Part 31

— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun käsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen järkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että syyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja yksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on vain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua elämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että toinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että minä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun itsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan jo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut, minä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa, niin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun tietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden kärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni lannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin, kuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi pistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä, kun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut näin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä uskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille silloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat, sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia. Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei kasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä en pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša, saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta harmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä vuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa ja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa »hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet jäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla harmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista? Silläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän kostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin, mitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja mitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa anteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten kärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka oli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin, että koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi! Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen suuttumukseni _vaikkapa olisin väärässäkin_. Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan Hänelle takaisin pääsylipun.

— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä alas.

— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, — sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja lepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa kaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme tuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus rakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!

— En, en suostuisi, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset, joita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen, joka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on oikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?

— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin, — sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut viattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet, mutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»

— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä häntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka sinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset tavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä naura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos voit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin sinulle sen sisällyksen.

— Sinä olet kirjoittanut runoelman?

— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan elämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä olen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin mielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani. Miksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, — naurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?

— Minä kuuntelen hyvin mielelläni, — lausui Aljoša.

— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta mieleni tekee selostaa se sinulle.

5.

Suur-inkvisiittori

— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman kirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, — mutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut kuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy se tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa maan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa käräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen näytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset, Kristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä. Victor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan dauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen salissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon jugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse persoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä Moskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä aikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä, varsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä kulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja», joissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan sotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin, vieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa tataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma (tietysti kreikasta käännetty): _Jumalanäidin vaellus kärsimysten kautta_, jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille. Jumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten» ylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä on muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa järvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että eivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» — tavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti lankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia helvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta. Hänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän rukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa nauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa anteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä, kaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan maahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman erotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan kärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja helvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat Hänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.» No, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt tuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei puhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi. Viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla kunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa kirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä ei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten Hän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa Häntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin taivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet:

Sille, mitä sydän sanoo, taivas merkkiä ei suo.

On olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on, että silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka paransivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten luo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan Kuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä näitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen, Saksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin valon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat karvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä ihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet uskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin ennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen, haluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin... Ja niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin rukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on huutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään päätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas, käynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen luona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän elämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa totuuteen, ilmoittanut, että

kautta synnyinmaamme täällä orjana ja ristin kantain kulki Jumala maan päällä siunauksen meille antain.

Niinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä Hän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän, synnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan luo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein kauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa joka päivä roihusivat roviot ja

sai autodafeen roihutessa nyt surman vääräuskoiset.

Oi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa mukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko taivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää idästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa lapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät. Rajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa samassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten joukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen kaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä päivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin, ritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko Sevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali, suur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista sata kerettiläistä _ad majorem Dei gloriam_. Hän tuli hiljaa ja huomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä voisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat Hänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen, ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman osanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon, valistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan ihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa kätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai ainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt huutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti: »Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin ikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet. Kansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen eteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän, se on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan muu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä kuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on lapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen ainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää kuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille. Ruumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään ja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän lankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista lapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy, pikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo säälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö, nouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen auenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään on kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan keskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä äkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori. Hän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora, kasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä tulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa, jossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon vihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea munkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat hänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy väkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän näki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka tyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää tuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa ennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan Hänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu, nöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti väistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä käyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa heti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä siunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän Oikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään holvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee pimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä avautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori lamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi sulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee kauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa lähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:

»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää nopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän varsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä enää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut meitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät sen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka Sinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain Hänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan roviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli Sinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun roviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi hän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.

— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša, joka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan hillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton _qui pro quo_.

— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos nykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää mitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää _qui pro quo_, niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko on yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut tulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää häntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta, yhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän vielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin sata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää, mikä tässä on _qui pro quo_ ja mikä rajatonta fantasian leikkiä? Tässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa, että hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi ajatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen vuoden aikana ei koskaan ole sanonut.

— Ja onko Vanki myös vaiti? Katsoo häneen eikä puhu sanaakaan?

— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. — Ukko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä mitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot, roomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä olen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis nyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan häiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan, vaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän heidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista meille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet tullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan Hänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään siihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä vapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki uusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se on ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta jo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin puhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt nuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi. — »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän katsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian hoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo vapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi. Etkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi etkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja nimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan, että he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille vapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme me saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»

— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö pilkkaa?