Part 10

— Sanoinkin sen tahallani raivostuttaakseni teitä, sen tähden että te kiellätte sukulaisuuden, vaikka olette sukulainen, minä näytän sen toteen kirkkokalenterilla. Sinua hakemaan, Ivan Fjodorovitš, minä lähetän oikeaan aikaan hevoset, jää sinäkin, jos tahdot. Teitä taas, Pjotr Aleksandrovitš, vaatii jo säädyllisyyskin nyt menemään isä igumenin luo; täytyy pyytää anteeksi sitä, että olemme siellä yhdessä niin paljon mellastaneet...

— Onko totta, että menette pois? Ettekö valehtele?

— Pjotr Aleksandrovitš, kuinka minä uskaltaisin sen jälkeen, mitä on tapahtunut! Minä innostuin liikaa, suokaa anteeksi, hyvät herrat, innostuin! Olen sitäpaitsi järkytetty! Ja hävettääkin. Hyvät herrat, jonkun sydän on kuin Aleksanteri Suuren, toisella taas sydän on kuin koiranpennulla. Minun sydämeni on kuin koiranpennun. Alkoi peloittaa! Mitenkä voisin tämmöisen rötöksen jälkeen tulla päivällisille mättämään mahaani luostarin lihoja? Hävettää, en voi, suokaa anteeksi!

»Hitto hänet tietää, vaikkapa pettäisi»! pysähtyi Miusov miettimään seuraten neuvottomin katsein poistuvaa ilvehtijää. Tämä kääntyi katsomaan taakseen ja nähtyään Pjotr Aleksandrovitšin häntä katselevan heitti kädellään hänelle lentosuukon.

— Menettekö te igumenin luo? — kysyi Miusov katkonaisesti Ivan Fjodorovitšilta.

— Miksikä en? Sitäpaitsi igumeni kutsui minut erityisesti jo eilen.

— Valitettavasti minusta todellakin tuntuu melkein välttämättömältä saapua noille kirotuille päivällisille, — jatkoi Miusov yhtä katkerasti ja kiihtyneesti kuin ennenkin, välittämättä edes siitä, että munkki kuunteli. — Täytyy edes siellä pyytää anteeksi sitä, mitä olemme täällä tehneet, ja selittää, että emme me sitä... Mitä te arvelette?

— Niin, täytyy selittää, että se ei ollut meidän syymme. Sitäpaitsi isäukko ei tule, — huomautti Ivan Fjodorovitš.

— Se vielä puuttuisi, että isänne olisi mukana! Kirotut päivälliset!

He menivät kuitenkin kaikki. Munkki oli vaiti ja kuunteli. Metsikön läpi kuljettaessa hän vain kerran huomautti, että isä igumeni oli jo odottanut pitkän aikaa ja että oli myöhästytty yli puoli tuntia. Hänelle ei vastattu. Miusov katseli viha mielessään Ivan Fjodorovitšia:

»Menee päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!» ajatteli hän. »Julkea mies ja Karamazovien omatunto.»

7.

Kiipijä-seminaarilainen

Aljoša vei luostarinvanhimman makuukomeroon ja pani istumaan vuoteelle. Se oli hyvin pieni huone, jossa oli välttämättömimmät huonekalut. Vuode oli kapea, rautainen, ja siinä oli patjan asemesta vain huopa. Nurkassa pyhäinkuvien luona oli lukupulpetti ja sen päällä risti sekä evankeliumi. Vanhus vaipui voimattomana vuoteelle. Hänen silmänsä kiilsivät, ja hän hengitti raskaasti. Istuuduttuaan hän alkoi katsoa Aljošaa kiinteästi ja ikäänkuin harkiten jotakin.

— Mene, ystäväni, mene, minä tulen toimeen kyllä Porfirin avulla, mutta sinun pitää joutua. Sinua tarvitaan siellä, mene isä igumenin luo, palvele päivällispöydässä.

— Sallikaa minun jäädä tänne, — lausui Aljoša rukoilevalla äänellä.

— Sinä olet siellä tarpeellisempi. Siellä ei ole rauhaa. Palvelet ja olet tarpeen. Jos riivaajainen alkaa saada valtaa, niin lue rukous. Ja tiedä, poikaseni (vanhus nimitti häntä mielellään tällä nimityksellä), että vastaisuudessakaan ei sinun paikkasi ole täällä. Muista tämä, nuorukainen. Heti kun Jumala suo minun tulla luoksensa — poistu sinäkin luostarista. Poistu kokonaan.

Aljoša hätkähti.

— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen kuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja naimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä, ennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta minä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi. Säilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren murheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle ohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista tästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin eivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.

Aljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen suupielensä värisivät.

— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman lapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä isästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää rukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan molempien luona.

Vanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta, vaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä kysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo veli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei riippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin ymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys. Salaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan aitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun (tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä ahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan kaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin lähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi ehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi jäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä? Ja minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois luostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut semmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti erakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä painoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka ei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan juuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä tienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.

— Ethän vain odota minua? — kysyi Aljoša tultuaan hänen kohdalleen.

— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo. Tiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan piispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia päivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia. Sano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri tahdoin kysyä.

— Mikä uni?

— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten hän jysähdyttikään otsaansa!

— Isä Zosimaako sinä tarkoitat?

— Niin, isä Zosimaa.

— Jysähdytti otsaansa?

— Ahaa, lausuin epäkunnioittavasti! No, olkoon vain epäkunnioittavasti. Siis, mitä tämä uni merkitsee?

— En tiedä, Miša, mitä se merkitsee!

— Senpä arvasinkin, että hän ei selitä sitä sinulle. Mitään kummaa siinä ei tietenkään ole, kaiketi vain ainaista hurskasta typeryyttä. Mutta temppu tehtiin tahallisesti. Nyt kaikki hurskaat kaupungissa alkavat puhua ja levittävät juttua ympäri lääniä: »Mitä tämä uni mahtaa merkitä?» Minun mielestäni ukko on todellakin terävänäköinen: hän haisteli tässä piilevän hengenrikoksen. Teillä löyhkää.

— Minkä hengenrikoksen?

Rakitin nähtävästi halusi saada jotakin sanotuksi.

— Teidän perheessänne se tapahtuu, tuo hengenrikos. Se tapahtuu veljiesi ja rikkaan isäukkosi kesken. Nyt isä Zosima kolahdutti otsansa maahan kaikkien tulevien tapausten varalta. Tapahtuipa sitten mitä tahansa, niin: »ah, senhän pyhä luostarinvanhin ennusti, näki profeetallisesti jo edeltäpäin», — vaikka mitä profeetallista ennustusta siinä on, että hän jysähdytti otsaansa? Ei, se oli mukamas tunnuskuva, allegoria ja hitto ties mitä! Häntä ylistetään, häntä muistetaan: rikoksen, näes, hän arvasi edeltäpäin, osoitti rikoksentekijän. Tämmöistä on löylynlyömillä kaikki: kapakkaa kohti tekee ristinmerkin ja kirkkoa viskelee kivillä. Niin sinun ukkosikin: hurskas ajetaan kepillä tiehensä, mutta murhamiehelle syvä kumarrus.

— Mikä rikos? Mille murhamiehelle? Mitä sinä? — Aljoša seisoi kuin kivettynyt, ja myöskin Rakitin pysähtyi.

— Mille? Etkö muka tiedä? Lyön vetoa, että sinä itse jo olet sitä ajatellut. Niin, tämähän on mielenkiintoista: kuule, Aljoša, sinä puhut aina totta, vaikka istut aina kahden tuolin väliin: oletko sinä ajatellut vai etkö ole, vastaa?

— Olen ajatellut, — vastasi Aljoša hiljaa. Rakitinkin meni hämilleen.

— Mitä sinä? Oletko todella sinäkin jo ajatellut? — huudahti hän.

— Minä... minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, — mutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta tuntui, että olin itse sitä ajatellut.

— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään katsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en minäkään erehdy?

— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä tuon kaiken näet?... Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on ensimmäinen kysymys.

— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen. Mistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä ymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja kokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen kautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin rehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee rajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää puukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija eikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi hillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa...

— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut mieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.

— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain rehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen), mutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen sisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen lihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin puhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän on lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa pitävät nyt silmällä toisiaan... puukko saappaanvarressa. Ne kolme lyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.

— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä... halveksii, — lausui Aljoša omituisesti vavahtaen.

— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti vaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä... tässä, veliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu johonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan naisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on valmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä ja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän menee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä kuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen jalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät niistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta suonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat... Tässä ei, veliseni, halveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii, eikä kuitenkaan voi irtaantua.

— Minä ymmärrän sen, — sanoa tokaisi äkkiä Aljoša.

— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin heti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä tokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen tunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut, hekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä, Aljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta tyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo olet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton nuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta, olen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen Karamazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta sinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset? Puhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne hänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin kovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä niin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään tavallinen nainen!

— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša vääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit puhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.

— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo, veliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija, niin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan hänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne: hekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt toistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän, tuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja myöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen lisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja nähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä: Mitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle morsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan luo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan tavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan onnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa halpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan edelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä aivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän vain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa teki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni nimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin kissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan joitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa, mutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee tarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja poika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen eikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee molempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta voisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen, saattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä tapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan hän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän voi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan aatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan kanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään Samsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla seurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi Ivan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina Ivanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi kahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja semmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa. Ja huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle kiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse viime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa mustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan arvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse tietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan Fjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä ihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen häntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille: minulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän kustannuksellanne.

— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi äkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.

— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis itse myönnät minun sanoneen totuuden.

— Sinä et pidä Ivanista. Ivania eivät houkuttele rahat.

— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan rahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.

— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet. Ivan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.

— Mikä uni tuo vielä on? Voi teitä... aatelisia!

— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina. Hänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän on niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä ajatuksen ratkaiseminen.

— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin luostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti Rakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat ja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei ole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät. Hänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen typerän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei ole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun vielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva teoria konnille... minä haukun, se on tyhmää... ei konnille, vaan koulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten syvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen ei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»! Koko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse itsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan sielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen, tasa-arvoisuuteen, veljeyteen...

Rakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän pysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.

— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin aikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.

— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet älykäs, mutta... anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä ymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin, että sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden. Olen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni Ivanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.

— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä senkin vielä?

— En, rahoista en lisää mitään, en rupea sinua loukkaamaan.

— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät veljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin vastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä pitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi ei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?

— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä pahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.

— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan luona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa nöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen kenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että jos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä tulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja liityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon, kirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan omiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen ja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni sosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen itse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen tyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten, että kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle tilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen liikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka, kunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja jonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi: uuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli Pietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle...

— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! — huudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.

— Tekin laskettelette sarkasmeja, Aleksei Fjodorovitš.

— Ei, ei, minä lasken leikkiä, suo anteeksi. Minulla on ihan muuta mielessä. Sallihan kuitenkin kysyä: kuka on voinut kertoa sinulle noin yksityiskohtaisesti ja keneltä sinä olet voinut kaikki kuulla. Ethän sinä voinut olla itse läsnä Katerina Ivanovnan luona, kun veljeni puhui sinusta?

— Minä en ollut siellä, mutta sen sijaan oli Dmitri Fjodorovitš, ja minä kuulin sen omin korvin Dmitri Fjodorovitšilta, toisin sanoen jos tietää tahdot, niin, että hän ei puhunut minulle, vaan minä jouduin kuulemaan, tietysti vastoin tahtoani, sen vuoksi, että istuin Grušenjkan makuuhuoneessa enkä voinut tulla sieltä pois niin kauan kuin Dmitri Fjodorovitš oli viereisessä huoneessa.

— Ah niin, minä unohdinkin, että Grušenjka on sukulaisesi...

— Sukulaiseni? Tuo Grušenjkako sukulaiseni? — huudahti äkkiä Rakitin sävähtäen aivan punaiseksi. — Oletko sinä tullut hulluksi? Aivosi ovat epäkunnossa.

— Mitä? Eikö hän ole sukulaisesi? Minä kuulin niin...

— Mistä sinä olet voinut kuulla sellaista? Ei, te herrat Karamazovit olette olevinanne jonkinmoisia suuria ja vanhoja aatelisherroja, vaikka isäsi juoksenteli narrina toisten pöydissä ja armosta sai oleksia keittiön puolella. Olkoonpa vain, että minä olen ainoastaan papin poika ja mitätön teidän edessänne, te kun olette aatelia, mutta älkää loukatko minua niin iloisesti ja säädyttömästi. On minullakin kunnia, Aleksei Fjodorovitš. Minä en voi olla Grušenjkan, yleisen naisen, sukulainen, pyydän ymmärtämään sen?

Rakitin oli hyvin kiihtynyt.

— Anna minulle anteeksi, Herran tähden, en minä voinut mitenkään luulla, ja sitäpaitsi, mikä yleinen hän on? Onko hän sitten... semmoinen? — Aljoša punastui äkkiä. — Toistan sinulle kuulleeni, että hän on sukulaisesi. Sinä käyt usein hänen luonaan ja olet itse minulle sanonut, että et ole missään lemmensuhteissa häneen... En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä määrin halveksit! Ansaitseeko hän tosiaankin sen?

— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat syyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin pikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin minulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai! Mitä täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he ole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin rötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan Fjodorovitš hänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin luota. Kas tuolla isä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä. Ja sinun isäsi huutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee. Ohoo, tuollahan on Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän ajaa! Ja tuossa juoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on tapahtunut skandaali! ei päivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi pieksäneet igumenia? Tai ehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä? Sepä olisi ollut paikallaan!

Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali, ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».

8.

Skandaali