Part 7

— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi. Kunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa kaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä ihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi loppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista syntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain katumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala rakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa sinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta on taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo ammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera, loukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi, millä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto. Jos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin sinä jo olet Jumalan oma... Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki pelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä, olen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee Jumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi ostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit. Mene äläkä pelkää.

Vanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan jumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti maahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä eukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.

— Vysegorjesta olen, rakkaani.

— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen kanssa. Mitä tahdot?

— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole kovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin, että olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt näen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta, toden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi rukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?

— Kiitos sinulle kaikesta, ystäväni.

— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa, anna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja ajattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle on annettava.

— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän ehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?

— Tyttö, ystäväiseni, Lizaveta.

— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa. Olet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi, rakkaani!

Hän siunasi kaikkia ja kumarsi syvään kaikille.

4.

Heikkouskoinen rouva

Luostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen keskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta vuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli tunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella hyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän hänet innostuneesti vastaan.

— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota liikuttavaa kohtausta... — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan liikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä itsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla rakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän kansaa!

— Kuinka tyttärenne voi? Tehän halusitte taas keskustella kanssani?

— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis lankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää ikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne. Me tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille innostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan terveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan, panitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä, tuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.

— Miten olen tehnyt hänet terveeksi? Hänhän loikoo yhä lepotuolissa?

— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen vuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva hermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat vahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön, katsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän aina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi välttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan, ja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän tahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii katrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli olkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te tahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä tänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!

Lisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän kohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen pani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti äkkiä nauramaan...

— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja harmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut hillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen päässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti sävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.

— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään asian... Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen ja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti taakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä ja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise tekeytyi arvokkaan näköiseksi.

— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi Aljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte hänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan välttämättömästi tulisitte.

— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua... Miksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä hyvin huolestunut ilme.

— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja... kaikkien noitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään. — Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen... mutta sitä varten hänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä... miksi? Sitä en tietysti tiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen, teette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin...

— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša ollen yhä ymmällä.

— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!... Jo yksistään kärsimystensä takia... Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa... se kaikki on kauheata, kauheata!

— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.

— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! — huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.

— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.

— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.

Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa, joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia, t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.

— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän »terveeksitekemistä».

— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä. Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas ja tiedän, että päiväni ovat luetut.

— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.

— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt, tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset, kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.

— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi, kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan, niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä kärsin... — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani kätensä ristiin vanhuksen edessä.

— Mistä te erikoisesti kärsitte?

— Kärsin... epäuskosta...

— Ette usko Jumalaan?

— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta! Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija! Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua, mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen asti... Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko elämäni aikana... Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne... Oi, hyvä Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus. — Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.

— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan. No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi, mekaanisesti, mitään ajattelematta... Miten, miten tuon voi todistaa? Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa, miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä kestää. Se on kauheata, kauheata!

— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla vakuutetuksi — se on mahdollista.

— Kuinka? Millä tavoin?

— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.

— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita haavoja...

— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin teettekin jonkin hyvän työn.

— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys! Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en kykene ketään rakastamaan!

Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa vanhusta uhmailevan päättävästi.

— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä. Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni, niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä, toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»

— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko tässä jouduttava epätoivoon?

— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.

— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!

—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä. Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta, kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki. Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät. Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä, ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin, että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä, ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi, että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.

Rouva itki.

— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä touhukkaasti.

— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan kujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte Alekseille?

Lise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo pitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen seurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä oli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja koetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää häneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan, vastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin tyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan hänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan. Viimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse. Muutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman pakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki, että Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta päin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja hänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin että vanhus ei malttanut olla sanomatta:

— Miksi te, veitikka, tuolla tavoin koetatte saada hänet häpeämään?

Lise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin vakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti valittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:

— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi minua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä opettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta sitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme ikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut minua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla luo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö muka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun ei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa, jos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette pukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan... Kun hän lähtee juoksemaan, niin hän lankeaa...

Ja yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa eteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta, ruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut hänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan suudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.

— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään arvoinen... ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo käydä näin naurettavan ihmisen luona.

— Minä lähetän hänet ehdottomasti, — päätti vanhus.

5.

Niin tapahtuu, tapahtuu!

Luostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta minuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš, jonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut saapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun luostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa mitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa ennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun yhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä oli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle vastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen mieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja Ivan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan kilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän hänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään olin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi sukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen. Fjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla vaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti hymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan hänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä mistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä kohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:

— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen, vaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte tulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne saadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette antanut älynne loistaa heille.

— Joko te taas? Lähden päinvastoin heti pois.

— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš vielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.