Part 45
Aljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin jäljessä.
— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten veljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?
— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja äkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti, ja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää saanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin tämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen sydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja unohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.
— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen »lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään malttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen »epärehellinen»... Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne ja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi, kuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin ohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin... Hm! Minun pitäisi samalla käväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi minulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä rouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut niin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — _sellaista menettelyä_!» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui; voi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja tarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:
— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen kokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen vallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti pelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin hänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan odottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška, tiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän viimein arasti ja liehakoiden.
— Samantekevää kaikki... minne vain tahdot.
— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin aivan väristen pelokkaasta odotuksesta.
— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja tämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja rauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää taaksepäin.
— No niin!... Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan hämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden kainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä hirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat ääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.
— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi... — aikoi hän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa ilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies eikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut etua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto, t.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti tapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä hän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs aineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta tuonnempana tulee mainittavaksi.
»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja häijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken nimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».
3.
Sipuli
Grušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä Kirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut pienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso, kivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä asuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja hänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja. Hänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki tiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä vuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias Samsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin mustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin luo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon läheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä. Mutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia päättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan eikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli tosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon läänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja surumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua. Tämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja epätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää tietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää mielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna oli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että hänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs upseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli muka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta Grušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että vaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta, niin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan polveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin tytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa tunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä tullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli luonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa rahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein tai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon itselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti: että Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa, hänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan suopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli tavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat olivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina, mikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen nuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen oli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään »geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia taipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä todelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja korkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli yhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin harjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen kopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan jokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä vuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies, täysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön mies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen alaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla päivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat. Grušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen kuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri toiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan huomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka Grušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei voinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna oli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan määrännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa, ja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei siinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän kyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin ihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä vedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta, »katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan tulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää mitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja hän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli koko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän vaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan testamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän auttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa kapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš Karamazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin erään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin aavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin pyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli henkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on, että Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen ja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut kenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin äkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi naureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi Grušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai pojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo vanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen edes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele, ei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle vanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka todellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän neuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen aikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä ja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen suhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan, ei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin (tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat sittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri Fjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut tappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha keittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo melkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli hyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli piharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut vanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla. Kun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei pimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse loikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka selustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta päällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli kaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään pitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla. Hän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa ja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille oli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella rintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon ja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin huulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä sohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä hämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta ja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli vastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.
— Ei nämä ole he, nämä on toisia, ei nämä mitään.
— Mitä hänellä mahtaa olla tekeillä? — mutisi Rakitin taluttaen Aljošaa kädestä vierashuoneeseen. Grušenjka seisoi sohvan luona näyttäen yhä vielä olevan pelästyksen vallassa. Tuuhea töyhtö hänen tummanruskeata palmikkoaan työntyi äkkiä pääkoristeen alta ja putosi hänen oikealle olkapäälleen, mutta hän ei sitä huomannut eikä korjannut, ennenkuin oli katsonut vieraita ja tuntenut heidät.
— Ah, sinäkö se olet, Rakitka? Olit pelästyttää minut pahanpäiväiseksi. Kuka on kanssasi? Kenet olet tuonut mukanasi? Hyvä Jumala, kas vain kuka tuli! — huudahti hän tunnettuaan Aljošan.
— Käskehän tuomaan kynttilöitä! — lausui Rakitin niin luontevaan tapaan kuin hyvin tuttu ja läheinen ihminen, jolla on oikeus olla talossa kuin kotonaan.
— Kynttilöitä... tietysti kynttilöitä... Fenja, tuo hänelle kynttilä... No, osasitpa valita ajan tuodaksesi hänet! — huudahti hän taas nyökäyttäen Aljošaan päin ja alkoi kuvastimeen päin kääntyen nopeasti molemmin käsin laitella palmikkoaan. Näytti kuin hän olisi ollut tyytymätön.
— Eikö sattunut sopivasti? — kysyi Rakitin loukkaantuen miltei samassa.
— Sinä pelästytit minut, Rakitka, siinä se on, — sanoi Grušenjka ja kääntyi hymyillen Aljošan puoleen. — Älä pelkää minua, Aljoša ystäväni, olen hirveän iloinen tulostasi, sinä odottamaton vieraani. Mutta sinä pelästytit minut, Rakitka: minä luulin Mitjan tänne työntyvän. Katsos, minä petkutin häntä äsken ja vaadin häneltä kunniasanan, että hän uskoisi minua, mutta minä valehtelin. Sanoin hänelle meneväni Kuzjma Kuzjmitšin, ukkoni, luokse ja laskevani hänen kanssaan yöhön asti rahoja. Minähän käyn joka viikko hänen luonaan laskemassa koko illan tilejä. Olemme silloin lukittujen ovien takana: hän naksuttelee helmilautaansa ja minä istun ja kirjoitan kirjoihin — hän ei luota muihin kuin minuun. Mitja uskoi minun olevan siellä, mutta minä sulkeuduin asuntooni, — istun odottamassa erästä sanomaa. Kuinka Fenja päästikään teidät sisälle! Fenja, Fenja! Juokse portille, avaa ja katsele ympärillesi, eikö kapteeni ole jossakin! Kenties hän on piiloutunut ja pitää silmällä, pelkään hirmuisesti!
— Ei ole ketään, Agrafena Aleksandrovna, äsken juuri katselin joka suuntaan, käyn vähän väliä katsomassa raostakin, itsekin pelkään ja vapisen.
— Ovatko ikkunaluukut kiinni, Fenja, ja laskisit alas ikkunaverhon — kas näin. — Hän itse laski alas raskaat verhot. — Muuten hän lentää suoraa päätä tänne tulen nähdessään. Pelkään tänään Mitjaa, sinun veljeäsi, Aljoša. — Grušenjka puhui kovalla äänellä, joskin hätääntyneenä, ja ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa.
— Miksi sinä tänään niin pelkäät Mitenjkaa? — tiedusteli Rakitin. — Ethän sinä yleensä näy häntä säikkyvän, sinun pillisi mukaan hän tanssii.
— Sanon sinulle odottavani sanomaa, erästä tuommoista kultaista pikku viestiä, niin että Mitenjkaa ei täällä nyt tarvittaisi ollenkaan. Eikä hän uskonutkaan, minä tunnen sen, että muka menin Kuzjma Kuzjmitšin luo. Luultavasti istuu nyt siellä olopaikassaan, puistossa Fjodor Pavlovitšin talon takana, ja vahtii minua. Mutta jos hän on mennyt istumaan, niin hän siis ei tule tänne, sitä parempi! Mutta Kuzjma Kuzjmitšin luo minä todellakin pistäydyin, Mitja itse saattoi minut, sanoin istuvani puoliyöhön asti ja pyysin häntä välttämättömästi tulemaan puolenyön aikana saattamaan minut kotiin. Hän meni pois, mutta minä istuin kymmenisen minuuttia ukon luona ja sitten taas tänne, uh, kuinka peloitti, — minä juoksin, jotta en kohtaisi häntä.
— Entä mihin mennäksesi olet noin koristautunut? Kas, miten soma myssykin on päässäsi.
— Itse sinä olet soma, Rakitin! Sanon sinulle, että odotan yhtä semmoista pikku sanomaa. Heti kun sanoma tulee, lähden kiitämään, — lennän tieheni, näette vain vilahduksen. Siksi olen koristautunut, jotta olisin valmiina.
— Mihin sinä sitten lennät?
— Jos saat liian paljon tietää, niin kovin pian vanhenet.
— Kas vain. Aivan ilon vallassa... En koskaan vielä ole nähnyt sinua tämmöisenä. Olet pukeutunut kuin tanssiaisiin, — sanoi Rakitin katsellen häntä.
— Sinähän ymmärrät paljon tanssiaisista.
— Entä ymmärrätkö sinä paljon?
— Minäpä olen nähnyt tanssiaiset. Kun Kuzjma Kuzjmitš kolmatta vuotta sitten naitti poikansa, niin minä katselin parvekkeelta. Mitäs, Rakitka, sinunko kanssasi minä juttelisin, kun tässä seisoo tämmöinen ruhtinas. Kas siinä on vieras! Aljoša, kultaseni, katson sinua enkä usko, Herra Jumala, kuinka sinä tulit luokseni. Totta puhuen en sinua odottanut, en aavistanut enkä aikaisemmin koskaan sitä uskonut, että sinä voisit tulla. Vaikka nyt ei olekaan se hetki, niin olen hirveän iloinen tulostasi! Istuudu sohvaan, tähän näin, kas niin, sinä minun kirkas kuutamoni. Toden totta, minä olen vielä ikäänkuin ymmällä... Voi sinua, Rakitka, jospa olisit tuonut hänet eilen tai toissa päivänä!... No, iloinen olen näinkin. Kenties on parempikin, että nyt, tämmöisellä hetkellä, eikä toissa päivänä...
Hän istuutui vallattomasti Aljošan viereen sohvalle ja katseli häntä aivan ihastuksissaan. Ja hän oli todellakin iloinen, hän ei valehdellut sitä sanoessaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet nauroivat, mutta nauroivat herttaisesti, iloisesti, Aljoša ei ollut odottanutkaan näkevänsä niin hyväntahtoista ilmettä hänen kasvoissaan... Hän oli eiliseen päivään asti tavannut Grušenjkaa vähän, saanut hänestä peloittavan käsityksen, ja eilen häntä oli niin kauheasti järkyttänyt Grušenjkan ilkeys ja kavala temppu Katerina Ivanovnaa kohtaan, että hän oli hyvin ihmeissään, kun nyt yhtäkkiä näki hänessä aivan kuin kokonaan toisen ja yllättävän olennon. Ja niin masentunut kuin hän olikin omasta surustaan, niin hänen silmänsä pakostakin pysähtyivät tarkkaamaan Grušenjkaa. Koko tämän käytöstapa oli myös ikäänkuin kerrassaan muuttunut eilisestä parempaan päin: ei ollut juuri ollenkaan tuota eilistä imelyyttä puhetavassa, ei noita velttoja liikkeitä... kaikki oli yksinkertaista, teeskentelemätöntä, hänen liikkeensä olivat nopeita, suoria, luottavia, mutta hän oli hyvin kiihtynyt.
— Hyvä Jumala, millaisia asioita tänään tapahtuu, totta tosiaan, — alkoi hän taas lepertää. — Ja miksi minä olen tulostasi niin iloinen, Aljoša, sitä en tiedä itsekään. Jos kysyt, en tiedä.
— No, etkö enää tiedäkään, mistä olet iloinen? — hymähti Rakitin. — Aikaisemmin jostakin syystä ahdistit minua: tuo ja tuo hänet, täytyihän sinulla olla jokin tarkoitusperä.
— Ennen minulla oli toinen tarkoitusperä, mutta nyt se on mennyt, nyt on toinen aika. Minäpä kestitsen teitä. Minä olen nyt tullut hyväsydämisemmäksi, Rakitka. Mutta istuhan sinäkin, Rakitka, miksi seisot? Vai joko olet istuutunut? Älä pelkää, Rakituška ei unohda itseään. Hän istuu nyt, Aljoša, tuolla vastapäätä meitä ja on loukkaantunut: miksi minä en kehoittanut häntä ennen sinua istuutumaan. Uh, hän on hyvin herkkä loukkaantumaan, tuo Rakitka, hyvin herkkä! — alkoi Grušenjka nauraa. — Älä ole vihainen, Rakitka, minä olen nyt hyvä. Mutta miksi sinä istut surullisena, Aljošetska, vai pelkäätkö minua? — lausui hän ja katsoi iloisesti nauraen hänen silmiinsä.
— Hänellä on suru. Ei annettu virka-arvoa, — mörähti Rakitin.
— Mitä virka-arvoa?
— Hänen luostarinvanhimpansa alkoi löyhkiä.
— Kuinka löyhkiä? Sinä puhut jotakin roskaa, tahdot sanoa jonkin iljettävyyden. Pidä suusi kiinni, hölmö. Annatko, Aljoša, minun istuutua polvillesi, kas näin! — Ja hän nousi silmänräpäyksessä ja hypähti Aljošan polville kuin hyväilevä kissanpoika sekä kietoi hellästi oikean kätensä hänen kaulaansa: — minä ilahdutan sinut, jumalinen poikani! Ei, ihanko todella annat minun istua polvillasi etkä suutu? Jos käsket, niin hyppään pois.
Aljoša oli vaiti. Hän istui uskaltamatta liikahtaa, hän kuuli Grušenjkan sanat »Jos käsket, niin hyppään pois», mutta ei vastannut, oli kuin jähmettynyt. Mutta ei hänessä ollut sitä, mitä saattoi odottaa ja mitä saattoi kuvitella hänessä nyt olevan esimerkiksi vaikkapa Rakitin, joka himokkaasti tarkasteli häntä paikaltaan. Hänen sielunsa suuri murhe nieli kaikki tunteet, jotka vain saattoivat syntyä hänen sydämessään, ja jos hän vain olisi voinut tällä hetkellä täysin tehdä itsestään selvää itsellensä, niin hän olisi itsekin ymmärtänyt olevansa nyt mitä lujimmin turvattu kaikkia viettelyksiä ja kiusauksia vastaan. Kuitenkin, huolimatta henkisen tilansa koko hämärästä sekavuudesta ja häntä yhä jäytävästä murheesta, hän pakostakin ihmetteli erästä uutta ja omituista tunnetta, joka oli syntymässä hänen sydämessään: tämä nainen, tämä »hirveä» nainen ei ollenkaan synnyttänyt hänessä entistä pelkoa, pelkoa, joka ennen syntyi hänessä joka kerta, kun hän haaveili naisesta, jos semmoinen väikkyi hänen mielessään, vaan päinvastoin tämä nainen, jota hän oli pelännyt enemmän kuin muita ja joka nyt istui hänen polvillaan syleillen häntä, herätti hänessä nyt yht'äkkiä aivan toisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tunteen, jonkinmoisen harvinaisen, suuren ja vilpittömän mielenkiinnon tunteen kohtaansa, eikä tässä kaikessa enää ollut mitään pelkoa, ei vähintäkään entistä kauhua, — tämä oli pääasia, ja tämä häntä pakostakin ihmetytti.
— Mitä te siinä puhelette pötyä, — huudahti Rakitin, — tarjoa mieluummin samppanjaa, olet siihen velkapää, tiedät itse!
— Olen tosiaankin velkapää. Minähän lupasin, Aljoša, hänelle sinusta samppanjaa kaiken muun lisäksi, jos hän tuo sinut tänne. Anna tulla samppanjaa, minäkin juon! Fenja, Fenja, tuo meille samppanjaa, se pullo, jonka Mitja jätti, juokse pian. Vaikka olenkin saita, niin pullon tarjoan, en sinulle, Rakitka, sinä olet lahotatti, mutta hän on ruhtinas! Ja vaikka sieluni nyt on muuta täynnä, niin olkoon menneeksi, minä ryyppään teidän kanssanne, tekee mieli reuhata!
— Mikä ihmeen hetki sinulla on ja mikä »sanoma», saako kysyä vai onko se salaisuus? — otti Rakitin taas puheeksi ollen parhaansa mukaan sen näköinen kuin ei olisi millänsäkään niistä pistosanoista, joita myötäänsä lenteli häntä vastaan.
— Oh, ei se ole salaisuus, ja tiedäthän sinä sen itsekin, — sanoi äkkiä Grušenjka huolestuneena kääntäen päänsä Rakitiniin päin ja kallistuen hiukan poispäin Aljošasta, vaikka edelleenkin istui hänen polvillaan käsi hänen kaulallaan. — Upseeri on tulossa, Rakitin, upseerini on tulossa!
— Olen kuullut, että on tulossa, mutta onko hän jo niin lähellä?
— Mokrojessa on nyt, sieltä lähettää tänne pikalähetin, niin on hän itse kirjoittanut, äsken sain kirjeen. Istun odottamassa pikalähettiä.
— Kas vain! Miksi Mokrojessa?
— Olisi kovin pitkä juttu kertoa ja riittää sinulle jo tämäkin.
— Nytpä ovat Mitenjkan asiat hullusti, — ui, ui. Tietääkö hän vai eikä tiedä?