Part 43

Pappismunkki isä Zosima vainajan ruumis valmisteltiin kuntoon haudattavaksi säädettyjen menojen mukaisesti. Kuten tunnettua ei kuolleita munkkeja ja lihansakiduttajia pestä. »Kun joku munkeista menee Jumalan tykö (sanotaan Suuressa Kirkkokäsikirjassa), niin asianomainen munkki (t.s. tämän toimekseen saanut) pyyhkii hänen ruumiinsa lämpimällä vedellä, tehtyään sitä ennen sienellä (s.o. pesusienellä) ristin vainajan otsalle, rintaan, käsiin, jalkoihin ja polviin, mutta ei mitään muuta.» Kaiken tämä tekikin vainajalle itse isä Paísi. Pyyhkimisen jälkeen hän puki hänet munkin pukuun ja kääri hänen ympärilleen viitan, jota varten hän säännön mukaisesti jonkin verran leikkasi viittaa halki saadakseen sen kiedotuksi ristin muotoon. Kuolleen päähän hän pani päähineen, jossa oli kahdeksankärkinen risti. Päähine oli jätetty avoimeksi, mutta vainajan kasvot peitettiin mustalla ehtoolliskalkkiliinalla. Hänen käsiinsä pantiin Vapahtajan kuva. Tässä asussa hänet asetettiin ruumisarkkuun (joka oli varattu jo paljon aikaisemmin). Arkku aiottiin jättää kammioon (etumaiseen isoon huoneeseen, samaan, jossa luostarinvanhin-vainaja oli ottanut vastaan veljeskunnan jäseniä ja maallikoita) koko päiväksi. Koska vainaja oli arvoltaan pappismunkki, niin hänen ruumiinsa ääressä oli pappismunkkien ja pappisdiakonien luettava evankeliumia eikä psalttaria. Lukemisen aloitti heti kuolinmessun jälkeen isä Josef; isä Paísi taas, joka oli itse tahtonut sen jälkeen lukea koko päivän ja koko yön, oli vielä toistaiseksi kiinni monissa puuhissa ja huolissa yhdessä erakkomajaston esimiehen kanssa, sillä äkkiä oli alkanut tulla näkyviin, ja tuli sitä enemmän kuta pitemmälle päivä kului, sekä veljeskunnan että luostarin majataloista ja kaupungista suurin joukoin saapuneitten maallikkojen keskuudessa jotakin tavatonta, ennenkuulumatonta ja »sopimatontakin» kuohuntaa ja kärsimätöntä odotusta. Sekä esimies että isä Paísi tekivät voitavansa rauhoittaakseen mikäli mahdollista noita turhan tähden kiihtyneitä. Kun päivä jo oli valjennut, niin kaupungista alkoi saapua muutamia sellaisiakin, jotka olivat ottaneet mukaansa sairaita, varsinkin lapsia, — aivan kuin olisivat sitä varten odottaneet nimenomaan tätä hetkeä, nähtävästi luottaen heti vaikuttavaan parantavaan voimaan, joka, kuten he uskoivat, aivan kohta oli ilmenevä. Ja nyt vasta kävi selville, miten suuressa määrin meillä kaikki olivat tottuneet pitämään luostarinvanhin-vainajaa jo hänen eläessään ehdottomasti suurena pyhimyksensä. Eikä tulijain joukossa ollut ainoastaan rahvasta. Tämä uskovaisten suuri odotus, joka oli niin nopeasti ja avoimesti saanut ilmaisunsa, vieläpä kärsimättömässä ja miltei vaativassa muodossa, oli isä Paísin mielestä selvää pahennusta, ja vaikka hän oli sitä jo kauan sitten aavistanut, niin se oli suurempi kuin hän oli odottanut. Kohdatessaan kiihtymyksen valtaan joutuneita munkkeja isä Paísi alkoi suorastaan nuhdella heitä: »Jonkin suuren asian odottaminen tuolla tavoin ja näin heti», puhui hän, »on kevytmielisyyttä, jommoinen on mahdollinen vain maailmanlasten keskuudessa, mutta ei sovi meille». Mutta hänen puhettaan ei sanottavasti otettu huomioon, ja isä Paísi huomasi tämän levottomuudekseen, siitä huolimatta, että hän itsekin (mainitaksemme kaikki totuudenmukaisesti), vaikka häntä huolestuttivatkin liian kärsimättömät odotukset ja hän piti niitä kevytmielisyytenä ja turhuutena, salaa sisimmässään odotti melkein samaa, mitä nuo kiihtyneetkin, eikä voinut olla sitä itselleen tunnustamatta. Kuitenkin eräät kohtaamiset olivat hänestä erittäin epämiellyttäviä ja herättivät hänessä, jonkinmoisen aavistuksen vaikutuksesta, suuria epäilyksiä. Vainajan kammiossa tungeksivassa joukossa hän näki, tuntien henkistä inhoa (josta hän samassa soimasi itseään), esimerkiksi Rakitinin tai kaukaa saapuneen obdorskilaisen vieraan, munkin, joka yhä viipyi luostarissa, ja heitä kumpaakin isä Paísi äkkiä jostakin syystä alkoi pitää epäilyttävinä, — vaikka he eivät olleet ainoat, jotka olisi voinut tässä mielessä panna merkille. Kaikista kiihtymyksen tilassa olevista touhusi obdorskilainen munkki kaikkein enimmän; hänet saattoi nähdä kaikkialla ja joka paikassa: kaikkialla hän kyseli, kaikkialla kuunteli toisten puheita, kaikkialla kuiskutteli omituisen salaperäisen näköisenä. Hänen kasvojensa ilme oli mitä kärsimättömin ja ikäänkuin ärtynyt. Mitä taas Rakitiniin tulee, niin tämä oli, kuten myöhemmin kävi selville, ilmestynyt niin aikaisin erakkomajaan rouva Hohlakovin erityiselle asialle. Heti kun tämä hyväntahtoinen, mutta löperöluonteinen nainen, jota itseään ei voitu päästää erakkomajaan, oli herännyt ja saanut kuulla vainajasta, hänet äkkiä valtasi niin kiihkeä uteliaisuus, että hän paikalla toimitti sijastaan erakkomajaan Rakitinin, jotta tämä pitäisi silmällä kaikkea ja heti ilmoittaisi hänelle kirjeellisesti, esimerkiksi aina puolen tunnin kuluttua, _kaikesta mitä tapahtuu_. Rakitinia hän piti hyvin hurskaana ja uskovaisena nuorukaisena, — siinä määrin osasi tämä asettua sopivaan suhteeseen jokaiseen ja esiintyä jokaiselle mieluisassa valossa, jos vain katsoi siitä olevan vähänkin etua itselleen. Päivä oli kirkas ja valoisa, ja saapuneista rukoilijoista olivat monet erakkomajaston hautojen luona, joita oli tiheämmässä kirkon ympärillä, mutta siellä täällä muuallakin koko alueella. Kulkiessaan erakkomajoissa isä Paísi äkkiä muisti Aljošan ja ettei ollut nähnyt tätä pitkään aikaan, ei sen koommin kuin yöllä. Mutta juuri kun hän oli muistanut Aljošan, hän näkikin hänet alueen kaukaisimmassa nurkassa aidan luona istumassa erään jo kauan sitten kuolleen sankariteoistaan kuulun munkin hautakivellä. Hän istui selin erakkomajaan, kasvot aitaan päin ja ikäänkuin piilossa muistomerkin takana. Isä Paísi astui hänen luokseen ja näki, että hän kasvot käsiin peitettyinä äänettömästi mutta katkerasti itki ja että koko hänen ruumiinsa värisi nyyhkytyksistä. Isä Paísi seisoi jonkin aikaa hänen luonaan.

— Riittää, rakas poikani, riittää, ystävä, — lausui hän viimein tunteikkaasti, — mitä sinä nyt? Riemuitse, äläkä itke. Vai etkö tiedä, että tämä päivä on suurin _hänen_ päivistään? Missä hän on nyt, tällä hetkellä, muistapa vain sitä!

Aljoša katsahti häneen paljastaen kasvonsa jotka olivat turvonneet kyynelistä kuin pienellä lapsella, mutta kääntyi samassa sanaakaan sanomatta pois ja peitti uudelleen kasvonsa molempiin käsiinsä.

— Kenties se on niinkin, — lausui isä Paísi ajatuksissaan, — itke vain, Kristus on lähettänyt sinulle nämä kyynelet. Sinun liikutuksesta nousseet kyynelesi ovat vain levähdys sielulle ja auttavat hellää sydäntäsi saamaan ilon, — lisäsi hän itsekseen poistuessaan Aljošan luota ja ajatellen häntä rakkaudella. Hän poistui muutoin nopeasti, sillä hän tunsi, että hän Aljošaa katsellessaan saattoi itsekin ruveta itkemään. Sillä välin aika kului, jumalanpalvelus luostarissa ja sielumessu vainajan puolesta jatkuivat oikeassa järjestyksessä. Isä Paísi huomasi taas isä Josefin ruumisarkun luona ja otti taas hänen asemestaan lukeakseen evankeliumia. Mutta ei ollut kulunut vielä kolmea tuntiakaan keskipäivästä, kun tapahtui jotakin, josta mainitsin jo edellisen kirjan lopussa, jotakin kaikille niin odottamatonta ja niin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa olevaa, mitä yleisesti toivottiin, että, toistan sen, seikkaperäinen ja jonninjoutava kertomus tästä tapahtumasta aina näihin aikoihin asti tavattoman elävänä on jäänyt ihmisten muistiin meidän kaupungissamme ja koko sen ympäristössä. Lisään tässä vielä kerran omasta puolestani henkilökohtaisesti: minusta on miltei vastenmielistä muistella tätä joutavanpäiväistä ja pahennusta herättänyttä tapausta, joka itse asiassa oli aivan vähäpätöinen ja luonnollinen, ja minä jättäisin tietysti sen kokonaan mainitsematta kertomuksessani, jos se ei olisi vaikuttanut mitä voimakkaimmalla ja määrätyllä tavalla kertomukseni tärkeimmän, _vaikkakin tulevan_ sankarin Aljošan sieluun ja sydämeen vaikuttaen hänen sielussaan ikäänkuin murroksen ja käänteen, joka järkytti, mutta myös lopullisesti lujitti hänen ymmärryksensä koko elämän ajaksi ja määrättyä päämäärää varten.

Kertomukseen siis: Kun jo ennen päivän valkenemista oli pantu hautaamista varten valmiiksi laitettu luostarinvanhimman ruumis arkkuun ja viety se etumaiseen huoneeseen, entiseen vastaanottohuoneeseen, niin arkun ääressä olijain kesken oli herännyt kysymys: onko avattava huoneen ikkunat? Mutta tämä kysymys, jonka joku oli lausunut ohimennen ja pikimmältään, oli jäänyt ratkaisematta ja melkein huomaamatta, — sen olivat huomanneet vain itsekseen muutamat läsnäolijat ainoastaan siinä mielessä, että oli aivan järjetöntä odottaa mätänemistä ja mädänneen hajua tuollaisen vainajan ruumiista ja että moinen järjettömyys oli säälittävää (jos ei naurettavaa), se kun osoitti kysymyksen tekijän heikkouskoisuutta ja kevytmielisyyttä. Odotettiin näet aivan päinvastaista. Mutta kohta puolenpäivän jälkeen alkoi ilmetä jotakin, minkä sisälletulijat ja ulosmenijät aluksi panivat merkille ääneti ja vain omassa mielessään ja ilmeisesti jokainen pelätenkin ilmaista kenellekään mielessään heräävää ajatusta, mutta mikä kello kolmeen mennessä oli jo niin selvää ja epäämätöntä, että tieto siitä silmänräpäyksessä levisi ympäri erakkomajan ja tuli kaikkien erakkomajassa olevien rukoilijain keskuudessa yleiseksi sekä tunkeutui heti luostariinkin saaden kaikki siellä ihmettelemään ja viimein, varsin lyhyessä ajassa, levisi kaupunkiinkin ja sai siellä kaikki, niin uskovaiset kuin epäuskoisetkin kuohuksiin. Epäuskoiset ilostuivat, ja mitä taas tulee uskovaisiin, niin jotkut heistä riemastuivat vielä enemmän kuin epäuskoiset, sillä »vanhurskaan lankeemus ja hänen häpeänsä on ihmisille mieleen», kuten luostarinvanhin-vainaja itse oli lausunut eräässä opetuspuheessaan. Asia oli semmoinen, että ruumisarkusta alkoi tuntua vähitellen ja ajan kuluessa yhä selvemmin havaittava mädänneen haju, ja kello kolmen tienoissa päivällä se oli jo aivan ilmeinen ja tuli yhä voimakkaammaksi. Ei ollut pitkään aikaan sattunut eikä voitu muistaa luostarimme koko entisestä historiasta semmoista raa'an hillitöntä pahennusta, jommoista jossakin muussa tilaisuudessa ei mitenkään olisi saattanut ajatellakaan, joka heti tämän tapahtuman jälkeen esiintyi jopa munkkienkin keskuudessa. Myöhemmin, monien vuosien kuluttua, muutamat järkevät munkkimme muistellessaan yksityiskohtaisesti tuota päivää olivat ihmeissään ja kauhuissaan siitä, miten tuo pahennus silloin oli saattanut ilmetä niin tavattomassa määrässä. Oli näet tapahtunut ennenkin, että oli kuollut munkkeja, jotka olivat eläneet sangen hurskaasti ja joiden hurskaus oli kaikille tunnettu, Jumalaa pelkääviä vanhuksia, ja heidänkin rauhallisista ruumisarkuistaan oli lähtenyt mädänneen hajua, niinkuin kaikista ruumiista luonnollisesti lähteekin, mutta tämä ei ollut synnyttänyt pahennusta eikä edes minkäänlaista mieltenkuohua. Tietysti oli meidänkin luostarissamme ammoin kuolleitten joukossa ollut joitakuita, joiden muisto oli luostarissa säilynyt elävänä ja joista kerrottiin, että heidän maallisissa jäännöksissään ei ollut tapahtunut mätänemistä, mikä vaikutti liikuttavasti ja salaperäisesti veljeskuntaan ja säilyi sen muistissa suurena ja ihmeellisenä asiana, joka lupasi vastaisuudessa vielä suurempaa kunniaa heidän haudoilleen, jos vain Jumala suo sen ajan tulla. Tämmöisistä oli erityisesti säilynyt muistissa sadanviiden vuoden ikään elänyt luostarinvanhin Job, kuuluisa uskonsankari, suuri paastooja ja vaikenija, joka oli kuollut jo kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla, ja jonka hautaa näytettiin erikoisella ja tavattomalla kunnioituksella kaikille ensimmäistä kertaa saapuville rukoilijoille, samalla kuin heille salaperäisesti mainittiin jostakin suurista toiveista. (Se oli sama hauta, jolla isä Paísi aamulla oli tavannut Aljošan istumassa.) Paitsi tätä ammoin kuollutta luostarinvanhinta muisteltiin vielä yhtä elävästi myös verraten vähän aikaa sitten kuollutta suurta isää ja pappismunkkia, luostarinvanhin Varsonofia, — samaa, jonka seuraajaksi isä Zosima oli tullut ja jota kaikki luostarissa käyneet rukoilijat pitivät suorastaan vähämielisenä. Näistä kummastakin oli säilynyt kertomus, että he olivat maanneet ruumisarkuissaan aivan elävän näköisinä ja että heidät oli haudattu aivan mätänemättöminä ja että heidän kasvonsakin olivat ikäänkuin kirkastuneet ruumisarkussa. Vieläpä muutamat vakuuttivat muistavansa, että näiden ruumiista lähti selvästi huomattava suloinen tuoksu. Mutta huolimatta näistäkin näin mieliin syöpyneistä muistoista oli sentään vaikea selittää sitä suoranaista syytä, joka vaikutti, että luostarinvanhin Zosiman ruumisarkun ääressä saattoi tapahtua jotakin niin kevytmielistä, järjetöntä ja ilkeätä. Omasta puolestani otaksun, että tässä yhtyi samalla kertaa paljon muutakin, useita eri syitä, jotka vaikuttivat yhdessä. Yksi semmoisista oli esimerkiksi piintynyt viha luostarinvanhinjärjestelmää kohtaan, jota pidettiin vahingollisena uudistuksena, viha, joka piili syvällä luostarissa monien munkkien mielessä. Mutta sen lisäksi ja tärkeimpänä syynä oli tietysti myös vainajan pyhyyden aiheuttama kateus, vainajan, joka oli saanut niin suuren maineen jo eläessään, että oli ikäänkuin luvatonta väittää sitä vastaan. Sillä vaikka luostarinvanhin-vainaja vetikin monia puoleensa, ei niin paljon ihmeillä kuin rakkaudella, ja kokosi ympärilleen kokonaisen maailman häntä rakastavia, niin siitä huolimatta ja juuri tämän tähden hän oli saanut myös kadehtijoita ja sitten myös katkeria vihamiehiä, sekä julkisia että salaisia, eikä ainoastaan luostariveljien, vaan maallikkojenkin keskuudessa. Hän ei esimerkiksi ollut tehnyt kenellekään vahinkoa, mutta kuitenkin: »Miksi häntä pidetään niin pyhänä?» Ja jo pelkkä tämä kysymys, kun sitä myötäänsä toisteltiin, synnytti lopulta pohjatonta ja talttumatonta vihamielisyyttä. Tästä syystä minä luulen, että monet tuntiessaan hänen ruumiistaan lähtevän mädänneen hajua, vieläpä niin pian, — sillä ei ollut kulunut vielä päivääkään hänen kuolemastaan, tulivat hyvin iloisiksi; samoin vanhukselle myötämielisten ja häntä tähän saakka kunnioittaneitten joukosta löytyi heti semmoisia, joista tämä tapaus oli miltei persoonallinen loukkaus ja paha teko heitä itseään kohtaan. Asian asteittain tapahtuva kehitys taasen oli käynyt seuraavalla tavalla.

Heti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon astuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki astuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian toisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut näistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset taas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti heidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut, ei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli ihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli luostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse nyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan. Pian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita, enimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä vähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa on, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä suuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta. Ne, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä olleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa oli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten ulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi lujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen, aivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan sitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa alkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta sitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama kuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä julki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli hänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän lausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa olivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten lausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa lausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen voitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen yli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa jollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan _tämä_ tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien, »hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut, mikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa», lisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin vastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos hajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta syntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin nopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta oli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala ja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen mielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä Josef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille halventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei oikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti eivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein oikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen haju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä pidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän luittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia maassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin vaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen hurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan mustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa, — näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on vanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan», lopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan herättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta ja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen. »Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia, voiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut pyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten alaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan sitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät kaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin kun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti, vaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti uskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen sopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään. Vähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät äänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella hyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät jotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa kasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka pitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään. »Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan suloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei ollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan sillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa äskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin: »Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä kyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän uskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta helvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän ei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa teen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko lihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan. »Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi kaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä polvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana». — »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti kuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat, niiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia munkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan eläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli kamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja vielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös obdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään huokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont tuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin esille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen kahta vertaa voimakkaammaksi.