Part 46

— Mitäpä tietäisi. Ei tiedä ensinkään! Jos saisi tietää, niin tappaisi. Mutta sitä minä nyt en ollenkaan pelkää, en pelkää nyt hänen veistään. Ole vaiti, Rakitka, älä muistuta mieleeni Dmitri Fjodorovitšia: hän on murskannut koko sydämeni. Mutta minä en tahdo mitään tästä tällä hetkellä ajatellakaan. Aljošetskaa voin ajatella, minä katselen Aljošetskaa... Hymyilehän minulle, kultaseni, ilostu, hymähdä minun tyhmyydelleni, minun riemulleni... Hymyilipä, hymyili! Kas miten ystävällisesti katsoo. Minä, tiedätkö Aljoša, olen kaiken aikaa ajatellut, että sinä olet minulle vihainen toissapäiväisestä, sen neidin takia. Koira minä olin, niin se on... Mutta hyvä on kuitenkin, että kävi niin. Se oli paha ja se oli hyvä, — hymähti Grušenjka äkkiä mietteissään, ja jokin kova piirre vilahti äkkiä hänen hymyssään. — Mitja kertoi hänen huutaneen: »Piiskaa pitäisi semmoiselle!» Minä loukkasin häntä silloin pahasti. Hän kutsui minut luokseen, tahtoi voittaa, viekoitella suklaallansa... Ei, se on hyvä, että kävi niin, — naurahti hän taas. — Mutta minä pelkään vain, että sinä suutuit...

— Mutta totta tosiaankin, — pisti Rakitin yhtäkkiä väliin tosissaan ihmetellen. — Hänhän todellakin pelkää sinua, Aljoša, tuommoista kananpoikasta.

— Sinulle, Rakitka, hän on kananpoikanen, siinä se... sentähden että sinulla ei ole omaatuntoa, siinä se! Minä näetkö, minä rakastan häntä sydämestäni, siinä se! Uskotko, Aljoša, että minä rakastan sinua koko sydämestäni?

— Voi sinua häpeämätöntä! Hän tunnustaa rakkauttaan sinulle, Aleksei!

— Mikä siinä, minä rakastankin.

— Entä upseeri? Entä kultainen sanoma Mokrojesta?

— Se on eri asia ja tämä on eri asia.

— Kas tuommoista se on naisväen ajatuksenjuoksun mukaan!

— Älä vihoita minua, Rakitka, — puuttui Grušenjka kiihkeästi puheeseen. — Se on yhtä ja tämä on toista. Minä rakastan Aljošaa toisella tavalla. Totta on, Aljoša, että minulla aikaisemmin oli viekas ajatus sinua kohtaan. Minähän olen alhainen, minähän olen hurja, no, mutta toisina hetkinä minä katson sinuun, Aljoša, kuin omaantuntooni. Ajattelen yhä: »Kuinka täytyykään tuollaisen nyt halveksia minua, inhoittavaa.» Ajattelin sitä toissa päivänäkin, kun juoksin neidin luota tänne. Jo kauan sitten olen sinut tällä tavoin huomannut, Aljoša, Mitjakin sen tietää, olen puhunut hänelle. Mitja kyllä ymmärtää. Uskotko, joskus minä todellakin, Aljoša, katson sinua ja häpeän, itseäni häpeän... Ja kuinka olen ruvennut ajattelemaan sinua ja mistä asti, sitä en tiedä enkä muista...

Sisälle tuli Fenja ja pani pöydälle tarjottimen, jolla oli avattu pullo ja kolme täytettyä pikaria.

— Samppanjaa tuotiin! — huudahti Rakitin. — Sinä olet innostunut, Agrafena Aleksandrovna, ja poissa suunniltasi. Tyhjennät pikarin ja lähdet tanssimaan. Ohhoh, tätäkään eivät ole osanneet tehdä, — lisäsi hän katsellen samppanjaa. — Keittiössä on ämmä kaatanut laseihin ja pullo on tuotu ilman korkkia ja lämmintäkin on. No, annahan vaikkapa näinkin...

Hän astui pöydän luo, otti pikarin, tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä ja kaatoi itsellensä toisen.

— Samppanjan ääreen ei usein joudu, — sanoi hän huuliaan nuollen. — No, Aljoša, ota malja, näytä mikä olet miehiäsi. Mille joisimme maljan? Paratiisin ovelle? Ota pikari, Gruša, juo sinäkin paratiisin oven kunniaksi.

— Minkä paratiisin oven?

Hän otti pikarin, Aljoša otti omansa, joi pienen kulauksen ja pani pikarin jälleen paikalleen.

— Ei, parempi on juomatta! — hymyili hän hiljaista hymyä.

—- Kehua kyllä osasit! — huudahti Rakitin.

— En minäkään sitten, jos on niin, — yhtyi puheeseen Grušenjka, — eikä tee mielikään. Juo, Rakitka, yksinäsi koko pullo. Jos sinä, Aljoša, juot, niin sitten juon minäkin.

— Vasikan hienostelua tuommoinen, — ärsytti Rakitin, — vaikka itse istuu hänen polvillaan! Hänellä on toki suru, mutta mitäs sinulla on? Hän on noussut kapinaan Jumalaansa vastaan, valmistautui jo ahmimaan makkaraa...

— Mitenkä niin?

— Hänen luostarinvanhimpansa kuoli tänään, luostarinvanhin Zosima, pyhimys.

— Siis luostarinvanhin Zosima on kuollut! — huudahti Grušenjka. — Hyvä Jumala, minä en tietänytkään sitä. — Hän teki hartaasti ristinmerkin. — Herra Jumala, mitä minä teenkään, minähän istun nyt hänen sylissään! — huudahti hän hätkähtäen kuin pelästyksestä, hyppäsi silmänräpäyksessä pois Aljošan sylistä ja istuutui sohvaan. Aljoša katseli häntä pitkään ja ihmetellen, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat.

— Rakitin, — lausui hän äkkiä kovalla ja lujalla äänellä, — älä ärsytä minua sanomalla, että olen noussut kapinaan Jumalaani vastaan. Minä en tahdo kantaa vihaa sinua vastaan, ja ole sinäkin senvuoksi hyväsydämisempi. Minä olen menettänyt semmoisen aarteen, jommoista sinulla ei koskaan ole ollut, etkä sinä nyt voi minua tuomita. Katso mieluummin häntä tässä: näitkö, kuinka hän minua säästi? Minä tulin tänne löytääkseni ilkeämielisen sydämen, — niin veti minua oma haluni siihen, koska itse olin alhainen, ja häijy, mutta minä löysin vilpittömän sisaren, aarteen — rakastavan sielun... Hän säästi äsken tunteitani... Agrafena Aleksandrovna, minä puhun sinusta. Sinä sait äsken sydämeni taas entiselleen.

Aljošan huulet alkoivat väristä ja hengitys tukahtui. Hän pysähtyi.

— Ihan taisi pelastaa sinut! — alkoi Rakitin nauraa häijysti.

— Hänhän tahtoi nielaista sinut, tiedätkö sen?

— Seis, Rakitka! — sanoi Grušenjka hypähtäen äkkiä paikaltaan. — Olkaa vaiti molemmat. Nyt sanon kaikki: sinä, Aljoša, ole vaiti sen tähden, että nuo tuollaiset sanasi saavat minut häpeämään, sillä minä olen ilkeä enkä hyvä, — sellainen minä olen. Mutta sinä, Rakitka, ole vaiti sen tähden, että sinä valehtelet. Oli sellainen halpamainen ajatus olemassa, että tahdoin hänet nielaista, mutta nyt sinä valehtelit, nyt on aivan toista... enkä tahdo sinua enää kuulla, Rakitka! — Kaiken tämän Grušenjka lausui tavattoman kiihtyneenä.

— Kas, miten kumpikin on vimmoissaan! — sähisi Rakitin katsellen ihmeissään heitä kumpaakin. — Aivan kuin mielettömät, on ihan kuin olisin joutunut hullujenhuoneeseen. Ovat heltyneet molemmin puolin, alkavat kohta itkeä!

— Minä alankin itkeä, minä alan itkeä! — lausui Grušenjka. — Hän nimitti minua sisarekseen, enkä minä sitä koskaan unhota! Mutta kuulehan, Rakitka, vaikka minä olenkin ilkeä, niin kuitenkin minäkin olen sipulin antanut.

— Minä ihmeen sipulin? Hyi perhana, ihanhan te olette todella hulluja!

Rakitin ihmetteli heidän innostustaan ja oli loukkaantunut ja äkäinen, vaikka olisikin voinut ymmärtää, että kummassakin oli nyt juuri yhteen kerääntyneenä kaikki, mikä saattoi järkyttää heidän sielujansa, kuten usein elämässä tapahtuu. Mutta Rakitin, joka varsin herkästi kykeni ymmärtämään kaiken, mikä koski häntä itseään, oli sangen vähän herkkä ymmärtämään lähimmäistensä tunteita ja mielentiloja, — osaksi nuoruuden kokemattomuuden tähden, osaksi myös suuren itsekkyytensä vuoksi.

— Näetkö, Aljošetška, — alkoi Grušenjka äkkiä hermostuneesti nauraa kääntyen hänen puoleensa, — minä kehaisin Rakitkalle antaneeni sipulin, mutta sinulle en kersku, sanon sinulle sen toisessa tarkoituksessa. Se on vain satu, mutta se on kaunis satu, ja minä olen sen kuullut, olin silloin vielä lapsi, Matrenaltani, joka nyt on keittäjättärenäni. Katsos, se oli näin: Oli kerran eukko, hyvin ilkeä eukko, ja kuoli. Eikä häneltä jäänyt ainoatakaan hyvää tekoa. Pirut ottivat hänet ja paiskasivat tuliseen järveen. Mutta hänen suojelusenkelinsä seisoo ja ajattelee: voisinkohan muistaa minkään sellaisen hänen hyvän tekonsa, jonka voisin sanoa Jumalalle. Muisti semmoisen ja sanoo Jumalalle: hän, sanoo, nyhtäisi vihannestarhastaan sipulin ja antoi kerjäläisvaimolle. Ja Jumala vastaa hänelle: ota sinä, sanoo, se sama sipuli, ojenna se hänelle järveen, tarttukoon siihen ja vedettäköön sillä, ja jos saat vedetyksi hänet pois järvestä, niin tulkoon paratiisiin, mutta jos sipuli katkeaa, niin jääköön eukko sinne, missä nytkin on. Enkeli riensi eukon luo, ojensi hänelle sipulin: ota, sanoo, eukko, tartu kiinni ja anna vetää. Ja hän alkoi varovasti vetää eukkoa, oli jo melkein saanut vedetyksi pois, mutta muut syntiset järvessä, nähtyään eukkoa vedettävän pois, alkoivat kaikki tarttua häneen kiinni, tullakseen yhdessä hänen kanssaan pois vedetyksi. Mutta eukko oli hyvin häijy ja alkoi potkia jaloillaan: »Minua vedetään eikä teitä, minun on sipuli eikä teidän.» Heti kun hän oli tämän sanonut, niin sipuli katkesi. Ja eukko putosi järveen ja palaa siellä vielä tänä päivänäkin. Mutta enkeli rupesi itkemään ja meni pois. Semmoinen on se satu, Aljoša, muistan sen ulkoa, sillä minä itse juuri olenkin tuo häijy eukko. Rakitkalle minä kehuin, että olen antanut sipulin, mutta sinulle sanon toisin: _kaiken kaikkiaan_ olen antanut koko elämäni aikana vain jonkin sipulin, siinä ovatkin aivan kaikki minun hyvät työni. Äläkä sinä kehu minua tämän jälkeen, Aljoša, älä pidä minua hyvänä, minä olen paha, hyvin paha, ja jos sinä kehut, niin saatat minut häpeämään. Oh, olen ihan katumuksen vallassa. Kuule, Aljoša: minä halusin niin suuresti houkutella sinut luokseni ja kävin niin kiihkeästi Rakitkan kimppuun, että lupasin hänelle kaksikymmentäviisi ruplaa, jos hän tuo sinut luokseni! Seis, Rakitka, odota! — Hän astui nopein askelin pöydän luo, avasi laatikon, otti esille kukkaron ja siitä kahdenkymmenenviiden ruplan setelin.

— Mitä roskaa! Mitä roskaa! — huudahteli Rakitin hämillään.

— Ota vastaan Rakitka, velkani, et kai kieltäytyne, itsehän pyysit. — Ja hän paiskasi Rakitinille setelin.

— Vielä tässä kieltäytyä, — mörähti Rakitin ilmeisesti hämillään, mutta uljaasti salaten häpeänsä. — Tämä on meille varsin sopiva; hölmöt ovatkin olemassa hyödyttääkseen viisasta.

— Mutta nyt ole vaiti, Rakitka, kaikki se, mitä nyt sanon, on semmoista, mikä ei ole sinun korviasi vasten. Istuudu tänne nurkkaan ja pidä suusi kiinni; sinä et rakasta meitä, ole siis vaiti.

— Miksi minä rakastaisinkaan teitä? — sanoi Rakitin irvistäen ja salaamatta enää vihastustaan. Kahdenkymmenenviiden ruplan setelin hän pisti taskuunsa ja hän häpesi todellakin Aljošaa. Hän oli toivonut saavansa maksun myöhemmin aivan Aljošan tietämättä ja nyt hän vihastui häpeästä. Tähän hetkeen saakka hän oli pitänyt varsin viisaana olla liiaksi vastustelematta Grušenjkaa, tämän pistopuheista huolimatta, sillä tällä näytti olevan jonkin verran valtaa hänen ylitseen. Mutta nyt hänkin suuttui:

— Rakastetaan jonkin tähden, mutta mitä te olette minulle tehneet kumpikin?

— Rakasta sinä ilman mitään vastalahjaa, niinkuin Aljoša rakastaa.

— Miten hän sinua rakastaa mitä sellaista hän on sinulle osoittanut, kun olet niin innoissasi?

Grušenjka seisoi huoneen keskellä, puhui lämpimästi, ja hänen äänessään kuului hysteerisiä vivahduksia.

— Ole vaiti, Rakitka, sinä et ymmärrä meistä mitään! Äläkä uskallakaan tästä lähin sinutella minua, en salli sitä, mistä oletkaan saanut sen rohkeuden, siinä se! Istuudu nurkkaan ja pidä suusi kiinni, niinkuin renkini! Mutta sinulle, Aljoša, sinulle yksin sanon nyt puhtaan totuuden, jotta näkisit millainen elukka minä olen. En puhu Rakitkalle, vaan sinulle. Minä tahdoin syöstä sinut turmioon, Aljoša, se on aivan totta, olin sen ihan päättänyt; tahdoin sitä niin innokkaasti, että lahjoin Rakitinin rahalla, jotta hän toisi sinut tänne. Ja minkä tähden minä sitä niin tahdoin? Sinä, Aljoša, et tietänytkään mitään, käännyit minusta poispäin, ohi kulkiessasi luot silmäsi alas, mutta minä olen tähän mennessä sata kertaa katsellut sinua, aloin kaikilta kysellä sinusta. Kasvosi painuivat sydämeeni: »Hän halveksii minua», ajattelen, »ei tahdo edes katsoa minuun». Ja semmoinen tunne valtasi minut lopulta, että ihmettelen itsekin itseäni: miksi minä pelkään tuommoista poikaa? Nielaisen hänet ja nauran asialle. Jouduin aivan vihan valtaan. Uskotko sitä: ei kukaan täällä uskalla sanoa eikä ajatella tulevansa Agrafena Aleksandrovnan luo sille huonolle asialle; minulla on vain tuo ukko, häneen minä olen sidottu ja hänelle myyty, saatana on meidät vihkinyt, mutta toisista — ei kukaan. Sinua katsellessani päätin: hänet nielaisen. Nielaisen ja nauran. Näetkö, millainen ilkeä koira minä olen, jota sinä nimitit sisareksesi! Nyt on saapunut tuo elämäni turmelija, istun nyt ja odotan sanomaa. Tiedätkö, mikä minulle on ollut tämä loukkaajani? Viisi vuotta sitten, kun minut Kuzjma toi tänne, — istun lymyillen ihmisiä, etteivät näkisi ja kuulisi minua, heikkona, tyhmänä istun ja itken, yökausiin en nuku, — ajattelen: »Missä hän nyt lieneekään, loukkaajani? Nauraa luultavasti toisen kanssa minulle, mutta kylläpä minä näytän hänelle, ajattelen, kunhan vain näkisin hänet, kohtaisin jolloinkin: minäpä maksan hänelle, kyllä maksan hänelle.» Öisin pimeässä itken painautuen tyynyyn ja haudon yhä tätä, tahallani raatelen sydäntäni, ruokin sitä vihalla. »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle vielä sen maksan!» Näin huusin pimeässä. Ja kun äkkiä muistan, että en voi tehdä hänelle mitään, mutta hän nyt nauraa minulle tai kenties on kokonaan unohtanut eikä muistakaan, niin heittäydyn vuoteesta lattialle, vuodatan voimattomia kyyneliä ja vapisen päivän sarastukseen asti. Aamulla nousen vihaisempana kuin koira, myöhemmin, mitäs arvelet: aloin koota pääomaa, tulin säälimättömäksi, lihoin, — luuletko, että olen tullut viisaammaksi? Enhän, ei kukaan sitä tiedä eikä näe koko maailmassa, mutta kun alkaa yön pimeys, niin yhä vieläkin, kuten tyttönä viisi vuotta sitten, toisinaan makaan kiristellen hampaitani ja itken koko yön: »Kyllä minä hänelle, kyllä minä hänelle», ajattelen! Kuulitko tämän kaiken? No, kuinka sinä siis nyt minut ymmärrät: kuukausi sitten tulee minulle äkkiä juuri tuo kirje: hän saapuu, on jäänyt leskeksi, tahtoo tavata minua. Ihan hengitykseni silloin pysähtyi, Herra Jumala, ja äkkiä ajattelin: hän tulee ja viheltää minulle, kutsuu minua, ja minä ryömin hänen luokseen kuin piesty koira, syyllisenä! Ajattelen tätä enkä usko itsekään itseäni: »Olenko alhainen vai enkä ole alhainen, juoksenko hänen luokseen vai enkö juokse?» Ja sellainen vihastus itseäni kohtaan valtasi minut koko tämän kuukauden ajaksi, että sen on vielä pahempi kuin viisi vuotta sitten. Näetkö nyt, Aljoša, kuinka hurja minä olen, miten vihan vimmassa olen sanonut sinulle totuuden: Leikin huvikseni Mitjan kanssa, etten rientäisi tuon toisen luo. Ole vaiti, Rakitka, ei ole sinun asiasi tuomita minua, en ole puhunut sinulle. Ennen teidän tuloanne makailin tässä, odotin, ajattelin, koko kohtaloani punnitsin, ettekä te koskaan voi saada tietää, mitä oli sydämessäni. Ei, Aljoša, sano neidillesi, että hän ei olisi vihoissaan toissapäiväisestä!... Eikä tiedä kukaan koko maailmassa, millaiselta minusta nyt tuntuu, eikä voikaan tietää... Sillä kenties minä otan tänään sinne mukanani veitsen, en ole vielä tehnyt päätöstäni...

Ja lausuttuaan tämän »surkean» sanan Grušenjka äkkiä ei voinut hillitä itseään, ei puhunut loppuun, peitti kasvonsa käsiinsä, heittäytyi sohvalle tyynyjen väliin ja alkoi itkeä ääneensä kuin pieni lapsi. Aljoša nousi paikaltaan ja meni Rakitinin luo.

— Miša, — lausui hän, — älä ole vihainen. Hän on loukannut sinua, mutta älä ole vihainen. Kuulitko häntä äsken? Ei saa pyytää ihmisen sielulta niin paljon, pitää olla armahtavaisempi...

Aljoša lausui tämän sydämensä hillittömän purkauksen vallassa. Hänen oli pakko saada lausutuksi sanottavansa ja hän kääntyi Rakitinin puoleen. Jos Rakitinia ei olisi ollut, niin hän olisi huudahdellut yksinään. Mutta Rakitin katsoi ivallisesti ja Aljoša pysähtyi äkkiä.

— Sinut ladattiin äsken täyteen luostarinvanhintasi ja nyt sinä laukaisit luostarinvanhimmallasi minuun, Aljošenjska, pieni Jumalan mies, — lausui Rakitin hymyillen vihamielisesti.

— Älä naura, Rakitin, älä pilkkaa, älä puhu vainajasta: hän on korkeampi kaikkia, jotka ovat eläneet maan päällä! — huudahti Aljoša itku kurkussa. — En ole noussut puhumaan sinulle tuomarina, vaan olen itse viimeinen tuomittavista. Mikä minä olen hänen edessään? Minä tulin tänne joutuakseni tuomioon ja sanoin: Olkoon, olkoon! ja tämän tein heikkoluontoisuudessani, mutta hän, joka on kärsinyt viisi vuotta, heti kun vain joku tuli ja lausui hänelle vilpittömän sanan, — antoi kaikki anteeksi, unohti kaikki ja itkee! Hänen loukkaajansa on tullut takaisin, kutsuu häntä, ja hän antaa tälle anteeksi kaiken ja kiiruhtaa hänen luokseen riemuissaan eikä ota veistä, ei ota! Ei, minä en ole sellainen. En tiedä, oletko sinä, Miša, sellainen, mutta minä en ole sellainen. Olen tänään, nyt juuri saanut tämän opin... Hän on rakkaudessa yläpuolella meitä... Oletko kuullut häneltä ennen sitä, minkä hän nyt kertoi? Et, et ole kuullut; jos olisit kuullut, niin olisit jo kauan sitten ymmärtänyt kaiken... ja toinen, jota loukattiin toissa päivänä, antakoon hänkin hänelle anteeksi! Ja hän antaakin, kunhan saa tietää... ja hän saa tietää... Tämä on vielä lepyttämätön sielu, täytyy häntä säästää... kenties tässä sielussa on aarre...

Aljoša vaikeni, sillä hän oli tukahtua. Rakitin katsoi kaikesta vihastuksestaan huolimatta häneen ihmetellen. Hän ei olisi koskaan odottanut hiljaiselta Aljošalta moista sanatulvaa.

— Jopa ilmestyi asianajaja! Oletko rakastunut häneen, vai mitä? Agrafena Aleksandrovna, paastoojammehan on todellakin rakastunut sinuun, olet voittanut! — huudahti hän julkeasti nauraen.

Grušenjka nosti päänsä tyynyjen välistä ja katsoi Aljošaan hymyillen hellää hymyä, joka äkkiä oli valaissut hänen kyynelistä pöhöttyneet kasvonsa.

— Anna sinä hänen olla, Aljoša, kerubini, näethän millainen hän on, jopa löysitkin, kenelle puhua. Minä, Mihail Osipovitš, — kääntyi hän Rakitinin puoleen, — tahdoin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olin sinua haukkunut, mutta nyt taas en tahdo. Aljoša, tule luokseni, istuudu tähän, — houkutteli hän Aljošaa iloisesti hymyillen, — kas niin, istuudu tähän, sano sinä minulle (hän tarttui Aljošan käteen ja katseli hymyillen hänen kasvojaan), — sano sinä minulle: rakastanko minä häntä vai enkö? Loukkaajaani nimittäin, rakastanko vai enkö? Makasin ennen teidän tuloanne täällä pimeässä kysellen yhä sydämeltäni: rakastanko häntä vai enkö? Ratkaise sinä se minulle, Aljoša, aika on tullut, mitä päätät, niin tapahtuu. Onko minun annettava hänelle anteeksi vai eikö?

— Olethan jo antanut anteeksi, — lausui Aljoša hymyillen.

— Olen todellakin antanut anteeksi, — lausui Grušenjka mietteissään. — Kuinka halpamainen sydän. Halpamaisen sydämeni malja! — sanoi hän temmaten äkkiä pöydältä pikarin, joi sen yhdellä kertaa pohjaan, kohotti ylös ja paiskasi voimakkaasti lattiaan. Lasi meni helisten sirpaleiksi. Jokin kova piirre vilahti hänen hymyssään.

— Kenties vielä en olekaan antanut anteeksi, — lausui hän omituisen uhkaavasti luoden silmänsä maahan aivan kuin puhuisi itsensä kanssa. — Kenties sydän vasta valmistautuu antamaan anteeksi. Taistelen vielä sydäntäni vastaan. Näetkö, Aljoša, minä olen alkanut kovasti rakastaa viiden vuoden vanhoja kyyneliäni... Ehkäpä olen rakastanut ainoastaan kärsimääni loukkausta enkä ollenkaan häntä.

— Enpä tahtoisi olla hänen nahoissaan! — sähisi Rakitin.

— Etkä tule olemaankaan, Rakitka, et koskaan tule olemaan hänen nahoissaan. Sinä saat ommella minulle kenkiä, Rakitka, semmoiseen työhön minä sinua käytän, etkä sinä koskaan saa nähdäkään sellaista kuin minä... Ja ehkäpä hänkään ei saa nähdä...

— Hänkö? Entä miksi olet koristautunut? — ärsytti Rakitin ilkeämielisesti hymyillen.

— Älä moiti minua ulkoasuni tähden, Rakitka, et tunne vielä koko minun sydäntäni! Jos tahdon, niin repäisen heti koristeeni, heti repäisen, tällä hetkellä, — huudahti Grušenjka heleällä äänellä. — Et tiedä sinä, miksi olen tässä puvussa, Rakitka! Kenties astun hänen eteensä ja sanon: »Oletko nähnyt minut tämmöisenä, vai etkö vielä ole?» — Hänhän jätti minut seitsemäntoistavuotiaana, laihana, keuhkotautisena vetistelijänä. Istuudun hänen viereensä, ihastutan hänet, saan hänet hehkumaan: »Näitkö millainen nyt olen», sanon, »no, riittäköön se sinulle, hyvä herra, pyyhi suutasi, sivu suun meni!» — kenties tämä asu on vain sitä varten, Rakitka, — lopetti Grušenjka vihaisesti nauraen. — Hurja minä olen, Aljoša, villitty. Riistän yltäni tämän asuni, raatelen itseni, kauneuteni, poltan kasvoni ja viiltelen niitä veitsellä, menen kerjäämään. Jos tahdon, niin en mene nyt mihinkään enkä kenenkään luo; jos päähäni pistää, — niin jo huomenna lähetän Kuzjmalle takaisin kaikki, mitä hän on minulle lahjoittanut, ja kaikki hänen rahansa, ja lähden itse koko elämäni ajaksi tekemään työtä päiväläisenä!... Luuletko, että minä en tee tätä, Rakitka, etten uskalla tehdä? Teen, teen, heti voin sen tehdä, älkää vain minua ärsyttäkö... Mutta hänet minä ajan pois, hänelle näytän pitkännenän, hän ei minua näe!

Viimeiset sanat hän huusi hysteerisesti, mutta ei taaskaan jaksanut hillitä itseään, kätki kasvonsa käsiinsä, heittäytyi tyynyä vastaan ja alkoi taas väristä nyyhkytyksistä. Rakitin nousi paikaltaan:

— On jo aika, — sanoi hän. — On myöhä, luostariin ei päästetä.

Grušenjka hypähti heti paikaltaan.

— Tahdotko, Aljoša, todellakin mennä pois! — huudahti hän surullisen hämmästyksen valtaamana. — Mitä sinä nyt teetkään minulle: olet kohottanut minut ja kokonaan näännyttänyt, ja nyt taas tämä yö, taas minun on jäätävä yksin!

— Eihän hän voi jäädä yöksi sinun luoksesi? Mutta jos tahdot — niin olkoon! Voin lähteä yksinkin! — sanoi Rakitin leikillään ja myrkyllisesti.

— Ole vaiti, paha- henki, — huudahti Grušenjka hänelle raivostuneena, — et ole koskaan puhunut minulle sellaisia sanoja, jollaisia hän on tullut minulle sanomaan.

— Mitä hän sitten on sanonut sinulle? — mutisi Rakitin ärsyttävästi.

— En tiedä minä, en käsitä, en tiedä mitään, mitä hän on minulle sanonut, sydämelle on puhunut, sydämeni hän on kääntänyt... Hän on ensimmäinen ja ainoa, joka on minua säälinyt, siinä se! Miksi sinä, kerubi, et ole tullut ennen, — hän lankesi äkkiä Aljošan eteen polvilleen aivan kuin pois suuniltaan joutuneena. — Minä olen koko elämäni ajan odottanut sellaista kuin sinä, olen tietänyt, että joku sellainen tulee ja antaa minulle anteeksi. Olen uskonut, että joku rakastaa minuakin kehnoa, ei vain riettauden tähden!...

— Mitä minä oikeastaan olen sinulle tehnyt? — vastasi hellästi hymyillen Aljoša, kumartui hänen puoleensa ja tarttui hellästi hänen käsiinsä. — Sipulin olen sinulle antanut, vain hyvin pienen sipulin, en mitään muuta!...

Ja tämän sanottuaan hän alkoi itsekin itkeä. Sillä hetkellä alkoi ulkoeteisestä äkkiä kuulua kolinaa, joku astui sisälle eteiseen. Grušenjka hyppäsi pystyyn aivan kuin olisi hirveästi pelästynyt. Huoneeseen juoksi kolisten ja huutaen Fenja.

— Rouva-kulta, rouva, pikalähetti on tullut! — huusi hän iloisesti ja hengästyneenä. — Mokrojesta ovat tulleet matkavaunut teitä hakemaan. Kyytimies Timotei kolmivaljakolla, heti vaihdetaan uudet hevoset... Kirje, kirje, rouva, tässä on kirje!

Hänellä oli kirje kädessä, ja kaiken aikaa huutaessaan hän heilutteli sitä ilmassa. Grušenjka sieppasi häneltä kirjeen ja vei sen lähelle kynttilää. Se oli vain kirjelippu, muutamia rivejä, hän luki sen silmänräpäyksessä.

— Huusi! — huudahti hän aivan kalpeana, ja hänen kasvonsa vääristyivät tuskalliseen hymyyn. — Vihelsi! Ryömi, koiranpentu!

Mutta vain silmänräpäyksen hän seisoi ikäänkuin empien. Äkkiä tulvahti veri hänen päähänsä, ja hänen poskensa hehkuivat kuin tulessa.

— Minä lähden! — huudahti hän äkkiä. — Viisi elämäni vuotta! Hyvästi! Hyvästi, Aljoša, kohtaloni on ratkaistu... Menkää, menkää, menkää pois nyt luotani kaikki, etten teitä enää näkisi!... Grušenjka on lentänyt uuteen elämään... Älä muistele minua pahalla sinäkään, Rakitka. Kenties menen kohti kuolemaa! Uh! Olen kuin juovuksissa!

Hän jätti heidät äkkiä ja juoksi makuuhuoneeseensa.

— No, ei hän nyt jouda meitä ajattelemaan! — mutisi Rakitin. — Menkäämme, muuten kukaties taas alkaa tuo akkojen huuto. Minua tympäisevät jo nämä kyynelpitoiset huudot...