Part 38

— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä te ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten muutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet täällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan asemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun, jotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini epäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta päätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen ajatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti oloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä; sillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan meitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos vain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin kuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni kodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin kirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä: »Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja tästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä hyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin lukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen hengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen. Äiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran temppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli kirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan, kuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin, mutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna ja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti vastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille, avasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran ymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies Usin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin paljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja, ja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja rukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä huvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan lasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä ja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa. Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta, alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat, älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta, salaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin kuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala saattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää häneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla, niin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi Jumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa ei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra Jumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää! Millainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu nimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja selvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen, antaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen lapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän voi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole, kun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin onnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo uudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha murhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee lempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja sydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo enemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden mukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko pitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus, hellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa, tiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni tunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä, tuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni riemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta itkemään... Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime aikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan papit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää, niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa, olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä, onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän luokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, — kun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten tarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen tupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat heidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja alkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä asettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse iloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät, rakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä jokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi, kyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue heille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi: »Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen poikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava hoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen: »Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi, mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta, lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että vastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan vain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan miehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko hänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja suurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä opettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että rahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava ja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai ihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää myöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin mukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen kääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi pyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen, sekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan näkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin nämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen tarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta, yksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja kiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen ja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan vapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle entistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee suuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan pelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein se kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan kansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä myös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen ollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää omasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana ilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen sielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo kauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme isä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja yövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa, ja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta päättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti paikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen katsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni, lämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille vilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet, kaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi olemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän Jumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen ruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen, kaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä, todistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä, ja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän kertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen pyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen linnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä, mutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on kaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta», sanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso härkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin olevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä kiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys, mikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on suorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä, sillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä ja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko todellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi muuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen luotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti, laulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään, synnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon hänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta siihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka karhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa pelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä, meni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene, Kristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä pahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa tekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä kaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!» Istuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen ymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen. Jumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen puolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja valkeus!

c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.