Part 8

Kiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen katsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan. Aljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa ilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja ponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut pyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein samanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen kasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi hän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma tarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.

— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, — lausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen ja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta perusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta, joka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien laajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle hengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä kysymyksestä kokonaisen kirjan...

— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut siitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan Fjodorovitšia.

— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi isä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä kirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät kirkon erottamisen valtiosta.

— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? — kysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.

Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään salaista ajatusta.

— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen, toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen, se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.

— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi, harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.

— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.

— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se — seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen, että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»...

— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! — keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus...

Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš, joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi, luostarinvanhimman puoleen kääntyen:

— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan. Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä, jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta, vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi »Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.

— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!

— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän, on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta. Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se oli vakava asia ja että kirkko _nyt_ esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös julistamaan kuolemantuomioita.

— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta kuitenkin jokseenkin pian... — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja silmää räpäyttämättä.

— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.

— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä. Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu, ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan, kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas, yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi, ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi, ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate...

— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, — keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta, jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan Fjodorovitš.

— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään, mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman omantunnon tietoisuus.

— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä vilkkainta mielenkiintoa.

— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää, eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee, että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi, sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko, jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus, eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan, harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä (näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet, veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä, sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia, mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta, kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio. Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan, niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy, vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin, nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin, siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti, — kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko. Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä, aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.

— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.

— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.

— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.

— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä on enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi osannut uneksia tuommoisesta!

— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti. — Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, — mikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän tulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä. Idästä tämä tähti nousee.

Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa kuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät olivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi, että Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin. Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.

— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat, — lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä, ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran. Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies. Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä, joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui minuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti vain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias kuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe sosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin. Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain yhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon herrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon pelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja vallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän pyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni määrä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat kristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri me eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti on peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat, ne äkkiä johtuivat mieleeni...

— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? — kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.

6.

Miksi sellainen ihminen elää!