Part 29
— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti, ja poistun... en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt itseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi voittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon, ja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole, nimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen en enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano, sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen? Keskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä hirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin logiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle ovat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle on rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa tietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon aikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa muistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä, syö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä, niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin, lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, — vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen tuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani. Rakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on! Tässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys rakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa... Ymmärrätkö sinä mitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.
— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, — huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen kaikkea rakastaa elämää.
— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?
— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.
— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?
— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa, että me puhelemme, Ivan.
— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi miellyttävät tuollaisten... munkkialokkaiden _professions de foi_. Sinä olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?
— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.
— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa, ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista. Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on niin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut seisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä... vaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa löydäkään kuin tämän... Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen »jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?
— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä joitakin kohtia uudestaankin.
— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän puhui tästä, — lisäsi Aljoša.
Ivan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.
— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.
— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin olisin tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta... — lausui Ivan ilmeisen haluttomasti.
— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?
— Matkustan.
— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui Aljoša huolestuneena.
— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä? Olenko minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta hymähti äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle veljen tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä hetkellä? Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä vahtimaan. Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että minä olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden kolmen kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon kaunottaren Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat hommani. Olen saanut hommani loppuun ja lähden. Sain asiani äsken suoritetuksi, sinä olit todistajana.
— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.
— Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä nyt? Mitä tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä merkitse mitään! Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina Ivanovnan kanssa. Itse tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan pyytänyt, vaan hän itse luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi. Se on hullunkurista. Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt tunnen oloni! Tässä istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko, teki mieleni tilata samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä hetkeä. Hyi, melkein puoli vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä kertaa, yhdellä kertaa kaikesta. Saatoinko edes eilenkään aavistaa, että on niin helppoa saada juttu loppuun, kun vain tahtoo!
— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?
— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin, instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi minua. Istuin hänen vieressään... ja äkkiä kaikki lensi tiehensä. Äkkiä minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin rupesin täyttä kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun aivan sananmukaisesti.
— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša katsellen hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet iloisiksi.
— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-he! Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään! Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja tiedätkö, nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin onkaan lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?
— En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.
— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan mietelmiä rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä esiinnyit, ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä... Ja kuinka hän minua kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki, mitä minä hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain semmoinen, ja se on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta Dmitriä, vaan rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän ei hoksaa sitä koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta. No, sitä parempi: nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen laitansa? Mitä siellä tapahtui minun lähdettyäni?
Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.
— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?
— Luullakseni ei.
— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei kukaan ole koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala on lähettänyt naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne ollenkaan. Mitäpä taas tuppautuisin.
— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan rakastanut sinua.
— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa, juodaan minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen minä olen!
— Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. — Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.
— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa nähnyt sen.
— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?
— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla... Muuten voihan sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään syönyt täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta miksi sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä sinun kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!
— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?
— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. — Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat asiamme, joita varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi katselet? Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet? Puhuaksemmeko rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja Dmitristä? Ulkomaista? Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari Napoleonista? Niinkö, tätäkö varten?
— Ei, ei tätä varten.
— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä keskustelee nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki vanhukset äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä kysymyksissä. Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan katsonut minua odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai etkö usko ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta jatkuneitten katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?
— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua pilkkanasi, veli?
— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä, kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa. Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin sinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset pojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on haiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko elämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun he lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen tunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta? Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja anarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin että yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein omintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?
— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.
— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa, Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.
— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.
— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko Jumalaa olemassa, mitä?
— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen tutkivasti veljeensä.
— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?
— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.
— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas Dieu, _il faudrait l'inventer_. Ja ihminen on todellakin keksinyt Jumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä; mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin, sillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen usein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on? Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon, niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala on olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta ihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa ollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja, vieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma, tai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä. Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa vai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka on luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin tuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen, uskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota kohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun ynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä asiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai mitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa, ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja katoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen rajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja vihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu ja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon, tulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä tahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon, että minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta en tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on minun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani tämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.
Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän tuntehikkaasti.
— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen häntä miettivästi.
— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora ja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja kuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.
— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? — lausui Aljoša.
— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen hymyilevän tuolla tavoin.
4.
Kapina
— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään. Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta» (eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan, velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.
— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. — Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan...