara — sehän olen minä! — puuttui heti puheeseen Fjodor Pavlovitš. — Kuuletteko, isä, Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo olla minun seurassani, muuten hän tulisi heti. Kyllä te sinne menettekin, Pjotr Aleksandrovitš, olkaa hyvä, menkää isä igumenin luo ja — hyvää ruokahalua! Tietäkää, että minä se sieltä jään pois ettekä te. Kotiin, kotiin, kotona syön, mutta täällä tunnen olevani kelvoton, Pjotr Aleksandrovitš, rakas sukulaiseni.

— En ole sukulaisenne enkä ole koskaan ollutkaan, te alhainen mies!