Part 5

Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa, ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut virallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä kirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat luultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai oli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei sanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä miltei kiukuksi.

— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa... Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin puhuisi itsekseen.

Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies, jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan matkamiehistämme.

Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi...

— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet pitkään aikaan.

— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä... metsätietä. Menkäämme! Sallitteko... minä itsekin... minä itse... Tänne tänne...

He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä. Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen silmissään oli jotakin mulkoilevaa.

— Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa, — huomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni saaneet audienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka olemmekin teille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä astumaan sisään kanssamme.

— Minä olin, olin, jo olin... Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja näpähdytti ilmassa sormiaan.

— Kuka on chevalier? — kysyi Miusov.

— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus... Luostarin kunnia ja kaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.

Mutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli rientänyt matkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä, ja hän oli keskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš ja Miusov pysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti ja lausui:

— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne erakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei myöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin puoleen.

— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš suuresti ilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me olemme kaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti... Entä te, Pjotr Aleksandrovitš, tuletteko tekin?

— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut, jos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua vain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor Pavlovitš...

— Niin, Dmitri Fjodorovitšia ei vielä ole olemassa!

— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko, että nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi vielä teidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa kiitoksemme isä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.

— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse luostarinvanhimman luo, — vastasi munkki.

— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin suoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.

— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette... — lausui munkki epäröiden.

— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun tilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.

— Hän on von Sohnin näköinen, — sanoi äkkiä Fjodor Pavlovitš.

— Semmoista te vain tiedättekin... Miksi hän olisi von Sohnin näköinen? Oletteko itse nähnyt von Sohnin?

— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta, niin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin kaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.

— Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs, Fjodor Pavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme luvanneet käyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne, sanon teille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla yhtä maata teidän kanssanne... Katsokaa, millainen mies hän on, — kääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen kanssaan oikeitten ihmisten luo!

Munkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön hymy, josta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei vastannut mitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon tunnosta. Miusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.

»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain kuluessa kehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain petkutusta ja roskaa!» välähti hänen päässään.

— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Aita edessä ja portti kiinni!

Ja hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien edessä, joita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.

— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. — Kaikkiaan viisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä sielunsa pelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä yksikään nainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti merkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä onkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan naisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.

— Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän luona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän yhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku huonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän luokseen sisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen ulkopuolelle. Nytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar, rouva Hohlakov, odottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin on luostarinvanhin luvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime aikoina ollut niin heikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.

— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo laitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun muuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain naisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä mitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita...

— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne yksin, ja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan teille sen!

— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan, — huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan, millaisessa ruusulaaksossa he asuvat!

Vaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä suuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin niitä vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi. Kukkalavat oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin. Pikku talo, jossa oli luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja yksikerroksinen, ja sen oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli istutettu kukkia.

— Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin aikana? Kerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja pieksi kepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš noustessaan portaita.

— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin hiukan kaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän ei ole koskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat, odottakaa hetkinen, minä ilmoitan tulonne!

— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta. Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov vielä kerran kuiskata.

— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne, — huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te saatte minut hämmästymään!

Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.

»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean riitelemään... en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen», välähti hänen päässään.

2.

Vanha narri

He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin, joka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa oli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen pappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi, sairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva jumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä suosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri, leveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät. Hänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva eikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut tervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten vallan alainen ja riippuvainen.

Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja pyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot suoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen tavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin tuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi. Hän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa edessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut — kaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska kerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš, joka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš kumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä sivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut ollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut siunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri tulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät toteutuvan.

Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat, paitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven ja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki jäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla, nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten vieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia ulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten maalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten vieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä kivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia myydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia kivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista, mutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen tähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen vanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä oli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli jo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs, taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa itseään, joskus tahtomattaankin.

Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet, jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.

»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu», ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.

Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.

— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan, pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat »pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen kaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten kohteliaisuutta...

— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää hillitä itseään.

— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina sanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! — huudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo, sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja juro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa: semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja, ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa», sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»... »Ja viisaastihan minä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo hän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni sanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän hänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä Voutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin minä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn. Ja aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä ystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten, sanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on helposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua nokalle...! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!

— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.

Luostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.

— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš, ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat, teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin elin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä olen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne, oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös asustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi olisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr Aleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta sen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime aikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa: »Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin risti-isänä.

— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte? — sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä itseään.

— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään. Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon tulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä kertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun asuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr Aleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet vakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin luo väittelemään Jumalasta...

Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli raivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa tapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon oli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa, jo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta aina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka saivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille täten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja olivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin» henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin, jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin kun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain rakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman sydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš äkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa, synnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja ihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä, vaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin sanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin. Aljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna. Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).

— Antakaa minulle anteeksi... — alkoi Miusov puhua kääntyen luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se, että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa... En tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä, että saavun hänen seurassaan...

Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään jo poistua huoneesta.

— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui taas sohvalleen.

— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! — huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen mukaisesti, millainen vastaus on.

— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko, olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.