Part 6

— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan! Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea... luonnolliseen olotilaani asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen kätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät, jotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne: »ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin», — tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen katalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä narri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut reuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma siitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä miehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan! Opettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä periäkseni iankaikkisen elämän?

Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin liikutettu.

Vanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:

— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!

— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?

— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan, menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se, joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin. Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha... Nouskaa toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös valheellisia eleitä...

— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. — Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä, loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää, vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte, suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa valheen poika, sekin riittää. Mutta... te olette enkelini... on lupa toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä, se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden, että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei, kunnialliset isät?

— Ei ole totta, — sanoi vanhus.

— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.

— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu, on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!

— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään kanssanne!

— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin, koska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!

Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi Miusovia.

— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties todellakin olen joskus puhunut... mutta en teille. Minulle itselleni on niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta, että meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota päiväjumalanpalveluksessa... Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa... asunut pitkät ajat Venäjällä... Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa... enkä aiokaan lukea... Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?... Me söimme silloin päivällistä...

— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! — härnäili Fjodor Pavlovitš.

— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi halveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain kajoatte.

Vanhus nousi äkkiä paikaltaan.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa, vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te, älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.

Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja että hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen niitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin pysähdytti hänet kammion ovella.

— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina? Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti, kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö... kymmeneksi minuutiksi.

3.

Uskovaiset eukot

Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja tytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä verraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin vilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen ikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista vuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei puoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä lepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman taudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli hänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti oli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta lähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden takia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten takia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää sitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet uudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan juuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä suuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui tuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä seisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut kaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin tahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen messukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen luokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun tämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi vikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus asetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan lyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä, miten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa tuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät tai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta kun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo, niin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti joksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti. Mutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo kaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä työtä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia juttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että se oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti meillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta, tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian pian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät, enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä »klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua) hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan messukasukalla.

Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin käytetty vanhuksen luona.

— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista, joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.

— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru. Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.

— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen uteliaasti.

— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä, mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä. Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut, mutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille, ystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja tänään tulin luoksenne.

— Mitä sinä murehdit?

— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa, isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas, eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt. Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni: päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani, Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin: kun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt en ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen unhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä nyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan, lopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä näkisikään kerrassaan mitään!

— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon. Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke, sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta. Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!

Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas luotuina. Hän huokasi syvään.

— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa». Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška, nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!» Kunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä hänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan piiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä, kuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti, missä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku jaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan toptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni, huusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin hänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole, enkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!...

Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.

— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä. Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?

— Aleksei, isäkulta.

— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?

— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!

— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene miehesi luo, äiti, mene jo tänään!

— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni! Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat! — alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.

— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä, Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!... Armas ystävämme, onko se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?

— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle? Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.

— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija...

Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin, mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.

— Mitä asiaa sinulla on, ystäväni?

— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi polvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.

— Olen tehnyt syntiä, isäni, pelkään syntiäni.

Vanhus istuutui alimmalle portaalle, ja nainen lähestyi häntä polvillaan.

— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja ikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi, niin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos hän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?» Ja silloin nousi mieleeni tuo ajatus...

— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa eteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei voinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.

— Kolmatta vuotta? — kysyi ukko.

— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut sairastella, murhe on tullut mieleen.

— Oletko kaukaa?

— Viidensadan virstan päästä täältä.

— Oletko puhunut siitä ripissä?

— Olen, kolmasti olen puhunut.

— Onko päästetty herranehtoolliselle?

— On. Pelkään. Pelkään kuolemaa.