Part 37
Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».
— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?
Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois luotaan.
— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.
— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?
— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.
— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä. Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen tulevalle suurelle kärsimykselleen.
Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:
— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat kovin epäselvät... Mikä kärsimys odottaa häntä?
— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata... oli kuin koko hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen silmäyksensä oli sellainen... niin että minä sillä hetkellä sydämessäni kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen ilmeen... joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei, hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki. Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut edes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun sielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat olleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni aamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli, joka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun nähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi siitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna tien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi esiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa, niin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin säätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys oli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun, se on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja opettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen näköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt minusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein olen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on tullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin, tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut. Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta, veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan...
* * * * *
Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu, vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista. Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen muodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten myöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin toisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat eivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös puhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun sekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi tämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä... Mutta myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava kertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta asiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.
2.
Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš Karamazov.
Elämäkerrallisia tietoja
a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä
— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies, mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa. Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi, että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin, mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen miehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina lähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija. Tämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu filosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja alkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet hänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu kutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään, sillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei tahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua», sanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai kauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka olinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani pelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä, jotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin. Muistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär Afimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen sijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila äkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen, hentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten pitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit. Lieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja kuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti ja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää veljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä) valmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä, sillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui ja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän oli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri siksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan, valmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että hän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän oli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti: »Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää vuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului kolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni alkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne ilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti alkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa lähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta veljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin että hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli valoisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui silloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu huonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen nojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä, hymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän oli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut hänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi lampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua. Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen luokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi. »Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä elää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!» — »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa ja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle, »älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa; heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät», sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte, miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle sen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti, sinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa herroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni palvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle, äiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä enemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja nauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita syyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet ennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?» — »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia odottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että totisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja kaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta tunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja kuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään tehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen ja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, — saksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä yhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain päivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia ja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän. »Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle, että hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme, ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne eläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni huoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa, siinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä silmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä ja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä katsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut, iloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt syntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut ymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan kunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin vain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi», itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta; minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan. Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole nyt paratiisissa?»
Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata. Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti; ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania, vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli lakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä asti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan, hymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen kuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan kovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin nuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi piilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku. Niin kävikin.
b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä