Part 39

— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta, ja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia, vaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia tapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön ja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren omaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä palvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä eläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista tovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita, niin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme rykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan meistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut tietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan. Juopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano, että oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he käyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että käytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää iloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi täysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin kirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän aikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut, vaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä kirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun näin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin, missä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa, runsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut otettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen ja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee sangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle. Minä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs ja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen vanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä, heillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat vastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää, että tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. — Tämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin täydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä niin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää luonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua kosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota nuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun kaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja. Joka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän tuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen piirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua ja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä kaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua vanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin parhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen rakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut mitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton tapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että, niinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli jo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa tavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni sokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen kaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki tiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä tuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta kertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska hän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut, niin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin minä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan ollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti tämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, — mutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin hehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä vihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset, sillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan vihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin itseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin sopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä loukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta syystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä, joka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui vuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli älykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen ja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti vastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka oli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi sekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen ottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden vaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen vaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että jos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen ja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä tahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan. Sekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin. Vaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne olivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin hillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot. Kesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana aamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin jotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä ja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä kaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan alkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja oli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin petomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa jo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten ja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä koittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin ikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon nousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä tämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä ja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan verta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se johdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi? Ei, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään... Ja samassa minä yht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin lyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se olisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä minkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää suorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka iskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja tuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä ihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi tunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko paistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät Jumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin ääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen sanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi te minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen, että minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä päähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen ihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin tunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys. »Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat sen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala, eikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä olen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita sekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko totuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa tappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään suhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan ainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin vuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan pistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on aika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta läksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän aikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni». Ja minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin komeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten kasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi pelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan riitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja painan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan jähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te... olenko minä sen arvoinen»... ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin minä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja värisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille, »anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, — semmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan ajan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan. Hän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et häpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo siellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista askelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen edessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä silmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti raapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan kiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini, käännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun paikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa anteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä ja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen kertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille henkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.» Tuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa: »Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo tapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle, »olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle iloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta tämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». — »Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä kuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?» — »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka parempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin minun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo kaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän tietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää naura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin ihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa julkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki kaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri onkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun olisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme, jo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen kuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme me itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta tehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua itseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin merkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen tehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri, pelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät herrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne Jumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut ja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme kyyneliä.»... Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni salpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin suurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni. »Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka tapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin hänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis», sanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni, sillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei tarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä olen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette siinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan, mutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian, kokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt sotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin: »Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta pelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.» — »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat, »niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi, mutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä on tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni on iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon, »älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen sen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni, ja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin virastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa täyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki selvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan ivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä pitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä meni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi sinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen sanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä sinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on urhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman pistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen oli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin seurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu ystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani ja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta. Huomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen kaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella, sillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska mitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut kuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa, niin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua kaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan, sillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä keskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset silloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan. »Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta», nauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen esimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte sen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan toista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme muiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni ottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki pitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta, niin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla pitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on lukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen, jonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota vielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut huomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui luokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää teille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät naura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille kunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli silloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni, olivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti kiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja joka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en ollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.

d) Salaperäinen vieras

Hän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli huomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan vaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää salassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan tuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan miltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli ollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä oli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin huoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.

On huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani, vaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin vuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua palveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden muuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta toimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti katsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle tehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen häpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.

»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä kuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin lopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä tarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren palveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja pidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta olen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella hämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani mielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti niin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut asuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden huomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa asiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne kaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa», sanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että tuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan. Oikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään, ja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle, jos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun puoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te kaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte. Älkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni tämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti ilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä enemmän toisiimme.»

Kaiken aikaa hänen tätä puhuessaan katsoin häntä suoraan kasvoihin ja aloin yhtäkkiä tuntea häntä kohtaan mitä lujinta luottamusta ja sen lisäksi myös omasta puolestani tavatonta uteliaisuutta, sillä tunsin, että hänellä on sielussaan jokin oma erityinen salaisuutensa.

»Te kysytte, mitä nimenomaan tunsin juuri sinä hetkenä, kun pyysin vastustajaltani anteeksi», vastaan hänelle, »mutta minä kerron mieluummin alusta alkaen teille sen, mitä en vielä ole kertonut toisille», ja minä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt Afanasille ja miten olin kumartanut hänelle maahan asti. »Tästä voitte itse nähdä», päätin kertomukseni, »että kaksintaistelun aikana minun jo oli helpompi, sillä olin alkanut jo kotona, ja kun kerran olin tälle tielle lähtenyt, niin kaikki muu sitten ei ollut enää vaikeatakaan, vaan meni iloisesti ja riemukkaasti.»