Part 47

Aljoša antoi koneellisesti kuljettaa itsensä ulos. Pihalla seisoivat matkavaunut, hevosia riisuttiin valjaista, kuljetettiin lyhdyt käsissä, touhuttiin. Avoimesta portista tuotiin vereksiä hevosia kolmivaljakkoon. Mutta tuskin olivat Aljoša ja Rakitin päässeet ulos ovesta, kun äkkiä Grušenjkan makuuhuoneen ikkuna avautui ja hän huusi sointuvalla äänellä Aljošan jälkeen:

— Aljošetška, sano terveisiä veljellesi Mitenjkalle, ja sano hänelle, ettei muistelisi minua, pahantekijäänsä, pahalla. Ja kerro hänelle myös näillä minun sanoillani: »Grušenjka joutui lurjuksen omaksi, eikä sinulle, jalolle miehelle!» Ja lisää hänelle myös, että Grušenjka rakasti häntä tunnin ajan, ainoastaan yhden tunnin kaiken kaikkiaan rakasti, — niin että hän tästä lähin muistaisi tuon tunnin koko elämänsä ajan, niin määräsi, sano, Grušenjka sinulle koko elämän ajaksi!...

Hän lopetti äänellä, joka oli täynnä nyyhkytystä. Ikkuna sulkeutui.

— Hm! Hm! — mylvähti Rakitin nauraen. — Surmasi veli Mitenjkan ja käskee vielä muistamaan sitä koko elämän ajan. Siinä peto!

Aljoša ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullut; hän kulki Rakitinin vieressä nopeasti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin kiire; oli kuin hän olisi unohtanut kaiken, hän kulki koneellisesti. Rakitinia äkkiä pisti jokin aivan kuin häntä olisi sormella kosketettu kipeään haavaan. Aivan toista hän oli odottanut äsken, kun oli vienyt Grušenjkan ja Aljošan yhteen; aivan toista oli tapahtunut eikä sitä, mitä hän niin mielellään olisi tahtonut.

— Hän on puolalainen, tuo Grušenjkan upseeri, — alkoi hän taas puhua hillitysti, — eikä hän nyt ole ensinkään mikään upseeri, vaan palveli tullivirkamiehenä Siperiassa, jossakin Kiinan rajalla luullakseni, mikä lieneekin raihnainen pieni puolalainen. Kuuluu menettäneen paikkansa. On nyt saanut kuulla Grušenjkalle kertyneen omaisuutta ja on tullut takaisin, — siinä koko se ihme.

Aljoša ei näyttänyt taaskaan kuulevan. Rakitin ei voinut hillitä itseään:

— No, käännytitkö syntisen? — naurahti hän ilkeästi Aljošalle. — Palautitko porton oikealla tielle? Taisit ajaa pois seitsemän riivaajaista? Kas siinähän tapahtuivat nuo äskeiset ihmeemme, joita odotettiin!

— Lakkaa, Rakitin, — lausui Aljoša kärsien sielussaan.

— Sinä »halveksit» kai nyt minua äskeisten viidenkolmatta ruplan tähden? Möi muka todellisen ystävän. Mutta ethän sinä ole Kristus enkä minä ole Juudas.

— Ah, Rakitin, vakuutan sinulle, että olin sen kokonaan unohtanut, — huudahti Aljoša, — sinä itse nyt juuri muistutit sen mieleeni...

Mutta Rakitin oli jo lopullisesti suuttunut.

— Piru teidät vieköön kaikki ja jokaisen! — karjaisi hän äkkiä. — Ja mitä perhanaa minä puutuin tekemisiin kanssasi! En tahdo tästä lähin enää tuntea sinua. Mene yksin, tuossa on sinun tiesi!

Ja hän kääntyi äkkiä toiselle kadulle jättäen Aljošan yksin pimeyteen. Aljoša lähti kaupungista ja meni kedon poikki luostariin.

4.

Galilean Kaanaa

Oli jo sangen myöhä luostarin tapojen mukaan, kun Aljoša saapui erakkomajaan; hänet päästi portinvahti sisälle erikoista tietä. Kello oli jo lyönyt yhdeksän, — oli yleisen levähdyksen ja rauhan hetki kaikille niin levottoman päivän jälkeen. Aljoša avasi arasti oven ja astui luostarinvanhimman kammioon, jossa nyt oli tämän ruumisarkku. Kammiossa ei ollut ketään muita kuin isä Paísi, joka yksinään luki ruumisarkun ääressä evankeliumia, ja nuori palvelijamunkki Porfiri, joka väsyneenä eilisestä yöllisestä keskustelusta ja tämän päivän touhusta nukkui viereisessä huoneessa lattialla sikeätä nuoren miehen unta. Vaikka isä Paísi kuulikin Aljošan tulon, niin hän ei katsahtanutkaan häneen päin. Aljoša meni ovesta oikealla olevaan nurkkaan, polvistui ja alkoi rukoilla. Hänen sydämensä oli täysi, mutta kaikki oli omituisen epäselvää eikä yksikään tunne eronnut toisista muita voimakkaampana, päinvastoin toinen työnsi tieltään toisen jonkinmoisessa hiljaisessa, tasaisessa kiertoliikkeessä ollen. Mutta sydämessä tuntui suloiselta, eikä Aljoša, omituista kyllä ihmetellyt sitä. Taas hän näki edessään tämän ruumisarkun, mutta itkuista, valittelevaa, kipeätä surua ei ollut hänen sielussaan, kuten oli ollut aamulla. Heti sisään tultuaan hän oli langennut polvilleen niinkuin pyhän esineen eteen langetaan, mutta riemu, riemu säteili hänen mielessään ja hänen sydämessään. Yksi kammion ikkunoista oli auki, ilma oli raikas ja kylmänpuoleinen, — haju on siis tullut vielä voimakkaammaksi, koska on katsottu tarpeelliseksi avata ikkuna, — ajatteli Aljoša. Mutta ei tämäkään mädänneen hajun ajatteleminen, joka hänestä vielä äsken tuntui niin kauhealta ja kunnialle käyvältä, synnyttänyt hänessä äskeistä surumielisyyttä ja äskeistä paheksumista. Hän alkoi hiljaa rukoilla, mutta tunsi pian itse rukoilevansa miltei koneellisesti. Ajatusten katkelmia välähteli hänen sielussaan, ne syttyivät kuin tähdet ja sammuivat hamassa, vaihtuivat toisiin, mutta sen sijaan hänen sielussaan oli vallalla jotakin kokonaista, lujaa, viihdyttävää, ja hän oli itse siitä tietoinen. Väliin hän aloitti palavan rukouksen, hänen teki niin kovin mieli kiittää ja rakastaa... Mutta aloitettuaan rukouksen hän siirtyi äkkiä johonkin muuhun, vaipui ajatuksiinsa, unohti sekä rukouksen että sen, mikä oli sen katkaissut. Hän alkoi kuunnella, mitä isä Paísi luki, mutta kun hän oli hyvin uupunut, niin hän alkoi vähitellen torkahdella...

»_Ja kolmantena päivänä olivat Häät Galilean Kaanaassa_», luki isä Paísi, »_ja Jeesuksen äiti oli siellä. Niin Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin myös häihin_.»

— Häät? Mitä tämä on... häät... pyöri vihurina Aljošan mielessä, — hänellä on myös onni... lähti kemuihin... Ei, hän ei ottanut veistä, ei ottanut veistä... Se oli vain »surkea» sana... No... surkeat sanat täytyy antaa anteeksi, ehdottomasti. Surkeat sanat tuovat lohtua sielulle... ilman niitä kävisi suru liian raskaaksi ihmisille. Rakitin lähti syrjäkadulle. Niin kauan kuin Rakitin ajattelee kärsimiään loukkauksia, hän aina poikkeaa syrjäkadulle... Mutta tie... tie on suuri valtatie, suora, valoisa, kristallinkirkas, ja sen päässä on aurinko... Mitä?... mitä luetaan?

»... _Ja koska viini puuttui, sanoi Jeesuksen äiti hänelle: ei heillä ole viiniä_»... kuuli Aljoša.

— Niin, minulta jäi tässä huomaamatta, vaikka en tahtonut jättää huomaamatta, mutta tästä paikasta minä pidän: tämä on Galilean Kaanaa, on ensimmäinen ihme... Ah, tämä on ihme, ah, tämä on ihana ihme! Ei murheessa, vaan ihmisten riemussa oli läsnä Kristus, kun teki ensimmäisen kerran ihmeen, ihmisten iloa hän auttoi... »Ken rakastaa ihmisiä, hän rakastaa heidän iloaankin»... Tätä toisteli vainaja myötäänsä, tämä oli yksi hänen pääajatuksiaan... Ilman iloa ei voi elää, sanoi Mitja... Niin, Mitja... Kaikki, mikä on totta ja kaunista, on aina täynnä kaiken anteeksi antamusta — tätä hän myös puhui...

»... _Jeesus sanoi hänelle: vaimo, mitä minun on sinun kanssasi? Ei minun aikani ole vielä tullut. Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: mitä hän teille sanoo, se tehkäät_...»

— Tehkäät... Ilo, joittenkin köyhien, hyvin köyhien ihmisten ilo... Tietysti köyhien, kun ei häissäkään heillä ollut viiniä... Historiantutkijat kirjoittavat, että Gennesaretin järven ympärillä ja niillä seuduin kaikkialla asui silloin kaikkein köyhintä väestöä, mitä vain voi kuvitella... Ja tiesi silloin toisen siellä olevan suuren olennon suuri sydän, Hänen äitinsä sydän, että Hän ei ollut tullut silloin alas maan päälle ainoastaan suurta, peloittavaa sankaritekoaan suorittamaan, vaan että Hänen sydämensä ymmärtää myös joidenkin aivan valistumattomien ja viekastelemattomien olentojen vilpittömän ja yksinkertaisen ilon, noiden olentojen, jotka olivat ystävällisesti kutsuneet Hänet köyhiin häihinsä. »Ei minun aikani ole vielä tullut», sanoo Hän hiljaa hymyillen (aivan varmasti Hän hymyili äidilleen lempeästi!)... Tosiaankin, sitä vartenko Hän oli astunut alas maan päälle, että antaisi lisää viiniä köyhissä häissä? Mutta Hän meni kuitenkin ja teki äitinsä pyynnön mukaisesti... Ah, hän lukee taas:

»... _Jeesus sanoi heille: täyttäkää vesiastiat vedellä. Ja he täyttivät ne ylön täyteen_.

»_Ja hän sanoi heille: pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle. Ja he veivät_.

»_Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viiniksi tullut oli (eikä tietänyt, kusta se tuli, mutta palvelijat tiesivät, jotka veden ammensivat), kutsui edeskäypä yljän_.

»_Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viiniä, ja kun juovutaan, niin sitte huonompaa; sinä kätkit hyvän viinin tähän asti_.»

— Mutta mitä tämä on, mitä tämä on? Miksi huone liikkuu... Ah, niin... nythän on häät, hääpidot... niin, tietysti. Tuossa ovat vieraatkin, tuossa istuvat nuoret ja iloinen joukko ja... missä on viisas edeskäypä? Mutta kuka tämä on? Kuka? Taas huone siirtyy paikaltaan... Kuka nousee tuolta suuren pöydän äärestä? Kuinka?... Hänkin on täällä? Hänhän on ruumisarkussa... Mutta hän on täälläkin... on noussut, nähnyt minut, tulee tänne... Herra Jumala!...

Niin, hänen luokseen, hänen luokseen astui hän, kuivettunut pieni ukko, jolla oli pieniä ryppyjä kasvoissa, iloisena ja nauraen hiljaisesti. Ruumisarkkua ei ole enää, ja hän on samassa puvussa, jossa eilenkin istui heidän parissaan, kun vieraat kokoontuivat hänen luokseen. Kasvot ovat avoimet, silmät säteilevät. Kuinka, hän on siis myös kemuissa, myös kutsuttu häihin Galilean Kaanaassa..

— Olen myös, rakkaani, kutsuttu, kutsuttu ja pyydetty, — kuuluu hiljainen ääni hänen päällään. — Miksi olet hautautunut tänne, niin ettei sinua saa nähdäkään... tule sinäkin meille.

Hänen äänensä, luostarinvanhin Zosiman ääni... Miten siis on hänen laitansa, jos hän kerran kutsuu? Vanhus nosti Aljošan kädellään, ja Aljoša kohosi pystyyn polviltaan.

— Iloitkaamme, — jatkoi kuivettunut ukko, — juokaamme uutta viiniä, uuden suuren riemun viiniä; näetkö, miten paljon on vieraita? Tuossa on sulhanen ja morsian, tuossa on viisas edeskäypä, maistaa uutta viiniä... Miksi ihmetellen katsot minua? Minä olen antanut sipulin, siksi minäkin olen täällä. Ja monet täällä ovat antaneet vain sipulin, yhden pienen sipulin vain... Mitä ovat meidän tekomme? Sinäkin, hiljainen, sinäkin, nöyrä poikani, sinäkin olet tänään osannut antaa sipulin isoovalle. Aloita, rakkaani, aloita, sinä lempeä, toimintasi!... Näetkö Aurinkomme, näetkö Hänet?

— Minä pelkään... en uskalla katsoa... — kuiskasi Aljoša.

— Älä pelkää Häntä. Peloittava on Hän suuruudessaan meidän edessämme, kauhistuttava korkeudessaan, mutta loppumattomasti armollinen, tuli rakkaudesta meidän kaltaiseksemme ja iloitsee kanssamme, muuttaa veden viiniksi, ettei vierasten ilo loppuisi, odottaa uusia vieraita, kutsuu uusia vieraita lakkaamatta ja ikuisiin aikoihin. Kas, tuossa tuodaan uutta viiniä, näetkö, pikareita tuodaan.

Jotakin paloi Aljošan sydämessä, jokin täytti sen äkkiä, niin että teki kipeätä, innostuksen kyynelet tulvahtivat hänen sielustaan... Hän levitti kätensä, huudahti ja heräsi...

Taas oli siinä ruumisarkku, avoin ikkuna ja hiljaista, juhlallista, selvää evankeliumin lukua. Mutta Aljoša ei enää kuunnellut mitä luettiin. Omituista, hän oli nukahtanut polvistuneena, mutta nyt hän seisoi, ja äkkiä hän ikäänkuin riuhtaisten itsensä liikkeelle astui kolmella lujalla ja nopealla askelella aivan ruumisarkun luo. Hipaisipa hän olkapäällään isä Paísiakin eikä huomannut sitä. Tämä kohotti hetkeksi silmänsä kirjasta häneen, mutta käänsi ne heti taas toisaalle, sillä hän ymmärsi nuorukaiselle tapahtuneen jotakin omituista. Aljoša katsoi noin puoli minuuttia ruumisarkkuun peitettyä, liikkumattomana pitkänään makaavaa ruumista, jonka rinnalla oli jumalankuva ja päässä päähine kahdeksankärkisine risteineen. Hän oli äsken juuri kuullut hänen äänensä, ja tämä ääni kaikui vielä hänen korvissaan. Hän koetti vielä kuunnella, hän odotti vielä ääniä... mutta äkkiä hän teki jyrkän käännöksen ja meni ulos kammiosta.

Hän ei pysähtynyt kuistillekaan, vaan meni nopeasti portaita alas. Hänen riemun täyttämä sydämensä janosi vapautta, tilaa, avaraa alaa. Hänen yläpuolellaan oli leveänä, näkymättömänä taivaan kupukatto, täynnä hiljaa tuikkivia tähtiä. Keskitaivaalta taivaanrannalle asti häämötti vielä epäselvänä kaksihaarainen linnunrata. Maata ympäröi raikas ja liikkumattoman hiljainen yö. Kirkon valkeat tornit ja kultaiset kupukatot kimmelsivät safiirinsinistä taivasta vastaan. Upeat syyskukkaset lavoissaan talon vierellä olivat vaipuneet uneen aamuun asti. Maan hiljaisuus näytti sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden kanssa, maan salaisuus kosketti tähtien salaisuutta... Aljoša seisoi ja katsoi, ja äkkiä hän, aivan kuin jalkansa olisivat pettäneet, lankesi maahan.

Hän ei tietänyt, minkä tähden hän syleili maata, hän ei selvitellyt itselleen, miksi hänen niin vastustamattomasti teki mieli sitä suudella, suudella sitä kokonaisuudessaan, mutta hän suuteli sitä itkien, ääneensä nyyhkyttäen ja kostuttaen sitä kyynelillään, ja hän vannoi kiihkeästi rakastavansa sitä, rakastavansa ikuisiin aikoihin asti. »Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi»... kaikui hänen sielussaan. Mitä hän itki? Oi, hän itki innostuksessaan noita tähtiäkin, jotka tuikkivat häntä vastaan syvyydestä, »eikä hävennyt tätä innostusta». Oli kuin rihmoja kaikista noista lukemattomista Luojan maailmoista olisi samalla kertaa yhtynyt hänen sielussaan, ja se värisi »koskettaessaan toisia maailmoita». Teki mieli antaa anteeksi kaikille ja kaikki ja pyytää anteeksi, oi! — ei itselleen, vaan kaikkien ja kaiken puolesta, ja »toisetkin pyytävät minun puolestani», kaikui taas hänen sielussaan. Ja joka silmänräpäys hän tunsi selvästi ja ikäänkuin kouraantuntuvasti, kuinka jotakin lujaa ja järkähtämätöntä niinkuin tuo taivaan holvi siirtyi hänen sieluunsa. Jokin aate tuntui saavan vallan hänen mielessään — koko elämän ajaksi ja ikuisiin aikoihin. Hän oli langennut maahan heikkona nuorukaisena, mutta hän nousi taistelijana, joka oli pysyvä lujana koko elämänsä ajan, ja hän oli siitä tietoinen ja tunsi sen yhtäkkiä tuona samana innostuksensa hetkenä. Eikä koskaan, ei koskaan sitten koko elämänsä aikana Aljoša voinut unohtaa tätä hetkeä. »Joku kävi sielussani sillä hetkellä!» sanoi hän myöhemmin uskoen lujasti omiin sanoihinsa...

Kolmen päivän kuluttua hän jätti luostarin, mikä oli sopusoinnussa myös hänen luostarinvanhin-vainajansa sanan kanssa, tämä kun oli käskenyt häntä »olemaan maailmassa».

Kolmas osa jatkuu II niteessä.