Part 3

Kaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin oli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja kasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä perheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä aivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin pienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua olevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä ja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin että rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen lahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen ollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä lapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua, ehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään ja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään vetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät hänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien suosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin edes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään juroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä. Samanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota. Ehkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat ymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan, vaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja peloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin kuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse puhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan ollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan antanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt sitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään häneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla alimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua tehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se heistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja eräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei valitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään puhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat koulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja tavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi sotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista, jotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien yhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta tuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin todellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä he usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen arvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin puhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat tahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä pois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän rimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut koko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta hänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän tässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa parhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.

Kun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi sikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa vallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan koko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui kahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan nähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia, mutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään tietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena piirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään ajattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä täydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä vuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä tunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä hyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein luonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka hiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat puheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita tavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä kokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle tai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle, jos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa — tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle annettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän joko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin kauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin arkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan hänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa, jonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman miljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle tai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan johonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä se kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä se rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on tästä mieluisaa.»

Lukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi jäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän lähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä. Rouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä. Matka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata kelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille lähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät hänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet rahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä kolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin kysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan mitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen. Pian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin itsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä hänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt eikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin noussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin uudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla astumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin oli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän haudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien vieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin...

Sananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa ollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua toisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui lopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä. Hän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin, juutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja pääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös heprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri tuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon ja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta noin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän oli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin iäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin tavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön halu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain entiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän perusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä noin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin ja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä vakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi ikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan kevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin häilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi ollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan myös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta aivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin verraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan hänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa vanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli hänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella Aljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä, nimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan äitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori. Hän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä syrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin laatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi, vieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista kuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset hautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama. Hän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun» haudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa oli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt Odessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin. Aljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta. Hän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan hankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta sanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt hautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös vaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa ja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei toisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi itsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut ollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden kopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä on omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.

Sanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen aikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn elämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja hänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten silmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta lihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä iso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki hänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi lihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät melkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen suustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään laski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen. Erityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin hieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan kanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen aikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.

Jokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä ilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan päästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän erityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä tiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin erakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen vaikutuksen.

— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui hän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri ollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm... kas vain, minne mielesi tekee, hiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä hymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta ja juopuneen kavaluutta: — Hm... minäpä aavistinkin, että sinä päädyt johonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No, mikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on perintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan puolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä, niin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja niinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa... Hm... Tiedätkö; eräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki siellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä siellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni... Minä olin siellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun kannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys vallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla, varat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No, täällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on pari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän... Hm... Sinä siis haluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden totta, uskotko, minä rakastan sinua... Muuten tämä sopii hyvin: saat rukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä tulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee minun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas poika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan? Hirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen, yhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta, ajattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen, kun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne saaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan? Onko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin otaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani olen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin hienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse asiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on juuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole koukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin taas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää, sillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus maailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua varten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka rivo mies minä olen!...

— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti katsoen isäänsä.

— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs ranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec l'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä, ystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa munkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota siellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi mennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan olosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen ukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa... vaikkakaan sinuun aivan kuin enkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun tartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi mainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut, pääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan, että sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua, minun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!...

Ja hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä ja herkkätunteinen.

5.

Luostarinvanhimmat

Kenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen, intoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja kuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska, punaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin, solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties sanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän sen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti ole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta. Jos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy ehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei usko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani ja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei, vaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo täydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun lausui: »En usko ennenkuin näen.»

Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin sen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden palvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet ja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä on melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin muut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän asiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.» Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys Baabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin maahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken' asemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain käymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista, jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä vaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä, jota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin tuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko täälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan munkin...