Part 35
— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka auttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi lausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.
— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, — jatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne Dmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin, ja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut? Miksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen sydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties eivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät minun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin tulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään syyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa hämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä läheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät huomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut, — niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin Fjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut, tuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään syyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä määrin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että toisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni. Minä, herra, en luota heihin.
— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri Fjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.
— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen ensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan alusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan, mutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin: »Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra, että huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.
— Mikä pitkä lankeaminen?
— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja, tai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää, minä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten alkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini. Fjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen tohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta... Olisin voinut kuolla.
— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää, millä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee huomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen uteliaisuuden kiihoittamana.
— Se on kyllä niin, että edeltäpäin ei voi tietää.
— Sitäpaitsi sinä silloin putosit vinniltä.
— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä. Tai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka päivä, on asiaa.
Ivan Fjodorovitš katsoi häneen pitkään.
— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein ymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna ryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta, vai mitä?
Smerdjakov, joka oli katsellut maahan ja taas leikkinyt oikean jalkansa kärjellä, asetti oikean jalkansa paikalleen, työnsi sen sijaan eteenpäin vasenta jalkaansa, nosti päänsä ja lausui hymähtäen:
— Jos minä voisinkin sen tempun tehdä, toisin sanoen tekeytyä semmoiseksi, ja koska se ei ole ensinkään vaikeata kokeneelle miehelle, niin minulla on tässä myös täysi oikeus käyttää tätä keinoa pelastaakseni itseni kuolemasta; sillä kun minä makaan taudin kourissa, niin vaikkapa Agrafena Aleksandrovna tulisikin heidän isänsä luo, niin eivät he silloin voi kysyä sairaalta ihmiseltä: »Miksi et ilmoittanut?» Hävettää heitä toki itseäänkin.
— Äh, piru! — huusi äkkiä Ivan Fjodorovitš, ja hänen kasvonsa vääristyivät vihasta. — Mitä sinä aina pelkäät henkesi puolesta! Kaikki nuo veli Dmitrin uhkaukset ovat vain kiihtymyksen sanoja eivätkä mitään muuta. Ei hän sinua tapa. Tappaa, mutta ei sinua!
— Tappaa kuin kärpäsen ja ennen muita minut. Mutta enemmän kuin tätä minä pelkään toista asiaa: että minun luullaan olleen liitossa heidän kanssaan, kun he tekevät jotakin päätöntä isälleen.
— Miksi sinun luultaisiin olleen osallisena?
— Siksi luullaan olleen osallisena, kun minä heille nuo merkit ilmaisin suurena salaisuutena.
— Mitkä merkit? Kenelle ilmaisit? Piru sinut vieköön, puhu selvemmin!
— Minun täytyy täydellisesti tunnustaa, — sanoa venytti Smerdjakov pedanttisen levollisesti, — että tässä on eräs salaisuus minulla ja Fjodor Pavlovitšilla. He, kuten itse suvaitsette tietää (jos vain suvaitsette sen tietää), ovat jo muutamana päivänä, kun tulee yö tai vain iltakin, heti lukinneet ovensa sisäpuolelta. Te olette lopulta alkanut joka kerta palata aikaisin ylös huoneeseenne, ja eilen te ette ollenkaan mihinkään poistunut, ja siksi kenties ette tiedäkään, miten huolellisesti he nyt ovat alkaneet sulkea yöksi ovensa. Ja tulkoonpa itse Grigori Vasiljevitš niin he eivät avaa hänelle, ennenkuin ovat hänet äänestä varmasti tunteneet. Mutta Grigori Vasiljevitš ei tule, sillä minä palvelen nykyjään yksin heitä huoneissa, — niin he itse määräsivät siitä hetkestä alkaen, kun alkoivat tuon hommansa Agrafena Aleksandrovnan kanssa, mutta yöksi minäkin nyt heidän määräyksestään poistun ja vietän yöni sivurakennuksessa, jossa en saa puoliyöhön asti nukkua, vaan minun on vahdittava, noustava ja kierrettävä ympäri pihan sekä odotettava, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee, koska he jo muutamana päivänä ovat häntä odottaneet kuin hullut. He ajattelevat näin: hän, sanovat he, pelkää Dmitri Fjodorovitšia (he nimittävät häntä Mitjaksi) ja tulee sentähden myöhemmin yöllä takateitä luokseni; ja sinä, sanovat, vahdi häntä puoliyöhön asti ja myöhempäänkin. Ja jos hän tulee, niin juokse sinä ovelle ja koputa oveeni tai ikkunaan puistosta kädellä kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, näin: yks, kaks, ja sitten heti kolme kertaa nopeammassa tahdissa: kop-kop-kop. Silloin, sanovat, minä heti ymmärrän, että hän on tullut, ja avaan sinulle hiljaa oven. Toisen merkin he neuvoivat minulle siltä varalta, että tapahtuu jotakin erikoista: ensin kaksi kertaa nopeasti: kop-kop, ja sitten vähän ajan kuluttua vielä yksi kerta paljon kovemmin. Silloin he ymmärtävät, että on jotakin äkillistä tapahtunut ja että minun pitää välttämättömästi tavata heitä, ja avaavat myös minulle ja minä menen sisälle ilmoittamaan. Tämä kaikki siltä varalta, että Agrafena Aleksandrovna ei voisi itse tulla, vaan lähettäisi jonkin sanan; sitäpaitsi Dmitri Fjodorovitš voivat myös tulla, niin hänestäkin on ilmoitettava, että hän on läheisyydessä. Kovin he pelkäävät Dmitri Fjodorovitšia, niin että jos Agrafena Aleksandrovna jo olisi tullut ja he olisivat hänen kanssaan sulkeutuneet lukon taakse ja Dmitri Fjodorovitš silloin ilmestyisi lähettyville, niin silloinkin on minun velvollisuuteni ehdottomasti heille heti siitä ilmoittaa koputtamalla kolme kertaa, niin että ensimmäinen merkki, johon kuuluu viisi koputusta, merkitsee: »Agrafena Aleksandrovna tulivat», ja toinen merkki, kolme koputusta: »On hyvin tärkeä asia»; näin itse minua useampaan kertaan opettivat näyttämällä ja selittämällä. Ja koska koko maailmassa nämä merkit tunnen vain minä ja he, niin he ilman mitään epäilyksiä ja huutamatta mitään (heitä peloittaa kovin ääneen vastaaminen) avaavat oven. Nämä merkit juuri myös Dmitri Fjodorovitš nyt on saanut tietää.
— Miksi on saanut tietää? Oletko sinä ilmoittanut? Kuinka sinä olet uskaltanut ilmoittaa?
— Tästä samasta pelosta juuri. Ja kuinka minä olisin uskaltanut salata heiltä? Dmitri Fjodorovitš ahdistelivat joka päivä: »Sinä petät minua, sinä salaat minulta jotakin? Minä katkaisen molemmat koipesi!» Silloin minä heille ilmoitin nuo samat merkit, jotta he ainakin näkisivät minun alamaisuuteni ja siten tulisivat vakuutetuiksi, että minä en petä heitä, vaan kaikin tavoin annan heille tietoja.
— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla sisälle, niin älä päästä häntä.
— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin estän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä tuntien heidän hurjuutensa.
— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti tulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?
— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon aika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee, minulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.
— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita edeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.
— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori Vasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että Grigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri tänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna ryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen heillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään ryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta tehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella lääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa vuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi jotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat pyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna hieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan punaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä pullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen, ei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä harvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja molemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat nurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori Vasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta Marfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä. Niin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa, niin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri Fjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.
— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten yhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat tiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse tahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi yhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.
— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa... ja miksi johtaa, kun tässä kaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen ajatuksistaan... Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät, jos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta tuupatakseni heidät isänsä luo.
— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot, Agrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš vihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä asuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen luokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo ei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.
— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun ajatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai epäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen sairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta kuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut livahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti tiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja siihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty nauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten, he kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri on epäilyttävää.
— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri ei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän olisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut hölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!
— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan Fjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, — selitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita samoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan ja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä vielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan Fjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on melkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos he vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään kanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain tahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että hän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan rouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui hänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä juttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole ensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun kanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon, niin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri Fjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin kanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan, sillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin heidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja saisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne kuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen teistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri Fjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he eivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen hyvin...
Ivan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän. Hän punastui äkkiä.
— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän jälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä sanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan Fjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.
— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi samalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.
— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten itsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.
— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin kaikki täällä... mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä... — vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan Fjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.
— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin... hirveä roisto! — lausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä pikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin päin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan aivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä, niin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen samalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni ohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi jälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.
— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna aikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja kuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin sanoa tämä Smerdjakoville.
— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi tätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan sähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.
Ivan Fjodorovitš pysähtyi uudelleen ja kääntyi taas nopeasti Smerdjakoviin päin. Mutta oli kuin tässäkin olisi tapahtunut muutos. Koko hänen tuttavallisuutensa ja ylimielisyytensä oli hävinnyt silmänräpäyksessä; hänen kasvoissaan kuvastui tavatonta tarkkaavaisuutta ja odotusta, joka nyt kuitenkin oli arkaa ja matelevaa: »Etkö sano vielä jotakin, etkö lisää», — semmoista oli luettavana hänen kiinteässä, Ivan Fjodorovitšiin imeytyneessä katseessaan.
— Eikö sitten Tšermašnjasta kutsuttaisi myös... jos sattuisi jotakin sellaista? — karjaisi äkkiä Ivan Fjodorovitš koroittaen ties mistä syystä äkkiä hirveästi ääntään.
— Myöskin Tšermašnjasta... vaivaavat... — mutisi Smerdjakov melkein kuiskaten, mutta katsellen yhä erinomaisen kiinteästi Ivan Fjodorovitšia suoraan silmiin.
— Moskova on vain kauempana ja Tšermašnja lähempänä ja sinä kai säälit kyytirahoja, vai kuinka, kun ehdotat Tšermašnjaa, vai säälitkö minua, että joudun tekemään suuren mutkan?
— Aivan oikein... — mutisi Smerdjakov jo sortuvalla äänellä, hävyttömästi hymyillen ja valmiina taas suonenvedontapaisessa jännityksessä hyppäämään ajoissa syrjään. Mutta Smerdjakovin hämmästykseksi alkoi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä nauraa ja meni nopeasti sisälle pikkuportista yhä edelleen nauraen. Ken olisi katsahtanut hänen kasvoihinsa, olisi varmaankin päätellyt, ettei hän nauranut ollenkaan sentähden, että hänellä oli niin kovin hauska. Eikä hän itsekään olisi mitenkään voinut selittää, mikä hänen sillä hetkellä oli. Hän liikkui ja kulki kuin kouristuksen vallassa.
7.
»Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»
Ja samalla tavalla hän puhuikin. Kun hän juuri sisälle astuessaan kohtasi salissa Fjodor Pavlovitšin, niin hän äkkiä huusi tälle käsillään huitoen: — Minä olen menossa omaan huoneeseeni ylös enkä teidän luoksenne, näkemiin, — ja meni ohi koettaen olla katsahtamatta isään. Saattoihan ukko tällä hetkellä tuntua hänestä erittäin vastenmieliseltä, mutta noin kursailematon vihamielisen tunteen ilmaisu oli yllättävää Fjodor Pavlovitšistakin. Ukko ilmeisesti oli tahtonut hänelle mahdollisimman pian sanoa jotakin ja oli sen takia vartavasten tullut saliin häntä vastaan; mutta kuultuaan tämmöisen kohteliaisuuden hän pysähtyi ääneti ja seurasi pilkallisen näköisenä silmillään portaita ylös ullakkokerrokseen menevää poikaansa, kunnes tämä katosi näkyvistä.
— Mitä hän tarkoitti? — kysyi hän nopeasti Smerdjakovilta, joka oli tullut sisälle Ivan Fjodorovitšin jäljessä.
— Ovat vihainen jostakin, kuka heidät ymmärtää, — mutisi tämä vältellen.
— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa sitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?
Alkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov äsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua naisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä. Puolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli yksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo kajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos pimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.