Part 41

Niin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui olemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään kuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne saapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen hän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus viranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla, niin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko rikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten yhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa, »tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki, millä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista vuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen epäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun medaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun muistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle, jossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän kirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä pöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli murhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä neljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina todistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat, eikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet tavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja muutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa, että miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien oli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään alkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin ajattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos nämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään niiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä. Olihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta itseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla, että monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet oikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta tämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden päivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt mies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin tautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen toiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle kutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös hänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava mielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka kimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan, niin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän», sanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo aikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä tavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin te syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut hänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä vain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni ja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen vaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän armon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään rangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä. Viimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä hartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja näin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut. Hän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on lempeän ja iloisen näköinen.

»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä sinua, miksi et ole tullut?»

En ilmoittanut hänelle, että minua ei ollut päästetty hänen luokseen.

»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani, mutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden jälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti. Nyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä kukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan koskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja nimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän riemuitsee kuin paratiisissa... olen täyttänyt velvollisuuteni...»

Hän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni, katsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen vaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin kuiskata minulle:

»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä? Käskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin tulin? Tulin tappaakseni sinut!»

Minä hätkähdin.

»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja kamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta vihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen, 'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää vapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.' Ei se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei ollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa häneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman ääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus oli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset minut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja kaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli tikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen minuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa ollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut entistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut ajatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa sinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen sydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä kuolemaa.»

Viikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko kaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata sairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi minua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä taloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten yhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat yhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella ja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen ja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko kaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun astua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä, joka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä Jumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä hamaan tähän päivään saakka.

3.

Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia

e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään

— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän sanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut haukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta on, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita, hekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä osoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä yhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä kerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa nöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä ja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän, vieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään, jos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat kenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä totisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka yksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden puhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista isät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille maailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti nousee.

Tämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se pöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa väärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu tunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on kokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime aikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan orjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja sentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein ylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä, vaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi. Siinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta lisätä halujaan? Rikkailla _eristäytyneisyys_ ja henkinen itsemurha, köyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja halujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman ajan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi kokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää ilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten yhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi tyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät itsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja mielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan, hekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien, vaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on heille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä, jonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen tämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos eivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme samaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja kateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta, siihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen vapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle, että kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen kiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa», kunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun ihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa? Ehkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei jaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet orjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten yhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet _erottautuneisuuteen_ ja eristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen vieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän sammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja yhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä kuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän on siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka hän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että tavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.

Toista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle nauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen vapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut, taltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni, ja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana myös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren ajatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies vaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta _vapautunut_ henkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet eristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet unhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme vielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole eristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän joukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis niitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja vaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on Venäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin mekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta henkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen, vaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa tämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä. Hiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä tämä kansa on jumalinen.

f) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi

— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä. Turmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee ylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla pomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän kunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei ole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii ikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten vieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika. Juoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua. Entä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin kohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa kymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo siveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko Jumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö tarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa, lasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen rakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa olla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä enää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää, että hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee huonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme vielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin on ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa oikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten oli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole enää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla ei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa nousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen kaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu on heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala niinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen uskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä tämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa kansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen nähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt huolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme ei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se on muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole kostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas, sinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon. Minä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen. Sillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri osoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu näin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he _menettelevät_ tällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta köyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän hänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot ja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita, ja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja velttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri nöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi tulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta meillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä nähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa ilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa, että tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä ihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä. Jos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen ei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se on loistava kuin kallis timantti koko maailmalle... Niin tapahtuu, tapahtuu!

Isät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus. Vaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen sotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan vuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni ja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni: »Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?» Hän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta, mennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen harjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita kanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta se oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen teekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni olisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa, isäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen yksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan, ja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä Jumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon, sai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin. Mutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä, hänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja semmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket», sanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin puolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa». Paljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi päätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle: »Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin hyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi luostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle kouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle, vaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin vastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja poistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän kotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti, riemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka Jumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin enää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun palvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja hengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen yhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen näin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri ja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten kesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.