Part 40

Kuultuaan kertomuksen hän katsoo minuun kauniisti. »Kaikki tämä», hän sanoo, »on tavattoman mielenkiintoista, ja minä tulen vielä ja yhä uudelleen luoksenne.» Ja siitä lähtien hän alkoi käydä luonani melkein joka ilta. Ja meistä olisi tullut hyvin hyvät ystävät, jos hän olisi puhunut minulle itsestäänkin. Mutta itsestään hän ei puhunut minulle juuri sanaakaan, kyseli vain minua koskevia asioita. Siitä huolimatta minä aloin suuresti pitää hänestä ja ilmaisin hänelle aivan luottavasti kaikki tunteeni ajatellen: mitäpä minun tarvitsee tietää hänen salaisuuksiaan, näenhän muutenkin, että hän on rehellinen mies. Sitäpaitsi hän on niin vakava mies ja paljon vanhempi minua, mutta käy minun, nuorukaisen, luona, eikä ylenkatso minua. Ja paljon hyödyllistä minä olen häneltä oppinut, sillä hän oli hyvin älykäs mies. »Että elämä on paratiisi», sanoo hän minulle yht'äkkiä, »sitä olen jo kauan ajatellut», ja äkkiä hän lisäsi: »Sitähän minä vain ajattelenkin.» Katsoo minua ja hymyilee. »Minä olen», sanoo, »siitä enemmän vakuutettu kuin te, myöhemmin saatte tietää miksi.» Kuuntelen tätä ja ajattelen itsekseni: Hän tahtoo varmaankin ilmaista minulle jotakin. »Paratiisi», hän sanoo, »on kätketty jokaiseen meistä, se piilee nyt minussakin, ja jos tahdon, — niin se huomenna muuttuu minulle todellisuudeksi ja pysyy sitten koko elämäni ajan.» Katson: hän puhuu liikutettuna ja katsoo minuun salaperäisesti, aivan kuin kuulustelisi minua. »Mutta siitä», jatkaa hän, »että jokainen ihminen on kaikkien ja kaiken puolesta syyllinen omien syntiensä lisäksi, siitä te olette lausunut aivan oikean mielipiteen ja tehnyt sen liikuttavaksi, kuinka saatoittekaan äkkiä niin täydellisesti tämän ajatuksen käsittää. Ja totisesti uskon, että kun ihmiset ymmärtävät tämän ajatuksen, niin heille alkaa taivaan valtakunta, ei enää haaveena, vaan todellisuudessa.» — »Mutta milloin», huudahdin minä silloin hänelle surumielin, »tämä toteutuu ja toteutuuko se koskaan? Eikö se ole ainoastaan unelma?» — »Siispä te nyt», hän sanoo, »ette usko, saarnaatte, ettekä usko itse. Tietäkää siis, että ehdottomasti tämä unelma, kuten te sanotte, toteutuu, uskokaa se, mutta se ei toteudu nyt, sillä kaikella tapahtumisella on oma lakinsa. Tämä on henkinen, psykologinen asia. Jos mieli uudistaa maailma, täytyy ihmisten itsensä psyykillisesti kääntyä toiselle tielle. Ennenkuin tulet todellakin jokaisen veljeksi, ei veljeyttä synny. Ei koskaan mikään tiede eikä mikään etu opeta ihmisiä kaikkien tyydytykseksi jakamaan omaisuutensa ja oikeutensa. Aina on jokaisella mielestään vähän, ja aina he tulevat nurisemaan, kadehtimaan ja tuhoamaan toisiaan. Te kysytte, milloin tämä toteutuu. Se toteutuu, mutta sitä ennen pitää inhimillisen _eristäytyneisyyden_ aikakauden päättyä.» — »Minkä eristäytyneisyyden!» kysyn häneltä. — »Sellaisen, joka nyt vallitsee kaikkialla ja varsinkin meidän aikanamme, mutta ei ole vielä kokonaan loppunut eikä sen aika ole tullut. Sillä jokainen pyrkii nyt mahdollisimman paljon erottamaan persoonaansa, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan tulee elämän täyteläisyyden asemesta tulokseksi vain täydellinen itsemurha, sillä oman olemuksensa täydellisyyden määrittelyn sijaan he joutuvat täydelliseen eristäytyneisyyteen. Kaikki meidän aikanamme ovat näet jakaantuneet yksilöihin, jokainen vetäytyy omaan luolaansa, jokainen etääntyy toisista, piiloutuu ja piilottaa sen, mitä hänellä on, ja lopuksi hän nykäisee itse itsensä irti ihmisten joukosta ja sysää itse ihmiset pois luotaan. Hän säästää eristäytyneisyydessään rikkautta ja ajattelee: kuinka voimakas nyt olenkaan ja kuinka turvattu, eikä tiedäkään, mieletön, että kuta enemmän hän säästää, sitä enemmän hän vaipuu itsemurhaavaan voimattomuuteen. Sillä hän on tottunut luottamaan vain itseensä ja on erottautunut kokonaisuudesta yksilöksi, totuttanut sielunsa olemaan uskomatta ihmisten apuun, ihmisiin ja ihmiskuntaan, ja vapisee vain sitä, että menettää rahansa ja sillä hankkimansa oikeudet. Kaikkialla alkaa nykyisin inhimillinen äly ivata ja olla ymmärtämättä sitä, että henkilön persoonallinen turvallisuus ei riipu hänen eristäytyneestä persoonallisesta ponnistuksestaan, vaan yleisestä ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta käy ehdottomasti niin, että tulee loppu myös tästä kauheasta eristäytyneisyydestä, ja kaikki ymmärtävät samalla kertaa, miten luonnottomasti he ovat erottautuneet toisistaan. Sellainen tulee olemaan ajan henki, ja he ihmettelevät sitä, että olivat olleet niin kauan pimeässä näkemättä valoa. Silloinpa ilmestyykin Ihmisen Pojan ennusmerkki taivaalle... Mutta siihen mennessä täytyy kuitenkin suojella lippua, ja jotenkuten, vaikkapa yksin, pitää ihmisen näyttää esimerkkiä ja johtaa sielunsa eristäytyneisyydestä veljellisen yhteyden sankaripolulle, olkoonpa, että saa siitä vähämielisen nimen. Tämä on tarpeen, jotta suuri ajatus ei kuolisi...»

Tämmöisissä palavissa ja riemastuttavissa keskusteluissa kuluivat iltamme toinen toisensa jälkeen. Minä jätin seurapiiritkin ja aloin paljon harvemmin käydä vieraissa, jotapaitsi aloin myös joutua pois muodista. En sano tätä tuomitakseni, sillä minua rakastettiin edelleen ja minuun suhtauduttiin iloisesti; se seikka, että muoti todellakin on voimakas hallitsija maailmassa, on kuitenkin tunnustettava. Mutta salaperäistä vierastani aloin lopulta katsella ihastuneena, sillä paitsi sitä nautintoa, minkä hänen älykkyytensä minulle tuotti, aloin aavistaa hänen hautovan mielessään jotakin aietta ja valmistautuvan kenties suureen sankaritekoon. Kenties häntä miellytti sekin, että minä en udellut hänen salaisuuttaan enkä kysellyt sitä suoraan enkä vihjailemalla. Huomasin kuitenkin viimein, että häntä itseäänkin näytti alkaneen vaivata halu ilmaista minulle jotakin. Ainakin se alkoi olla hyvin ilmeistä noin kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli alkanut käydä luonani. »Tiedättekö», kysyi hän minulta kerran, »että kaupungilla ollaan hyvin kiinnostuneita meistä molemmista ja ihmetellään, että minä käyn niin usein teidän luonanne; mutta vähätpä heistä, sillä _kohta kaikki saa selityksensä_.» Toisinaan hän joutui äkkiä tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja tämmöisissä tapauksissa hän miltei aina nousi ja lähti pois. Toisinaan hän katsoo minuun kauan ja läpitunkevasti, — ajattelen: »Nyt hän sanoo jotakin», mutta hän keskeyttää äkkiä katsomisensa ja alkaa puhua jostakin tunnetusta ja tavallisesta asiasta. Usein hän myös alkoi valittaa päänkivistystä. Kerran hän sitten aivan odottamatta, puhuttuaan pitkään ja tulisesti, äkkiä kalpeni, hänen kasvonsa vääristyivät kokonaan ja hän tuijotti minuun jäykin katsein.

»Mikä teidän on», sanon, »etteköhän voi pahoin?» Hän olikin juuri valittanut päänkivistystä.

»Minä... tiedättekö... minä... olen tappanut ihmisen.»

Sen sanottuaan hän hymyili, mutta oli valkea kuin liitu. Miksi hän hymyilee? — tämä ajatus tunki läpi sydämeni, ennenkuin vielä olin mitään tajunnut. Minä itse kalpenin.

»Mitä te puhutte?» huudan hänelle.

»Näettekö», vastaa hän minulle hymyillen yhä kalpeata hymyään, »kuinka vaikeata minun oli sanoa ensimmäinen sana. Nyt olen sen sanonut ja luullakseni päässyt tielle. Lähden sitä kulkemaan.»

Pitkään aikaan en uskonut häntä, eikä lopultakaan totuus minulle valjennut yhdellä kertaa, vaan vasta sitten, kun hän oli kolmena päivänä käynyt luonani ja kertonut minulle kaikki seikkaperäisesti. Pidin häntä mielipuolena, mutta lopuksi kuitenkin asia oli minulle täysin selvä suureksi surukseni ja ihmeekseni. Hän oli tehnyt suuren ja kamalan rikoksen neljätoista vuotta sitten, ja rikoksen uhriksi oli joutunut eräs rikas rouva, nuori ja kaunis tilanomistajan leski, jolla oli kaupunkimatkojaan varten oma talo kaupungissamme. Tuntien suurta rakkautta tätä naista kohtaan hän tunnusti hänelle rakkautensa ja alkoi taivutella häntä menemään kanssansa naimisiin. Mutta nainen oli jo antanut sydämensä toiselle, eräälle huomattavalle ja verraten korkeassa asemassa olevalle sotilaalle, joka sillä kertaa oli sotaretkellä, mutta jota hän odotti pian luokseen palaavaksi. Hän antoi rukkaset ja pyysi kosijaa olemaan käymättä hänen luonaan. Tämä lakkasi käymästä, mutta tuntien hänen talonsa hän tunkeutui sinne yöllä puutarhasta katon kautta hyvin rohkealla tavalla ollen vaarassa tulla huomatuksi. Mutta sangen useinhan käy niin, että tavattoman rohkeasti suoritetut rikokset myös onnistuvat paremmin kuin muut. Hän meni sisälle taloon ullakkoikkunasta ja laskeutui alas asuinhuoneisiin ullakon portaita, tietäen että portaitten päässä oleva ovi palvelijain huolimattomuuden vuoksi ei aina ollut lukossa. Hän luotti tähän leväperäisyyteen, ja tällä kertaa kävikin hänen toiveittensa mukaisesti. Hiivittyään asuinhuoneisiin hän meni pimeässä emännän makuuhuoneeseen, jossa paloi jumalankuvan lamppu. Sattui niinkin, että talon molemmat sisäköt olivat menneet salaa ja lupaa pyytämättä naapurissa saman kadun varrella vietettäviin nimipäiväkekkereihin. Muut palvelijat ja palvelijattaret nukkuivat palvelijain huoneissa ja keittiössä, alakerroksessa. Kun hän näki makaavan naisen, niin intohimo syttyi hänen sydämessään; ja sitten hänet valtasi kostonhimon ja mustasukkaisuuden herättämä vihastus, ja tietämättä mitä teki hän aivan kuin juopunut astui makaavan luo ja työnsi veitsen suoraan tämän rintaan, niin että nainen ei edes huudahtanutkaan. Sitten hän helvetillisen ja rikoksellisen kavalasti laittoi niin, että epäluulo kohdistuisi palvelijoihin: otti murhatun kukkaron, avasi avaimilla, jotka hän otti tyynyn alta, hänen lipastonsa ja otti sieltä erinäisiä esineitä juuri sillä tavoin kuin sivistymätön palvelija olisi tehnyt, toisin sanoen: jätti arvopaperit paikoilleen ja otti vain rahat, otti muutamia isompia kultaesineitä, mutta jätti kymmenen kertaa kallisarvoisemmat pikkuesineet ottamatta. Hän otti myös yhtä ja toista itselleen muistoksi, mutta siitä enemmän edempänä. Tehtyään tämän kauhean teon hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin. Ei seuraavana päivänä, jolloin asiasta nousi hälinä, eikä koskaan myöhemmin koko hänen elämänsä aikana kenenkään päähänkään pälkähtänyt kohdistaa epäluuloja todelliseen tihutyön tekijään! Eikä kukaan tietänyt hänen rakkaudestaankaan vainajaan, sillä hän oli aina ollut luonteeltaan harvapuheinen ja juro, eikä hänellä ollut ketään ystävää, jolle olisi avannut sydämensä. Häntä pidettiin yksinkertaisesti murhatun tuttuna eikä aivan läheisenäkään, sillä viimeisten kahden viikon aikana hän ei ollut käynyt tämän luona. Ruvettiin heti epäilemään vainajan palvelijana olevaa maaorjaa Pjotria, ja kaikki asianhaarat vahvistivat tätä epäluuloa, sillä tämä palvelija tiesi, eikä vainajakaan ollut sitä salannut, että emäntä aikoi antaa hänet sotamieheksi, koska hänen oli talonpojistaan annettava rekryyttejä ja koska Pjotr oli yksinäinen mies ja sitäpaitsi huonokäytöksinen. Oli kuultu Pjotrin äkäpäissään juopuneena kapakassa uhanneen tappaa emäntänsä. Kaksi päivää ennen emäntänsä kuolemaa oli Pjotr karannut talosta ja elänyt kaupungilla tietymättömissä. Murhan jälkeisenä päivänä hänet löydettiin maantieltä aivan kaupungin luota sikahumalassa, taskussaan veitsi ja oikea kämmen jostakin syystä veren tahrimana. Hän väitti veren tulleen nenästään, mutta häntä ei uskottu. Sisäköt myönsivät tehneensä itsensä syypäiksi siihen, että olivat olleet keinuissa ja että ulko-ovi kuistissa oli ollut lukitsematta siihen asti, kunnes he palasivat kotiin. Ilmeni vielä monta muutakin tämänkaltaista seikkaa, ja niiden nojalla otettiin viaton palvelija kiinni. Hänet vangittiin, ja oikeudenkäynti alkoi, mutta viikon kuluttua vanki sairastui kuumeeseen ja kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta. Siihen asia päättyi, kaikki jäi Jumalan huostaan, ja kaikki, niin tuomarit ja esivalta kuin yhteiskuntakin, jäivät vakuutetuiksi siitä, että rikosta ei ollut tehnyt kukaan muu kuin kuollut palvelija. Mutta tämän jälkeen alkoi rangaistus.

Salaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että alussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen oli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli tappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että tappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä edelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut viatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin juuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut toisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli pitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä toisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen, mutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä, sillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut kuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta johtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan koko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat eivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen) varkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena oli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas vähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti kaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen vartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja omituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin, vieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä. Sitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia tuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden ajan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut; kun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan ajattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon aloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli tunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa sikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä enemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle ylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön ja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan karkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle tielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan kohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin aivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä kuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa minua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen kerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui: »Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia: »Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka voin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset kasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa heidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein alkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa uhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän alkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti tuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta turha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi tuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen hyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa ja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä sietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa tappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella toinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja järjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että hän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee, astuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen vuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään alati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että ilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa rauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi sydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin sattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen nyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.

»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin pieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»

»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja teidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä soimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle melkein tylysti.

»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista vuotta.»

»Minulla on todistuksia, sangen hyviä. Esitän ne.»

Minä aloin silloin itkeä ja suutelin häntä.

»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan kuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni kenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa eivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken ikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän sydämiinsä itsestäni!»

Olen vaiti.

»Erota heistä, jättää iäksi? Sehän on iäksi, iäksi.»

Istun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli alkanut peloittaa.

»No mitä?» hän katsoo minuun.

»Menkää», — sanon, — »ilmoittakaa ihmisille. Kaikki menee ohitse, totuus yksin jää. Lapset ymmärtävät suuriksi kasvettuaan, kuinka paljon jaloutta oli suuressa päättäväisyydessänne.»

Hän lähti silloin luotani niinkuin todellakin olisi tehnyt päätöksensä. Mutta kuitenkin hän kävi sen jälkeen luonani yli kahden viikon aikana aivan joka ilta, valmistautui yhä eikä päässyt päätökseen. Hän kidutti sydämeni pahanpäiväiseksi. Saapuu joskus lujana ja sanoo liikutettuna:

»Tiedän, että paratiisi alkaa minulle, alkaa heti, kun teen ilmoitukseni. Neljätoista vuotta olen ollut helvetissä. Tahdon kärsiä. Otan kärsimyksen ja alan elää. Vääryydellä voi mennä maailman läpi, mutta ei palata takaisin... Nyt en uskalla rakastaa lähimmäistäni enkä edes lapsianikaan. Herra Jumala, ymmärtäväthän lapseni kenties, mitä kärsimykseni ovat minulle maksaneet, eivätkä tuomitse minua! Jumala ei ole voimassa, vaan totuudessa.»

»Kaikki ymmärtävät teidän sankaritekonne», sanon hänelle, »jos eivät ymmärrä nyt, niin ymmärtävät myöhemmin, sillä te olette palvellut korkeinta totuutta, maallisen yläpuolella olevaa...»

Ja hän lähtee luotani ikäänkuin lohdutettuna, mutta seuraavana päivänä hän tulee taas äkkiä ilkeänä, kalpeana, puhuu pilkallisesti:

»Joka kerta kun tulen teille, te katsotte niin uteliaana: Vieläkäänkö, muka, ei ole ilmoittanut? Odottakaa, älkää kovin halveksiko. Ei sitä ole niin helppoa tehdä kuin teistä näyttää. Kenties en ollenkaan teekään sitä. Ettehän te silloin mene ilmiantamaan minua, vai mitä?»

Mutta minä en suinkaan uskaltanut katsoa häntä ymmärtämättömän uteliaasti, vaan pelkäsinpä katsahtaakin häneen. Olin niin kiusaantunut, että olin sairas, ja sieluni oli kyynelien vallassa. En saanut enää unta öisin.

»Tulen», jatkaa hän, »vaimoni luota. Ymmärrättekö, mitä vaimo on? Kun läksin, huusivat lapset minulle: 'Hyvästi, isä, tulkaa pian takaisin lukemaan kanssamme _Lukemisia Lapsille_.' Ei, te ette ymmärrä tätä! Toisen hätä ei lisää älyä.»

Hänen silmänsä alkoivat säkenöidä, huulet vavahtelivat. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että sillä olevat esineet hypähtelivät, — hän oli niin lempeä mies, ensikertaa hänelle sattui tämmöistä.

»Ja onko tarpeellista?» hän huudahti. »Onko se tarpeellista? Eihän ketään tuomittu, ei ketään lähetetty minun sijastani pakkotyöhön, palvelija kuoli tautiin. Vuodattamastani verestä ovat rangaistuksena minulle olleet kärsimykseni. Eikä minua uskotakaan, ei mitään todistuskappaleitani uskota. Onko tarpeellista ilmoittaa, onko tarpeellista? Vuodattamani veren tähden olen valmis kärsimään tuskia vielä koko elämäni ajan, kunhan vain en vie vaimoni ja lasteni onnea. Onko oikein tuhota heidät itseni mukana? Emmeköhän me erehdy? Missä tässä on totuus? Ja ymmärtävätkö ihmiset tämän totuuden, antavatko he sille arvoa, kunnioittavatko he sitä?»

»Hyvä Jumala!» ajattelen itsekseni, »hän ajattelee ihmisten kunnioitusta tämmöisenä hetkenä!» Ja niin sääli tuli minun silloin häntä, että olisin ollut valmis jakamaan hänen kohtalonsa vain tehdäkseni hänen olonsa helpommaksi. Huomaan hänen olevan aivan kuin poissa suunniltaan. Minä kauhistuin, sillä minä ymmärsin en vain järjelläni, vaan elävällä sielullani, mitä tuommoinen päättäväisyys maksaa.

»Ratkaiskaa toki kohtaloni!» huudahti hän taas.

»Menkää ja ilmoittakaa», kuiskasin minä hänelle. En jaksanut lausua sitä ääneen, mutta kuiskaukseni oli luja. Otin pöydältä evankeliumin venäläisen käännöksen ja näytin hänelle Johanneksen evankeliumin 12:nnen luvun 24:ttä värssyä:

»Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Olin juuri ennen hänen tuloaan lukenut tämän paikan.

Hän luki. »Totta on», sanoo, mutta hymyilee katkerasti. »Niin, näissä kirjoissa», sanoo vähän vaiti oltuaan, »on ihmeellisiä asioita. On helppo työntää ne nenän alle. Ja kuka onkaan ne kirjoittanut, ihmisetkö tosiaankin?»

»Pyhä Henki on kirjoittanut», sanon.

»Teidän on helppo laverrella», hymähti hän vielä, mutta nyt jo miltei vihamielisesti. Otin taas kirjan, avasin siitä toisen paikan ja näytin hänelle Hebrealaisepistolan 10:nnen luvun 31:ttä värssyä. Hän luki: »Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.»

Hän luki sen ja viskasi samassa kirjan pois. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.

»Hirmuisen värssyn», sanoo, »valitsittekin, muuta ei voi sanoa.» Hän nousi tuoliltaan. »No», sanoo, »hyvästi, kenties en tule enää... paratiisissa tapaamme. Siitä on siis neljätoista vuotta, kun 'lankesin elävän Jumalan käsiin', — niin siis näitä neljäätoista vuotta nimitetään. Huomenna pyydän noita käsiä päästämään minut irti...»

Tahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin. Hän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen lähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen puolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja auttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin rukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista tienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä hämmästyn.

»Missä olette ollut?» kysyn häneltä.

»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin... kaiketi nenäliinan... No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan istahtaa.»

Hän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo, »tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi minuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili minua voimakkaasti ja suuteli...

»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen. Kuuletko, muista se!»

Ensimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna», ajattelin.