Part 34
Ivan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti. Lopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.
Aljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin kiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka nähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi riuhtaissut itsensä irti:
— Mutta... tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun runoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus... niinkuin sinä sen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se on ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys... Tämä on Rooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä ovat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!... Eikä ollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin sinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen? Mitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä jonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on nähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he sellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta... He ovat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää maallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman ylipappi... siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja ylevää murhetta... Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten maallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua... jonkinmoista tulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä... siinä koko heidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä inkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote...
— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen tuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan kuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen katolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään likaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle tuommoisia?
— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan kuin sinä... mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša äkkiä puheeseen.
— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä kysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi ovat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi heidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota kiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu, että löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia ja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain yksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse on syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta tulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä ajan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut, että ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys varmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat olennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla toimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan tule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti ei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään kaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi... järkeviin ihmisiin. Eikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?
— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein kiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään sellaisia salaisuuksia... On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on heidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan, siinä on koko hänen salaisuutensa!
— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on niin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä esimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko elämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan ihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä, että ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada edes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten kapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen koe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee, että on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean hengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja petos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen pettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät mitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä kurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja huomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus koko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole onnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko tuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan etunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta siitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin tämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta kaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen johtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan uskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut liikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman ylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa tietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla tavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona monia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on olemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu salaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja heikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on ehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin myös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista pohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun näkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin kun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen... Muuten puolustaessani ajatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi. Riittää tästä.
— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta. — Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena. Sitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. — Miten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. — Vai onko se jo lopussa?
— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut, niin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä on vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko ajan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan hänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko olisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa katkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta ja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan. Siinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman nytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä tule enää... älä tule ollenkaan... milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän päästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.
— Entä ukko?
— Suudelma polttaa hänen sydäntään, mutta ukko pitää entisen aatteensa.
— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša surullisesti. Ivan alkoi nauraa.
— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan järjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta säettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule, että matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten ihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala, mitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen jotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari lattiaan!
— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas nainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti Aljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti rinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että yhtyisit heihin... tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi, sinä et jaksa sietää tätä!
— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan kylmästi naurahtaen.
— Mikä voima?
— Karamazovin voima... Karamazovien alhaisuuden voima.
— Siis hukkua irstailuun, kuolettaa sielunsa turmeluksessa, niinkö, niinkö?
— Ehkäpä niinkin... vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties voin sen välttääkin, mutta sitten...
— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset ajatukset kuin sinulla.
— Taaskin Karamazovien tavalla.
— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö, niinkö?
Ivan rypisti kulmiaan ja tuli äkkiä omituisen kalpeaksi.
— Ahaa, sinä tartuit eiliseen pikku sanaan, joka niin loukkasi Miusovia... ja joka sai veli Dmitrin niin naiivilla tavalla hyökkäämään esiin ja toistamaan sen, — naurahti hän vääristäen suutaan. — Olkoon niinkin: »kaikki on luvallista», jos kerran sana on tullut sanotuksi. Minä pysyn siinä. Eikä myöskään Mitjkan sanontatapa ole hullumpi.
Aljoša katseli häntä ääneti.
— Minä, veliseni, ajattelin lähtiessäni, että omistan tässä maailmassa edes sinut, — lausui äkkiä Ivan odottamattoman tunteellisesti, — mutta nyt näen, ettei sinunkaan sydämessäsi ole sijaa minulle, rakas erakkoni. Tunnuslauselmaa »kaikki on luvallista» minä en hylkää, no, senpä takia sinä hylkäät minut, niinkö, niinkö?
Aljoša nousi, astui hänen luokseen ja suuteli ääneti ja hiljaa hänen huuliaan.
— Kirjallista varkautta! — huudahti Ivan äkkiä riemastuen. — Tämän sinä olet varastanut minun runoelmastani! Kiitos kuitenkin. Nouse, Aljoša, menkäämme, jo on aika niin minun kuin sinunkin.
He lähtivät ulos, mutta pysähtyivät ravintolan ovelle.
— Tiedätkö mitä, Aljoša, — lausui Ivan lujalla äänellä, — jos minusta todellakin on tahmeitten lehtien harrastajaksi, niin minä rakastan niitä ainoastaan sinua muistellen. Minulle riittää se, että sinä olet täällä jossakin, enkä minä menetä elämänhaluani. Riittääkö tämä sinulle? Jos tahdot, niin pidä tätä vaikkapa rakkauden tunnustuksena. Mutta nyt mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle, riittää jo, kuuletko, riittää. Toisin sanoen, jos minä huomenna en matkustaisikaan pois (luullakseni lähden varmasti) ja me vielä sattuisimme jotenkuten tapaamaan toisemme, niin kaikista näistä aiheista älä puhu kanssani enää sanaakaan. Pyydän sitä hartaasti. Äläkä myöskään veli Dmitristä, pyydän sitä erityisesti, älä edes aloita koskaan enää keskustelua kanssani, — lisäsi hän äkkiä ärtyisästi, — kaikki on pohjaan asti pengottua, kaikki on loppuun puhuttua, eikö niin? Minä puolestani lupaan sinulle myöskin tämän yhden asian: kun kolmenkymmenen iässä mieleni tekee »paiskata pikari maahan», niin minä tulen vielä kerran keskustelemaan sinun kanssasi, olitpa missä tahansa... tulen vaikkapa Amerikasta, tiedä se. Tulen vartavasten. Tulee olemaan sangen mielenkiintoista nähdäkin sinut siihen aikaan: millainen mahdatkaan silloin olla? Jokseenkin juhlallinen lupaus, kuten huomaat. Mutta nyt luultavasti todellakin sanomme toisillemme jäähyväiset noin seitsemäksi tai kymmeneksi vuodeksi. No, mene nyt tuon Pater Seraphicus -ystäväsi luo, hänhän on kuolemaisillaan; jos hän kuolee poissaollessasi, niin kenties vielä suutut minuun siitä, että olen viivyttänyt sinua. Näkemiin, suutele minua vielä kerta, kas niin, ja mene...
Ivan käännähti äkkiä ja meni tiehensä katsomatta enää taakseen. Se oli samanlaista kuin veli Dmitrin lähtö eilen Aljošan luota, vaikka eilinen lähtö oli kokonaan toisenluontoinen. Tämä omituinen pikku havainto lennähti kuin nuoli läpi Aljošan surullisen mielen, surullisen ja murheellisen tällä hetkellä. Hän odotti vähän aikaa katsellen veljensä jälkeen. Jostakin syystä hän äkkiä pani merkille, että veli Ivan kulkee omituisesti heiluen ja että hänen oikea olkapäänsä, takaapäin katsoen, näyttää olevan alempana kuin vasen. Tätä hän ei ollut koskaan aikaisemmin huomannut. Mutta äkkiä hänkin kääntyi ympäri ja lähti miltei juoksujalkaa luostaria kohti. Oli jo tullut melkoisen pimeä, ja häntä melkein peloitti; hänessä kasvoi jotakin uutta, johon hän ei olisi voinut antaa vastausta. Alkoi kuten eilenkin taas tuulla, ja ikivanhat hongat hänen ympärillään alkoivat surullisesti humista, kun hän saapui erakkomajoja ympäröivään metsikköön. Hän melkein juoksi. »Pater Seraphicus» — mistä hän sai tuon nimen — mistä? — välähti Aljošan päässä. — Ivan, Ivan-raukka, milloin taas saankaan sinut nähdä... Tuossa on erakkomajakin, hyvä Jumala! Niin, niin, hänpä juuri, tämä Pater Seraphicus, häneltäpä pelastus tuleekin... häneltä ja ainaiseksi!
Myöhemmin hän suuresti hämmästellen muisteli muutaman kerran elämänsä aikana, kuinka hän oli saattanut äkkiä erottuaan Ivanista niin täydelleen unohtaa veljensä Dmitrin, jonka hän aamulla vain muutamaa tuntia aikaisemmin oli päättänyt ehdottomasti etsiä käsiinsä, samoinkuin hän oli päättänyt olla poistumatta, ennenkuin olisi sen tehnyt, vaikkapa olisi täytynyt olla sinä yönä palaamatta luostariin.
6.
Vielä sangen epäselvää toistaiseksi
Erottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin taloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se oli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella, sikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista, vaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä hän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä ollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun hän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä oli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen toiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle, taaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä mitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse määritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden. Ja kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin uuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän vain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen. »Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka viimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se on sittenkin vastenmielistä»... Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän tätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle ja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään koko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä laskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla nuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta, että ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä sellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään epäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin, nimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä surumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin alakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä tahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»...
Ivan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut apua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja ärsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin aivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento tai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä sitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti, mutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu, kunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen, joka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine, jota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina, kaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui erittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä, noin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille heti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä levottomaksi.
Penkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa lakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen häneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että juuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja selkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin kanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen sydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa oli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen sieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä yksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta pinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin häiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.
Seikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli todellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin aivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein vihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties oli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon juuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut luoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan Fjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia kohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli totuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen järkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista levottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja poistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He puhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo loisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin vasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan Fjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan kysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja tähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin toisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli, niin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille rajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä ei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä. Myöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi juttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin, mutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin ei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä oikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen toivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta tulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä, teki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta mitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri kiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin asioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan Fjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, — oli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota Smerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin, kuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen vapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen kunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että Smerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään jossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui aina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin sovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu heidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta mikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan käsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan ymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä, vaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys. Tuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin ohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi penkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti arvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan Fjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä pysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten, suututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli Smerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja ohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin vasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi sanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että meillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan Fjodorovitš vapisi.
»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä lennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli lausuikin aivan toista:
— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi, odottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan odottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä pelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä kädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.
— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi ensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, — lisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean jalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.
— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti ja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä inhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja että hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen tyydytetyksi.
— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen äkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä hymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti hänen siristetty vasen silmänsä sanovan.
— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš ihmeissään.
Smerdjakov oli taas jonkin aikaa vaiti.
— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän viimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan vähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain sanoakseni jotakin».
— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin kiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.
Smerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui suoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla tavoin hymyillen.
— Mitään olennaista ei ole... muuten vain, puhuakseni...
Syntyi taas äänettömyys... He olivat vaiti melkein minuutin ajan. Ivan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja suuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan: »Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui Ivan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen. Smerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.