Part 2

Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa. Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, — niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän, mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas, aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi», kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan. Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori, synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle, puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin. Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen, muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa. Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi, ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan, kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa», elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»

Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä, minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat, kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse kulki kertomassa ympäri kaupunkia.

Kävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta määräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin, »heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti käytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät heidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin lahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin höllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole lukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin tämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua. Eukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin aatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa Fjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli mahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš ei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina vain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän ryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan heistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin hänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti. Ja jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja sivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri tälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että semmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille jättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa täysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään kummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti paljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti en taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan mainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen muuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja umpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo kymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka tapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja että heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e. Tämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin kerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En tiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että hän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden ikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja siihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin lapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut niin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä töitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada nerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja enää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon. Koska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan ja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta ruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti viivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita meillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset kaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli pakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On huomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon isänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties myös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut saada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei kuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui hankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan maksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien toimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia katutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten pätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että ne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies osoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se lukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme kumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta iltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja aina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi kirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei sitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä ylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä käsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo tuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen onnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman lukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa hänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen tapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan lähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä julkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka herätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota olisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa suorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu sen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen kysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin tästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman persoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja merkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää ehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei vain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä kirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset tulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä ilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että tuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan luostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista tuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan täydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli mielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri tuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin saapui luoksemme itse tekijäkin.

Miksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen muistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden valtaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin seurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä ainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli omituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin ylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin, tuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä välittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti millään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä niitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että myös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja. Mutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen kanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen mitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei vain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo aikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen ensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin lähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän oli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen kaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä herätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen väitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän», puhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina ansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten — mitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole tullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään tapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta ukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he ovat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin ukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin suuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän toisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin...

Vasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa, veljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan ja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla matkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän Dmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa jo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan yksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo tunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui arvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.

Lisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja sovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä, joka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen kanteenkin isäänsä vastaan.

Tämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen kerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden asunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut veljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä esipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle romaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta edeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin: tuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä kohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli elellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen koko elämänsä ajaksi.

4.

Kolmas poika Aljoša

Hän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä Ivan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin veljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan, että tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä ainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon edeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen kehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle, niin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie vaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen pääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon pyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden, että hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään harvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi tyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä, että hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut kehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä kuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin muisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä, »aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot voivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä, jopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana ikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana suuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut ja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan oli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti lankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein parhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä palava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin hysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta ja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin ja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili hänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin jumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen... ja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä hänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin, sillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit, mikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän muistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen eikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä karttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta syystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä kuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia ikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä ajan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan pitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä sanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo olla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään tapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa ollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä siinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että häntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän pääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan saapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen irstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui ääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään määrässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas, joka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja helposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti (»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»), mutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi syleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen tunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa vilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei koskaan ollut voinut ketään niin rakastaa...