Part 4

Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima, mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat ja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana, tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän kanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos oli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän laitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella eräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi Velitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan vuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa ja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa, mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia, joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän joka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin, staarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja teidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne luostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän koetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen vapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa itsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko elämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään, ja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä itseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat, ei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö, joka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta», jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa. Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä, eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa. Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana eräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka hänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen luotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin. Siellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen armon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon puolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme kertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli rikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä hänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän koko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana, sekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä paikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on sinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki meni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä päästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen valtias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan, ole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi olla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta, minkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi tuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella. Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan tahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen ei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja jo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.

Luostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, polveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa nuoruudessaan sotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina. Epäilemättä hän oli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella henkisellä ominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa, ja ukko piti paljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On huomattava, että asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut mihinkään sidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa päiväkausiksi ja piti puoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi toisenlainen kuin muut luostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä itseäänkin. Kenties Aljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen voimakkaasti vaikutti se voima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen luostarinvanhintaan. Ukko Zosimasta sanoivat monet, että kun hän niin monet vuodet oli päästänyt puheilleen niitä, jotka tulivat hänen luokseen avaamaan sydämensä ja hartaasti halusivat hänen neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän oli vastaanottanut sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita, näkyjä, että hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi, että saattoi ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan tuntemattomaan ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä hän tarvitsi, vieläpä millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja hän yllätti, saattoi hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan tuntemalla hänen salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut sanaakaan. Mutta tämän ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut, että ne, jotka ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen keskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa, mutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja synkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa hämmästytti tavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara, päinvastoin hän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit sanoivat hänestä, että hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen, joka on suuri syntinen, ja kaikkein syntisimpiä hän enimmän rakastaakin. Munkkien joukossa oli vielä vanhuksen viimeisinäkin elinvuosina hänen vihamiehiään ja kadehtijoitaan, mutta heitä oli enää hyvin vähän ja he olivat vaiti, vaikka heidän joukossaan oli muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia luostarin henkilöitä, kuten esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista, suuri vaikenija ja harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo oli ehdottomasti Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat koko sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat suorastaan yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan, joskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole epäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta tapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa vainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä aivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta ulos lentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat sairaitten lasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat vanhusta panemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden puolesta rukouksen ja kuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana päivänä, ja lankesivat kyynelsilmin maahan vanhuksen eteen kiittääkseen häntä sairaitten parantamisesta. Oliko se parantamista vai luonnollinen käänne parempaan päin taudin kulussa, sitä ei Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen, sillä hän luotti jo täydelleen opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän kunnia oli ikäänkuin hänen oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi hänen sydämensä ja hän ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri puolilta Venäjää saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin luo, jotka suurin joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen ulostuloaan nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen siunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät, suutelivat hänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi, parkuivat, eukot ojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen tuotiin riivaajaisen vaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki heidän puolestaan lyhyen rukouksen, siunasi heitä ja laski heidät menemään. Viime aikoina hän oli toisinaan taudinkohtauksista niin heikontunut, että tuskin jaksoi tulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät odottivat välistä luostarissa hänen näyttäytymistään useita päiviä. Aljošan mieleen ei noussut mitään kysymyksiä, miksi he häntä niin rakastavat, miksi he lankeavat maahan hänen eteensä ja itkevät liikutuksesta, kun vain näkevät hänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi Erinomaisen hyvin, että venäläisen rahvaanmiehen nöyrällä sielulla, ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen kaikkea ainainen vääryys ja ainainen synti, sekä omat että maailman synnit, ei ole voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö tai pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin syntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä jossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää totuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi joskus meillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša tiesi, että juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen, mutta sitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen totuuden vartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt itsekään yhdessä noitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten eukkojensa kanssa, jotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se vakaumus taas, että vanhus kuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman kunnian, vallitsi Aljošan mielessä kenties vielä voimakkaampana kuin kenenkään muun mielessä luostarissa. Yleensäkin noina viimeisinä aikoina oli jokin syvä, palava sisällinen innostus alkanut yhä voimakkaammin leimuta hänen sydämessään. Häntä ei ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo vanhus sentään oli hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin pyhä, hänen sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se voima, joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista tulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä, ei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia, ja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili Aljošan sydän.

Aljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen, molempien veljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut tuntenut. Veljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin läheisiin väleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen toinen (samasta äidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen oli kovin tehnyt mieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut jo kaksi kuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein, he eivät vielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli itsekin harvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi jotakin, ja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen pitkiä ja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan ajattelemasta häntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran ihmeissään. Hän ajatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan heidän ikäerostaan ja erilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli muutakin: noin vähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan Ivanissa saattoi johtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta seikasta. Jostakin syystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset askaroivat jossakin sisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki johonkin kenties hyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten hän ei joutanut kiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa syy siihen, että hän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti sitäkin, oliko tässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää munkin alokasta kohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän tiesi varsin hyvin, että veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista oli olemassa, niin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta jonkinmoisen itselleen käsittämättömän ja levottomuutta herättävän ihmettelyn vallassa hän odotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli Dmitri Fjodorovitš puhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja aivan kuin erikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä Aljoša myös sai tietää kaikki sen tärkeän asian yksityiskohdat, joka viime aikoina oli huomattavalla tavalla ja läheisesti sitonut molemmat vanhemmat veljet toisiinsa. Dmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista olivat Aljošan mielestä sitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin verrattuna miltei sivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten asetettuina olivat ihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että vaikea oli kuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.

Tähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten kohtaaminen eli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman kammiossa ja teki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän kokouksen aihe oli oikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat Dmitri Fjodorovitšin ja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset erimielisyydet perintöön ja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden joutuneet nähtävästi mahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja kävivät sietämättömiksi. Fjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja luultavasti leikillään esittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko Zosiman kammioon, ja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan hänen välitykseensä, niin olisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä siellä sopimus, jotapaitsi luostarinvanhimman arvo ja persoona saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti ja sovittavasti. Tietysti Dmitri Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan ollut luostarinvanhimman luona eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli, että tarkoituksena oli pelästyttää häntä luostarinvanhimmalla, mutta koska hän itsekin salaisesti moitti itseään siitä, että oli viime aikoina riidellessään isänsä kanssa monesti esiintynyt kovin tuikeasti, niin hän suostui esitykseen. Mainittakoon tässä, että hän ei asunut isänsä talossa kuten Ivan Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä kaupunkia. Nyt tapahtui, että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän aikaan asui luonamme, erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin ajatukseen. Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina, vapaa-ajattelijana ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä kevytmielisesti huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan. Hänessä heräsi yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska hänen vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu heidän maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään ja kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti käyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse halusi neuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada heidän riitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin aikomuksin, otettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon huomaavaisemmin ja kohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee vain uteliaisuudesta. Kaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa tehdä jonkinlaisen sisäisen vaikutuksen sairaaseen luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina ei juuri ollenkaan ollut poistunut kammiostaan ja oli sairauden vuoksi kieltäytynyt ottamasta vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia päättyi niin, että vanhus suostui ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut minut toimittamaan jakoa heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen Aljošalle.

Kuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä käräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen vakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat kevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista — sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on uteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas mahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi, vaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi isänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin yksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän odotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan omasta puolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo perheriidat saataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän kuitenkin oli huolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen puolestaan, hänen kunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan, pelkäsi varsinkin Miusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen Ivanin ylempää tulevaa, äänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän kuvitteli asian. Hän aikoi jo uskaltaa niin paljon, että varoittaisi vanhusta ja sanoisi hänelle jotakin noista mahdollisesti saapuvista henkilöistä, mutta tarkemmin mietittyään hän jätti sen tekemättä. Hän ilmoitti vain määräpäivän edellisenä päivänä erään tuttunsa kautta veljelleen Dmitrille, että hän pitää hänestä paljon ja odottaa hänen täyttävän mitä on luvannut. Dmitri vaipui mietteisiin, sillä hän ei voinut muistaa mitään luvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että hän kaikin voimin koettaa hillitä itseään »halpamaisuuden edessä» ja että vaikka hän syvästi kunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään Ivania, niin hän on varma siitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle tahi arvoton ilveily. »Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin unohdan kunnioituksen pyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin suuressa arvossa», lopetti Dmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin paljon rohkaissut.

Toinen kirja

Sopimaton kokous

1.

Tultiin luostariin

Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu. Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen, vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä. Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan kaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon, mutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui, houkutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän siellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen näköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja hän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton: kuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta kauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää. Aljoša ja hän olivat ystäviä.

Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita veti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle Miusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa Ivan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä ilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät ajopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin portista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti koskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi. Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta, ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa oli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari kolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet majataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei antanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän huomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.