Part 30

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia. Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan, mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi vain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot, kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä. Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan näyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi vielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä ei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa, jossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit puvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä, mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä. Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta parasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä likaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten kasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu aikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä ansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja tulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala». He syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään ja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko sinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität, miksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä kärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä on rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä ajatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä se on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin kovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi lapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset, Karamazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset, niin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään asti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja, joilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan rosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään, oli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät... Et tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.

— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, — jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta, — miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan. Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi, jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa. Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä... Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo _Hamletissa_, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani, minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu, eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma. Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen korvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat ja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä, lienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista, että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla on oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin eräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen mestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka jo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat _lahjoittaneet_ joillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet kasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin villi eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin lähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan, märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin esine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin hän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei olla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat, nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève. Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta nyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin, Richard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää kuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut Jumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden, että varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä ei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin päivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin päiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa kohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia, kuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan luo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä sinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli Richard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä katkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen oli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat kääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty Venäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden julkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä, että se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan katkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut meidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä, toistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on historiallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä kiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika pieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä». Kukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa, kuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee kuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä, pieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä tekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka sinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän alkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä». Ymmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja lähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti hypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin kuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen, hevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet tataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä piestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen rouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista, vitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa on iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa», sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita». Minä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät joka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät yhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin, pieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia, yhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta, isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas, »on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut, että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!... Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista, Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä vakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on erikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan lasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat suhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet ja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa lapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri tuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon, maksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa nuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein he saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään, pakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi, joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen kasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään sitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun yöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja! Ymmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä hänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa, pikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä, vihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala» suojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja veljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se on niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei ihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan hyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä! Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä lopetan, jos tahdot.

— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko se nyt _Arkistossa_ vaiko _Muinaisuudessa_, täytyy ottaa selville, olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja! Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja, että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun selässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä, sumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee riisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi, hän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään. »Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle koiran hoitajat, ja poika juoksee... »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja usuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa äidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!... Kenraalin menettelyä luullakseni puolustettiin. No... mitä hänelle olisi tehtävä? Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi? Sano, Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata, vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen, niin siis... Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Sanoin järjettömyyden, mutta...

— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta... — huusi Ivan. — Tiedä, munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä. Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!

— Mitä sinä tiedät?

— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen päättänyt pysyä tosiasiassa...

— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. — Sanotko sinä sen lopultakin minulle?

— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin. Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa sinua Zosimallesi.

Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä hyvin surullisiksi.