Part 44
Olen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos mehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin käynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä pidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita sitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin oli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta paastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin polvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä järjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon pyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä on järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos hän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on käytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää napinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan. Luostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät, sanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto, että »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän miehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä, jotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen vieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin kauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä Paísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun ääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion ulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi kaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta hänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä kaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein sen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä edessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton melu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui selkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan, kuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla portaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja niiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet sisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä isä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin määrin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut tullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja hänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja uteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään, vaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen portaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut, painautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa. Kohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:
— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen jokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä ja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn ymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki aina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu eikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.
— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista ristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi hän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora. Hamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi harmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa käsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti viittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi odottaen seisomaan hänen eteensä.
— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot sopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? — lausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.
— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä Ferapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne joukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette saaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista tahdon.
— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet sitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä: »Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?
— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan itseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset hävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän joukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen olemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä niitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään hän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.
Tämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä. Yhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä hänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman kauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi häntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta kun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja rukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa pahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat olivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta» toimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.
— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset tuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota emme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois, isä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.
— Ei paastonnut, niinkuin hänen lihankiduttajana olisi tullut tehdä, siksi saimme merkin. Se on selvä, ja synti on sitä salata! — jatkoi itsepintaisesti kiihkossaan järjettömästi vimmastunut yltiöpää. — Hän nautiskeli konvehteja, rouvat toivat niitä hänelle taskuissaan, teetä hän joi nautinnokseen, vatsaansa palveli, imelillä sen täytti ja järkensä pöyhkeillä ajatuksilla... Siksi hän kärsikin häpeän...
— Kevytmielisiä ovat sanasi, isä! — koroitti ääntään myös isä Paísi. — Sinun paastoamistasi ja kilvoitteluasi minä ihailen, mutta sanasi ovat niin kevytmieliset, kuin ne olisi lausunut maailmaan kuuluva nuorukainen, huikentelevainen ja matalamielinen. Mene pois, isä, minä käsken sinua, — jyrisi lopuksi isä Paísi.
— Minä menen pois, — lausui isä Ferapont ikäänkuin jonkin verran hämilleen joutuen, mutta edelleen vihaisena. — Te olette oppineita! Suuressa viisaudessanne olette asettunut minun vähäpätöisyyteni yläpuolelle. Saavuin tänne vähän kirjoista oppineena, ja senkin, mitä tiesin, olen täällä unohtanut, itse Herra Jumala on minua pienoista varjellut teidän rikkiviisaudeltanne.
Isä Paísi seisoi hänen edessään ja odotti lujana. Isä Ferapont oli vähän aikaa vaiti, mutta äkkiä hän tullen surulliseksi ja pannen oikean kämmenensä vasten poskeaan lausui laulavalla äänellä katsellen kuolleen luostarinvanhimman ruumisarkkua:
— Hänelle lauletaan huomisaamuna »Auttaja ja Suojelija», — ihana ylistysvirsi, mutta kun minä kuolla kutjahdan, niin lauletaan ainoastaan »Elämän makeus» — pikkuinen kiitosvirsi, — lausui hän itkunsekaisesti ja surkeasti. — Te olette tulleet ylpeiksi ja ylentäneet itsenne, tyhjä on tämä paikka! — parkaisi hän äkkiä kuin mieletön ja huitaisten kädellään käännähti nopeasti ympäri ja meni kiireesti kuistin portaita alas. Alhaalla odottava joukko alkoi empiä; toiset lähtivät heti hänen jäljessään, mutta toiset viivyttelivät, sillä kammio oli yhä vielä avoinna ja isä Paísi, joka oli tullut ulos kuistille isä Ferapontin jäljessä, seisoi ja katsoi. Mutta vimmastunut ukko ei ollut vielä suorittanut kaikkea loppuun: poistuttuaan parinkymmenen askelen päähän hän yhtäkkiä kääntyi laskevaan aurinkoon päin, kohotti molemmat kätensä, ja aivan kuin joku olisi lyönyt jalat hänen altaan hän paiskautui maahan huutaen korkealla äänellä:
— Minun Herrani on voittanut! Kristus on voittanut laskevan auringon! — huusi hän hurjasti kohottaen käsiään aurinkoa kohti, ja langeten kasvoilleen maahan hän alkoi itkeä ääneensä niinkuin pieni lapsi täristen itkunsa vallassa ja levittäen käsiään maassa. Silloin kaikki syöksähtivät hänen luokseen, kuului huudahduksia ja itkun hyrskettä... Jonkinmoinen raivo valtasi jokaisen.
— Kas, hän on pyhä! Kas, hän on hurskas! — kuului huudahduksia, jotka eivät enää olleet arkoja. — Hänen olisi oltava luostarinvanhin, — lisäsivät toiset vihaisesti.
— Hän ei rupea luostarinvanhimmaksi... Itse kieltäytyy... ei rupea palvelemaan kirottua uutta muotia... ei rupea matkimaan heidän typeryyksiään, — puuttuivat heti toiset äänet puheeseen, ja miten pitkälle siinä olisi menty, sitä on vaikea kuvitellakin, mutta juuri sillä hetkellä kumahti kirkonkello kutsuen jumalanpalvelukseen. Kaikki alkoivat heti tehdä ristinmerkkejä. Isä Ferapontkin nousi ja siunaten itsensä ristinmerkillä lähti omaa majaansa kohti taakseen katsomatta ja yhä huudellen, nyt jo jotakin aivan sekavaa. Hänen jälkeensä lähti kulkemaan joitakuita, vain pieni joukko, kun taas enemmistö alkoi hajaantua kiiruhtaen jumalanpalvelukseen. Isä Paísi jätti lukemisen isä Josefin huoleksi ja meni alas. Kiihkoilijain raivokkaat huudot eivät voineet häntä horjuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä murehtia ja kaihota jotakin erikoisesti, ja hän tunsi sen. Hän pysähtyi ja kysyi äkkiä itseltään: »Mistä johtuu tämä surullisuuteni, joka lähentelee mielenmasennusta?» ja ymmärsi ihmeekseen heti, että tämä hänen äkillinen surumielisyytensä johtui nähtävästi aivan vähäisestä ja erikoisesta syystä: seikka oli semmoinen, että hän oli äsken kammion ovella tunkeilevassa joukossa huomannut muitten kiihtyneitten joukossa myös Aljošan ja muisti, että oli heti hänet nähtyään tuntenut silloin sydämessään jonkinmoista tuskaa. »Merkitseekö tuo poika nykyisin todellakin niin paljon sydämelleni?» kysyi hän äkkiä ihmetellen itseltään. Samalla hetkellä juuri Aljoša kulkikin hänen ohitseen aivan kuin kiiruhtaen jonnekin, mutta ei kirkkoon päin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Aljoša käänsi nopeasti pois silmänsä ja loi ne maahan, ja jo nuorukaisen muodostakin isä Paísi arvasi, mikä suuri muutos tällä hetkellä oli hänessä tapahtumassa.
— Sinäkinkö olet pahentunut? — huudahti äkkiä isä Paísi.
— Oletko todella sinäkin heikkouskoisten puolella? — lisäsi hän murheellisena.
Aljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta käänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen maahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan kysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.
— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi hän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.
— Vai poistutko erakkomajasta? Kuinka et kysy lupaa etkä pyydä siunausta?
Aljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti silmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan uskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen valtias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman näköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei pitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein askelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.
— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen ihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.
2.
Sellainen hetki
Isä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas poikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei täydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville Aljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan avoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja täsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken varsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä niin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan kohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten puolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta: »Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli aivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä, että hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka tapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että myöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista päivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään. Jos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru ja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen luostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut parantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin vastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin vain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni vilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää anteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen vilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän oli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa y.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen vilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä joku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti ja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi, mielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian harkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon minä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta eräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin, vaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin suuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja nuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo liiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni! »Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen nuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän nuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun nuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en kuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»
Katsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti), että en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi osoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin välttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi ymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä. Ihmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut kevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen jonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman, edeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman pian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa ja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan henkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan miehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se juuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko edellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin keskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin sydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa luostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin kauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen kaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua yksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että hän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että hän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin, josta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana; niin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa ruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä päivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan »korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty, mikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa asiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin heti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta näinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin, joiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä Aljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki omatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet. Ja jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi, koko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli jo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän janosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka olisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi yläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan kunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka oli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli kysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan sydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta sydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja ilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin paljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi tapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi ilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta minkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden oli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut mätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä tähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä Ferapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat saaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus ja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä hetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua sokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?
Tästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin, tietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän kuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia riistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä ja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän edeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen iloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi tuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle ihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen sydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo kuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta ilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi, Aljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä. Tämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut _jokin_ oli eräänlainen piinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin kanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä. Nimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt jotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi Häneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä vastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja ilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun muistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki siinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä, niin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin äkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin, liikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti hänelle:
— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin... — alkoi hän puhua hämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa: »Oletko sinä todellakin _tullut niin pitkälle_?» Aljoša ei katsahtanut häneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että Aljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.
— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen kasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.
— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit äkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on mielessäsi? Katsahdahan edes minuun...
Aljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi suuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.
— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään entisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun? Onko sinua loukattu?
— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta häneen ja viitaten väsyneesti kädellään.
— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin muutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut minut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään aikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä ihmisenä...
Aljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan kuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.
— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista? Uskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? — huudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen valtaan.
— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot! — huusi Aljoša ärsyttävästi.
— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias koulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana... Sinä olet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on muka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu ritarimerkkiä! Voi teitä!
Aljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen silmissään välähti äkkiä jotakin... mutta se ei ollut vihastusta Rakitinia kohtaan.
— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen maailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.
— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen vastaustaan. — Mitä hölynpölyä?
Aljoša ei vastannut.
— No, riittää jo lörpötys, nyt asiaan: oletko syönyt tänään?
— En muista... luullakseni olen.
— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee sääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma, teillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu... Lienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani taskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken varalta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa...
— Anna makkaraa.
— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No, veliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni... Itse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti! Viinaa sinä kenties et kuitenkaan... vai ryyppäätkö?
— Anna viinaakin.
— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti häneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää hommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!