Part 11

Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään, että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla, »ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen, rakastettava ja kohtelias?... En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa mieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja... lopuksi osoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri, tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin hekin kaikki...»

Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien haasteittensa luostaria vastaan raueta.

Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman. Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat nahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja lattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta, ja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä hetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti tämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat kiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi pulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu täynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa ei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli tällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden kanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin erikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä ja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken tämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta igumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen levoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin tietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi. Hän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava henkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se, että ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä itse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska tiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja. Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.

Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi sekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš, Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus, jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät, tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja rahvaan tapaan kättä.

— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, — aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin, ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman kammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan... sanalla sanoen aivan sopimattomia... josta, niinkuin näyttää (hän katsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto. Sen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa... Sanalla sanoen hän toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut...

Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:

— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat, aterialle!

Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.

Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa. Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että hän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian laita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin, että ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon oven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta niihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat sanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?» Hän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa: »Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta sen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän teon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän hän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä välähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin lopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä hetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi korjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen häpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski ajomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten kulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä aikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja pienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille rajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai sellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti. Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää, julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.

— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti hän kuuluvasti.

Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi pinnalle.

— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi... enkä... mitenkään voi!

Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.

— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?

— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat! Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni...

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan kuin suunniltaan.

— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš, menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään. Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin von Sohn. Terve, von Sohn!

— Mi... minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja Maksimov.

— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei suinkaan isä igumeni ole von Sohn.

— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.

— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa, — niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan, numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni, haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita, toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?

— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä pappismunkkien ryhmästä.

— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin puoleen.

— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa. Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä, että puheessa on _plus de noblesse que de sincérité_, mutta minä päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi _plus de sincérité que de noblesse_, ja hiiteen koko _noblesse!_ Eikö niin, von Sohn! Sallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn narrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin, minä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu itserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne katsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei pelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni on huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut, se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti, jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi, olen sitä ja sitä... no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon... Minä kirjoitan ensi tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin...

Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut. Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista, joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m., y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen kammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään semmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan, joita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän tunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä heti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän ei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, että jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja järjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi siihen päistikkaa.

— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.

— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!

Ja hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.

— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari sydämeen», kuten Schillerin _Rosvoissa_. Minä en pidä petkutuksesta, isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja sen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte? Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta palkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua. Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!

— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.

— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat ruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin, hehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani, kaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut! Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!

Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä kyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa itseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä hän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän valheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:

— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me menettelemme.

— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa, isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit! Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä, mesimarjalikööriä... Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!

Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.

— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä täällä enää olko hajuakaan sinusta.

Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja Aljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän malttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä rattaille.

— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!

— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, — että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn! Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä olet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä? Onpa siinä paksunahkainen mies!

Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?... Hyppää pukille, von Sohn!

Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.

— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti ajomiehelle.

— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan Fjodorovitš ei vastannut.

— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet vihainen?

— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi Ivan Fjodorovitš töykeästi.

Fjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.

— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta Ivan Fjodorovitš ei vastannut.

— Kunhan tullaan perille, niin sinäkin juot.

Ivan Fjodorovitš oli yhä vaiti.

Fjodor Pavlovitš odotti vielä pari minuuttia.

— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä huolimatta, että se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava Karl von Moor.

Ivan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi poispäin ja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko kotimatkalla enää puhuneet mitään.

Kolmas kirja

Hekumoitsijat

1.

Palvelijainhuoneessa