Part 24

— Enhän minä itsekään tiedä... Minulle on äkkiä ikäänkuin valjennut... Minä tiedän puhuvani pahasti, mutta sanon kuitenkin kaiken, — jatkoi Aljoša yhtä värisevällä ja katkonaisella äänellä. — Minulle on valjennut semmoista, että te kenties ette ollenkaan rakasta veli Dmitriä... alusta alkaen ette ole rakastanut... Ja kenties myös Dmitri ei teitä ollenkaan rakasta... alusta pitäen... vaan ainoastaan kunnioittaa... Minä en todellakaan tiedä, kuinka nyt uskallan tästä kaikesta puhua, mutta täytyyhän jonkun sanoa totuus... sillä kukaan ei täällä tahdo sanoa totuutta...

— Mitä totuutta? — huudahti Katerina Ivanovna, ja hänen äänessään oli hysteerinen kaiku.

— Tätä, — mutisi Aljoša aivan kuin olisi puusta pudonnut, — kutsukaa heti tänne Dmitri — minä etsin hänet käsiin — ja tulkoon hän tänne ja ottakoon teitä kädestä, ottakoon sitten kädestä veli Ivania ja yhdistäköön teidän kätenne. Sillä te kiusaatte Ivania vain sen tähden, että rakastatte häntä... ja kiusaatte sen tähden, että rakastatte Dmitriä jonkin puuskan vuoksi... rakastatte epätodesti... koska olette itsellenne niin vakuuttanut...

Aljošan puhe katkesi ja hän vaikeni.

— Te... te... te... olette pieni hassu, sitä te olette! — sanoi äkkiä Katerina Ivanovna kasvot kalvenneina ja huulet vihasta vääntyneinä. Ivan Fjodorovitš alkoi nauraa ja nousi paikaltaan. Hänellä oli hattu kädessään.

— Sinä olet erehtynyt, hyvä Aljošani, — lausui hän, ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme, jommoista Aljoša ei ollut niissä vielä koskaan nähnyt, — jonkinmoista nuorekasta vilpittömyyttä ja voimakasta, hillittömän avomielistä tunnetta, — ei koskaan ole Katerina Ivanovna rakastanut minua! Hän on tietänyt kaiken aikaa, että minä rakastan häntä, vaikka minä en koskaan ole puhunut hänelle sanaakaan rakkaudestani, hän on — tietänyt, mutta ei ole rakastanut minua. En myöskään ole ollut hänen ystävänsä kertaakaan, ainoatakaan päivää: ylpeä nainen ei ole tarvinnut ystävyyttäni. Hän piti minua läheisyydessään voidakseen yhtä mittaa kostaa. Hän kosti minulle ja minussa kaikki loukkaukset, joita hän alituisesti ja joka hetki koko tänä aikana on saanut kärsiä Dmitrin puolelta, loukkaukset heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti... Sillä heidän aivan ensimmäinenkin kohtauksensa on jäänyt hänen sydämeensä loukkaukseksi. Sellainen on hänen sydämensä! Minä en koko aikana ole muuta tehnytkään kuin kuullut hänen rakkaudestaan Dmitriin. Minä lähden nyt matkaan, mutta tietäkää, Katerina Ivanovna, että te todellisuudessa rakastatte ainoastaan häntä. Ja kuta enemmän hän loukkaa, sitä enemmän ja yhä enemmän. Se juuri on teidän puuskanne. Te rakastatte häntä semmoisena kuin hän on, rakastatte häntä teitä loukkaavana. Jos hän tekisi parannuksen, niin te heti hylkäisitte hänet ja lakkaisitte kokonaan rakastamasta. Mutta hän on teille tarpeellinen, jotta voisitte katsoa lakkaamatta sankarillista uskollisuuttanne ja moittia häntä uskottomuudesta. Ja kaikki tämä johtuu teidän ylpeydestänne. Oi, tässä on paljon alentamista ja alentumista, mutta kaikki johtuu ylpeydestä... Minä olen liian nuori ja olen rakastanut teitä liian voimakkaasti. Minä tiedän, että minun ei pitäisi puhua teille tätä, että olisi arvokkaampaa yksinkertaisesti poistua luotanne, ja se olisi teillekin vähemmän loukkaavaa. Mutta minähän matkustan kauaksi enkä palaa koskaan. Tämähän on ero iäksi... Minä en tahdo istua puuskan ja mullerruksen vieressä... Muuten en osaa enää puhua, olen sanonut kaiken... Hyvästi, Katerina Ivanovna, te ette saa olla vihainen minulle, sillä minä olen saanut sata kertaa kovemman rangaistuksen kuin te: se on jo minulle rangaistus, että en koskaan saa nähdä teitä. Hyvästi. Minä en tarvitse kättänne. Te olette liian tietoisesti minua kiusannut, jotta voisin tällä hetkellä antaa teille anteeksi. Myöhemmin annan anteeksi, mutta nyt ei tarvita kättänne. »_Den Dank, Dame, begehr ich nicht!_» — lisäsi hän vääristäen suunsa hymyyn (osoittaen, muuten aivan odottamattomasti, että hänkin pystyi lukemaan Schilleriä niin paljon, että osasi ulkoakin, mitä Aljoša aikaisemmin ei olisi uskonut). Hän poistui huoneesta sanomatta jäähyväisiä edes emännälle, rouva Hohlakoville. Aljoša löi käsiään yhteen.

— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään, — tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa! — huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin valjennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan puhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi... Hänen täytyy taas tulla tänne, palata, palata... — Aljoša huudahteli kuin vähämielinen.

Katerina Ivanovna poistui äkkiä toiseen huoneeseen.

— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli, — kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle Aljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei matkustaisi pois...

Hänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta Katerina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi sadan ruplan seteliä.

— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella ja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään tapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri Fjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin sopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola. Siellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin, jota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin tähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti hänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä vielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen pojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan lapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä puolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki olivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en voi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa... yhtä niistä teoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään... ja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene... Sekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja kuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev. Hän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en osaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman perheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo, mielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo kauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut jossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta. Olen luonut silmäni teihin... toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä, sanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei Fjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan, jollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, — voi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti, — juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui äkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa ruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan... toisin, sanoen hänet pitää suostuttaa ottamaan vastaan... Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan, tämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta (sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä, auttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä häneltä itseltään... Sanalla sanoen te osaatte kyllä... Menisin itse, mutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu Ozernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa... Jumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä... minä olen nyt jonkin verran... väsynyt. Näkemiin...

Hän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti, että Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä olisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää itseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän missään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta rouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä hän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.

— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen, ihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi, kuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt taas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te ette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä, hänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo kokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että hän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei välitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan Fjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan oikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä...

— Mutta hänhän itki, häntä on taas loukattu! — huudahti Aljoša.

— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina naisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.

— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, — kuului oven takaa Lisen vieno ääni.

— Ei, minä olen syynä tähän kaikkeen, minä olen suuresti syyllinen! — toisteli lohduton Aljoša piinallisen häpeänpuuskan vallassa muistellen mielenpurkaustaan ja peittäen kasvonsakin käsiinsä, niin häntä hävetti.

— Päinvastoin te esiinnyitte kuin enkeli, kuin enkeli, olen valmis sanomaan sen tuhannen tuhatta kertaa.

— Äiti, minkä tähden hän esiintyi niinkuin enkeli? — kuului taas Lisen ääni.

— Minusta tuntui jostakin syystä, kun katselin tuota kaikkea, — jatkoi Aljoša aivan kuin ei olisi kuullutkaan Lisen puhetta, — että hän rakastaa Ivania, ja niin tulin sanoneeksi tuon tyhmyyden... mitähän nyt seuraa!

— Kenelle sitten, kenelle? — huudahti Lise. — Äiti, te tahdotte varmaankin tappaa minut. Minä kysyn teiltä, ettekä te vastaa minulle.

Samassa palvelustyttö juoksi heidän luokseen.

— Katerina Ivanovnan laita on huonosti... Hän itkee... hysteriaa, on kouristusta.

— Mitä! — huudahti Lise ja hänen äänensä oli nyt levoton.

— Äiti, minä tässä saan hysteriakohtauksen eikä hän!

— Lise, Jumalan tähden, älä huuda, älä tee minusta loppua. Sinä olet vielä siinä iässä, ettet saa tietää kaikkea mitä aikuiset tietävät, minä riennän luoksesi ja kerron kaikki mitä sinulle voi kertoa. Voi hyvä Jumala! Minä riennän, riennän... Hysteerinen kohtaus — se on hyvä merkki, Aleksei Fjodorovitš, se on mainiota, että hänellä on hysteerinen kohtaus. Juuri niin pitää ollakin. Minä olen tässä suhteessa aina naisia vastaan, kaikkia noita hysterioita ja naisten kyyneliä vastaan. Julia, juokse ja sano, että minä lennän. Mutta että Ivan Fjodorovitš poistui sillä tavoin, siihen on Katerina Ivanovna itse syypää. Mutta Ivan Fjodorovitš ei matkusta pois. Lise, älä Jumalan tähden huuda! Ah, niin, ethän sinä huuda, minähän se huudan, anna anteeksi äidillesi, minä olen riemastunut, riemastunut, riemastunut! Mutta huomasitteko, Aleksei Fjodorovitš, millaisena nuorukaisena, nuorukaisena Ivan Fjodorovitš äsken lähti pois, sanoi kaiken sen ja lähti! Minä luulin, että hän on tuommoinen tiedemies, akateemikko, ja yht'äkkiä hän puhui niin kiihkeästi, kiihkeästi, avoimesti ja nuorukaisellisesti, kokemattomasti ja nuorukaisellisesti, ja kuinka se kaikki oli kaunista, kaunista, aivan niinkuin te... Ja hän sanoi tuon saksalaisen säkeenkin, niin, hän on aivan kuin te! Mutta minä juoksen, juoksen. Aleksei Fjodorovitš, menkää kiireesti toimittamaan tuo asia ja palatkaa pian. Lise, tarvitsetko jotakin? Jumalan tähden, älä viivytä hetkeäkään Aleksei Fjodorovitšia, hän palaa kohta luoksesi.

Rouva Hohlakov juoksi viimein pois. Aljoša aikoi ennen lähtöään avata Lisen huoneen oven.

— Ei mitenkään! — huudahti Lise, — nyt ei saa mitenkään tulla! Puhukaa sieltä oven läpi. Mistä syystä teidät luettiin enkelien joukkoon? Sen minä vain tahdon tietää.

— Hirveän tyhmyyden tähden, Lise! Hyvästi!

— Ette saa mennä pois! — huudahti Lise.

— Lise, minulla on vakava murhe! Minä tulen kohta takaisin, mutta minulla on hyvin suuri murhe!

Ja hän juoksi ulos.

6.

Mullerrus tuvassa

Hänellä oli todellakin vakava murhe, senlaatuinen, jommoisia hän tähän saakka oli harvoin kokenut. Hän oli tuppautunut puhumaan ja tehnyt »tyhmyyksiä», — ja millaisessa asiassa sitten: lemmentunteissa! »Mitä minä siitä ymmärrän, miten minä voin selvitellä tämmöisiä asioita?» — toisti hän itsekseen jo sadannen kerran ja punastui. — »Ah, eihän häpeä olisi mitään, häpeäminen on oikea rangaistus minulle, mutta se juuri on onnetonta, että minä nyt aivan varmasti olen syynä uusiin onnettomuuksiin... Mutta luostarinvanhin lähetti minut sovittamaan ja yhdistämään. Näinkö yhdistetään?» Hän muisti taas äkkiä, miten hän oli »yhdistänyt kädet», ja häntä alkoi taas hirveästi hävettää. »Vaikka minä teinkin kaiken tämän vilpittömin mielin, niin täytyy vastedes olla viisaampi», päätteli hän yht'äkkiä, ja häntä alkoi hymyilyttää oma johtopäätöksensä.

Katerina Ivanovna oli antanut asian toimitettavaksi Ozernaja-kadun varrella, ja veli Dmitri asui juuri siellä päin, eräällä sivukadulla lähellä Ozernaja-katua. Aljoša päätti pistäytyä joka tapauksessa hänen luonaan ennen menoaan alikapteenin luokse, vaikka aavistikin, että ei tapaa veljeään. Hän epäili tämän mahdollisesti tahallaan jostakin syystä nyt piileksivän häntä, — mutta hän päätti, maksoi mitä maksoi, etsiä hänet käsiinsä. Mutta aika kului: hän ei ollut minuutiksikaan eikä sekunniksikaan unohtanut kuolevaa luostarinvanhinta siitä hetkestä asti kuin oli lähtenyt luostarista.

Katerina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka, joka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna mainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli ääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti jo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka puri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli loukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään vielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan puoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta äsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään katumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen hän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä asuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa vehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.

Dmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen poikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa. — Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, — vastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen puhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän hän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui tahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain pelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen puoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».

Viimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken Kalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain kolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään seisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä vasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha eukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan kertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein tajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan eteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan. Alikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa. Aljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä häntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän tiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu alikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties ovat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On parasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus, vaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.

— Kuka siellä? — huusi joku kovalla äänellä ja hyvin vihaisesti.

Aljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli jokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista taloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota vasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu nuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että oikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty vuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä karttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella oli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni verholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että poikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli heitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli laitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen, puinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta keskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli neljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat hyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin tukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa oli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen lisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä ilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen naishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, keltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän oli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan katse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja Aljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret ruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja kysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona seisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat harvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti. Hän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla puolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä oli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan, koska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat kuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa vuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä osoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi. Pöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen, heikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva muistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa (tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä heti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin). Ilmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka siellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun Aljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja pyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan luo.

— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on tultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla äänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti nopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen katkonaisella äänellä hänelle:

— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa minun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan puoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla... tänne syrjäsopukkaan?

Aljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän miehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää. Hän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen kasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla — se oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen kaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on hypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai vielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi tekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä. Hänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli havaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä, väliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä, vaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän teki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle Aljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä herrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen päällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen housunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole pitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta, alhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän olisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat jääneet liian pieniksi.

— Minä... olen Aleksei Karamazov... — lausui Aljoša vastaukseksi kysymykseen.

— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen ymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas puolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin saavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen...

— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa teille sanasen... Jos vain sallitte...

— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka. Vanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»... — ja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan yksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty) sekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen samanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin aivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat toisiaan.

— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni, vaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan olisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni jälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus saadaan alennustilassa.

— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko tahallisesti?

— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni aikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn pahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että teitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä olen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän oloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.

— Minä tulin... sen äskeisen asian vuoksi...

— Sen saman asian? — keskeytti alikapteeni kärsimättömästi.

— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin kanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.