Part 36
Oli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut, vaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden ajoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa juoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun: tälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin kertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet ajatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on tärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat olivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet omituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi: sydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti tehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa Smerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä hän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä sen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli hänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla. Toiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä jokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen — vei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja pyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin hän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa, kun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin hetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri ajatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun hän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan Katerina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli sydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta, et sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.» Muistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš erikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli noussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä pidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut, miten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor Pavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen uteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin, mutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko elämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä ajan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä alhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina hetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias tietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi nyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten Fjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista ja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku koputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa. Kun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin Ivan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi mahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä. Ja tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia näkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo oli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi itsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui nopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä sitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna kaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti ajatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt matkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan Fjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle ja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata pannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut ajatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että hän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan. Viimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin yhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka päivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä, huoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli miltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään, oli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti isäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta muuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä tunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan hevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin sopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen sijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin erään tärkeän oman asiansa.
— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen... no, sama se, voimmehan nytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy Tšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista vasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja jo onkin.
— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä virstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla — nipin napin ennätän siihen.
— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään Tšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen! Jos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin itse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen asia, mutta täällä minulla... ovat nyt toisenlaiset ajat... Näetkö, siellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja Djatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat vain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki toinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut täkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole mihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia, pitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on tyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä. Mutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on tullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä kallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis pelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo, yksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi, enää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen hänen kanssaan...
— Kirjoittakaa papille, tämä tekee sitten kaupat.
— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki. Hän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle heti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei osaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi häntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo Gorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa, mutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän yhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa vuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo, eikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole koskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin pohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko totta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?
— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää silmiäni auki.
— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki hänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan ollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa; hänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän itse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää partaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän koettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata vettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle kirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan Gorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän loukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan kaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne. Kirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni yhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä pudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen erotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt, eihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin kipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse lennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen aikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin papin päästä? No, menetkö vai etkö?
— Äh, ei ole aikaa, säästäkää minut siitä.
— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei kenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai kaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi häviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko Aljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet älykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla on silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies tosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, — silloin on tosi kysymyksessä.
— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan, niinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.
Fjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä huomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:
— Sinä siis menet, menet? Minä raapustan sinulle heti paikalla kirjelipun.
— En tiedä, menenkö, en tiedä, matkan varrella teen päätökseni.
— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa syntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän lähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit mennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin Volovjan kievariin...
Ukko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin hakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli hyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta tällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista esimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä ollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi puheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän on tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta saattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran rauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi hänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa suutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä itsensä.
— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. — Tulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan. No, Kristus olkoon kanssasi!
Ivan Fjodorovitš nousi matkavaunuihin.
— Hyvästi, Ivan, älähän kovin pahasti moiti! — huudahti isä viimeisen kerran.
Koko kotijoukko oli tullut saattamaan: Smerdjakov, Marfa ja Grigori. Ivan Fjodorovitš lahjoitti heille jokaiselle kymmenen ruplaa. Kun, hän jo istui vaunuissa, niin Smerdjakov juoksi laittamaan paremmin peitettä.
— Näetkö... minä menen Tšermašnjaan... — pääsi äkkiä Ivan Fjodorovitšin suusta, lennähti aivan omia aikojaan taas niinkuin eilenkin, ja hän naurahti sen lisäksi omituisen hermostuneesti. Kauan hän tätä muisteli sitten jälkeenpäin.
— Ihmiset puhuvat siis totta, että älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, — vastasi Smerdjakov lujasti ja loi terävän katseen Ivan Fjodorovitšiin.
Vaunut lähtivät liikkeelle ja kiitivät pois. Matkamiehen mieli oli surullinen, mutta hän katseli halukkaasti ympärilleen silmäillen peltoja, kukkuloita, puita, hanhiparvea, joka lensi hänen päänsä yläpuolella ylhäällä kirkkaalla taivaalla. Ja yht'äkkiä hän tunsi olonsa hyväksi. Hän koetti päästä keskusteluun ajomiehen kanssa, ja hänen mieltään kiinnitti suuresti jokin kohta siitä, mitä mies hänelle vastasi, mutta hetken kuluttua hän huomasi, että kaikki oli mennyt ohi korvien ja että hän, totta puhuen, ei edes ollut ymmärtänyt mitä mies hänelle oli vastannut. Hän vaikeni, hyvä oli olla niinkin: ilma oli puhdas, raikas, kylmänpuoleinen, taivas oli kirkas. Hänen mielessään vilahti Aljošan ja Katerina Ivanovnan kuva; mutta hän naurahti ja puhalsi hiljaa näihin armaisiin haavekuviin ja ne haihtuivat: »Tulee vielä niidenkin aika», hän ajatteli. Kievarissa suoriuduttiin nopeasti, vaihdettiin hevoset ja lähdettiin kiitämään Volovjaa kohti. »Minkätähden älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, mitä hän tällä tahtoi sanoa?» nousi äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä. »Ja minkätähden minä ilmoitin hänelle, että menen Tšermašnjaan?» Saavuttiin Volovjan kievariin. Ivan Fjodorovitš nousi ajopeleistä, ja kyytimiehet kerääntyivät hänen ympärilleen. Koetettiin tehdä sopimus poikkeamisesta Tšermašnjaan, jonne oli kaksitoista virstaa kylätietä ja oli mentävä yksityisten hevosilla. Hän käski valjastamaan. Sitten hän meni sisälle kestikievaritaloon, katseli ympärilleen, loi silmäyksen emäntään ja palasi äkkiä ulos portaille.
— Ei tarvitse lähteä Tšermašnjaan. Enkö minä myöhästy, veikkoset, kello seitsemän lähtevästä junasta?
— Ennätämme parhaiksi. Onko valjastettava?
— Valjasta heti paikalla. Meneekö kukaan teistä huomenna kaupunkiin?
— Menee kyllä, tämä Mitri menee.
— Etkö voisi, Mitri, tehdä erästä palvelusta? Pistäydy isäni Fjodor Pavlovitš Karamazovin luona ja sano hänelle, että minä en mennyt Tšermašnjaan. Voitko vai etkö?
— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo pitkistä ajoista.
— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna... — alkoi Ivan Fjodorovitš iloisesti nauraa.
— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra, ehdottomasti toimitamme asian.
Kello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja lähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen maailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään; uuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta riemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja hänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan ennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu kiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan, hän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.
— Minä olen roisto! — kuiskasi hän itsekseen.
Mutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen. Kokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja ryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja kaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin hyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja putosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin sattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista hän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen huudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen huudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti heti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko kohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle miehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada selvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja suonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin, että hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut itseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui: mitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi hänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita avuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen aikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli, nähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena. Mutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin aikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että käy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi vinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä. Jäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun taas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea, joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli kaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs ja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän, Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi herran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa. Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että Grigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut. Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin ja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja levottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä iltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat jo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän kuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti: Dmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja kun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä vakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi. Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!...
Kuudes kirja
Venäläinen munkki
1.
Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa
Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman kammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan asemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt tapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa, kasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän ja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän keskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta noin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat kokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään, koska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti nousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten henkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli luvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin kuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä määrin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa ja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin olisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole, ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne, jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne, vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta luja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen näköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi melkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja yksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim, miltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui kenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen, kuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä tajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa miestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä ajan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko elämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen kanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut hänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat, olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria, joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle iloisesti ja ojensi kätensä:
— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin sinun tulevan.
Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään. Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki mieli itkeä ääneen.
— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen, kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä sanoin?