Part 23

— Se johtuu siitä, että sormenne on vedessä. Vettä on heti vaihdettava, sillä se lämpenee yht'äkkiä. Julia, tuo heti palanen jäätä kellarista ja uusi huuhdemalja vettä täynnä. No, nyt hän meni, minä käyn asiaan: heti paikalla, rakas Aleksei Fjodorovitš, suvaitkaa antaa minulle kirjeeni, jonka lähetin teille eilen, — silmänräpäyksessä, sillä äiti voi tulla heti enkä minä tahdo...

— Minulla ei ole kirjettä mukanani.

— Se ei ole totta, se on mukananne. Minä arvasin, että vastaatte näin. Se on tuolla taskussanne. Minä olen suuresti katunut tuota tyhmää pilaa koko yön. Antakaa kirje heti takaisin, antakaa!

— Se jäi sinne.

— Mutta te ette voi pitää minua tyttösenä, pikkuisena tyttösenä, kirjeeni jälkeen, jossa oli niin typerä pila! Pyydän teitä antamaan anteeksi tyhmän pilani, mutta kirje teidän on välttämättömästi minulle tuotava, jos se todellakaan ei ole mukananne, — tuokaa jo tänään, ehdottomasti, ehdottomasti!

— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä tule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska luostarinvanhin Zosima...

— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin paljon?

— Minä en nauranut hituistakaan.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että minä uskoin kaiken täydellisesti.

— Te loukkaatte minua!

— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki käykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava luostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja kun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä tulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa ajatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa vaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään naimisiin...

— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! — alkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.

— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä, että te siihen mennessä tulette terveeksi.

— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta pilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!... Ah, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti, kuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo Juliakin tuo jäätä!

— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä... Minkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan toiseen paikkaan... Minä etsin ja etsin... Luulenpa, että teit sen tahallasi.

— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna, muutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini, äitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.

— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei Fjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei Fjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan kaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.

— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti. — Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti lyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta se on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut poikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö hän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen mennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin. Kuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole kauheata?

Ja Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen viekkaasti Aljošaa.

— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja aivan sopimattomia... kun tuo poika kenties on hullu.

— Ah, äiti. Onko olemassa hulluja poikia?

— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut tyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on tullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään olevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei Fjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?

— Hyvin vähäistä enää.

— Pelkäättekö te vettä? — kysyi Lise.

— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs puhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti kun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš, hän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.

— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii kovin.

— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä... — sanoi Aljoša.

— Kuinka! Menettekö te pois? Niinkö te? Niinkö te?

— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen tänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte. Mutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä joka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista luostariin.

— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää vaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta palatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne! Minä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.

— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos tosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.

— Minä en tiedä, millä olen... Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos niin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.

— Ihan viideksikin! Viekää hänet pian pois, äiti, tuo hirvitys!

— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš, hän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata on hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä tosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian saitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!

— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä suutelen teitä siitä, mammakulta.

— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva Hohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen, poistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään ennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja näette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä kummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja koettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri Fjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne, ja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia kehittyy.

5.

Mullerrus vierashuoneessa

Vierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen näköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat sisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana häneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden erääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen, joka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan oli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys, että veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä, todellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä oli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt hänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä peloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš itse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin kilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä, Dmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin Grušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja vihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut aivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti ja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta uskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään jostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa sellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja juuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen rakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen aikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana »mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein vavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä aamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut: »Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen kohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora ja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania ja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien, sydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa itseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus johtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa: »Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus. Mutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi vaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi saada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä ollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa, että vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi onnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei voisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle onnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan muodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet välähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi ajatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään, ei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä ajatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime kuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä minä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä tuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta tuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että esimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli hyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento syö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena isästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään iljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti kun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat eilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri siksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka tässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä uusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta tärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti kullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa heille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa? Näissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta Aljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa oli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti; kun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan. Mutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti tietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli päässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa heitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain epäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä hän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä edes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!

Nähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan Fjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:

— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä mieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina Osipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin puoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov istuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.

— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa, rakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät todellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti hänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon... kauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan Fjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä, tiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä lausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet, samat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni, Aleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä... (Kun hän sanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon teille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa sovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko _häntä_ nyt. Minusta hän on _säälittävä_, se on huono rakkauden todistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin minä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin...

Hänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja vilpitön», ajatteli hän, »eikä... eikä hän enää rakasta Dmitriä!»

— Niin se on! Niin! — huudahti rouva Hohlakov.

— Odottakaa, rakas Katerina Osipovna, minä en ole vielä sanonut pääasiaa, en ole sanonut mitä minä tänä yönä lopullisesti päätin. Minä tunnen, että päätökseni kenties on kauhea — minulle itselleni, mutta minä aavistan, että en muuta sitä enää millään ehdolla, en millään ehdolla koko elämäni aikana, vaan niin tapahtuu. Minun rakas, hyvä, ainainen ja jalo neuvonantajani ja syvä sydänten tuntija sekä ainoa ystäväni, mikä minulla maailmassa vain onkin, Ivan Fjodorovitš, hyväksyy ajatukseni kaikissa suhteissa ja pitää päätöstäni hyvänä... Hän tuntee sen.

— Niin, minä hyväksyn sen, — lausui Ivan Fjodorovitš hiljaisella, mutta lujalla äänellä.

— Mutta minä tahdon, että myös Aljoša (ah, Aleksei Fjodorovitš, anteeksi, että nimitin teitä yksinkertaisesti Aljošaksi), — minä tahdon, että myös Aleksei Fjodorovitš sanoo minulle juuri nyt, molempien ystävieni läsnäollessa, olenko oikeassa vai enkö? Minulla on vaistomainen aavistus, että te, Aljoša, olette rakas veljeni (sillä te olette minun rakas veljeni), — lausui hän taas innostuneesti ja tarttui Aljošan kylmään käteen kuumalla kädellään, — minä aavistan, että teidän ratkaisunne, teidän hyväksymisenne on kaikista tuskistani huolimatta antava minulle rauhan, sillä teidän sanojenne jälkeen minä rauhoitun ja tulen sovintoon, — aavistan sen!

— En tiedä mitä te minulta kysytte, — lausui Aljoša, ja hänen kasvonsa punastuivat, — tiedän vain, että rakastan teitä ja toivon tällä hetkellä teille onnea hartaammin kuin itselleni!... Mutta enhän minä ollenkaan ymmärrä näitä asioita... — kiiruhti hän äkkiä jostakin syystä lisäämään.

— Näissä asioissa, Aleksei Fjodorovitš, näissä asioissa on tärkeintä nyt kunnia ja velvollisuus ja en tiedä mikä vielä, jokin kenties velvollisuuttakin korkeampi. Sydämeni puhuu minulle vastustamattomasta tunteesta, ja se vetää minua vastustamattomasti mukanaan. Kaiken voi muutoin sanoa lyhyesti, minä olen jo tehnyt päätökseni: jos hän naikin tuon... elukan (alkoi hän juhlallisesti), jolle minä en koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi, niin minä _kumminkaan en jätä häntä_! Tästä lähin minä en enää koskaan, en koskaan jätä häntä! — lausui hän niin, että se oli kuin kalpean, kiusaantumisesta syntyneen innostuksen purkaus. — Ei niin, että minä kuljeskelisin hänen jäljessään, joka hetki laittautuisin hänen näkyviinsä, kiusaisin häntä, — oi ei, minä menen toiseen kaupunkiin, minne tahansa, mutta koko ikäni, koko elämäni ajan minä seuraan hänen vaiheitaan väsymättä. Kun hän tulee tuon kanssa onnettomaksi, ja niinhän ehdottomasti käykin aivan kohta, niin tulkoon hän minun luokseni ja hän on kohtaava ystävän, sisaren... Vain sisaren tietysti, ja niin on oleva ainaisesti, mutta tulkoon hän lopultakin vakuutetuksi, että tämä sisar on todella hänen sisarensa, rakastaa häntä ja on uhrannut hänelle koko elämänsä. Minä pääsen siihen, minä pidän sen järkähtämättömästi päämääränäni, että hän viimein oppii tuntemaan minut ja kertoo minulle kaikki häpeilemättä! — huudahti hän aivan kuin raivostuneena. — Minusta tulee hänen jumalansa, jota hän rukoilee, — ja sen hän on minulle vähintään velkaa uskottomuudesta ja siitä, mitä sain eilen hänen tähtensä kärsiä. Ja nähköön hän koko elämänsä ajan, että minä läpi elämäni olen uskollinen hänelle ja kerran antamalleni lupaukselle siitä huolimatta, että hän oli uskoton ja petti. Minä... minä muutun vain hänen onnensa välikappaleeksi (vai kuinka sen sanoisin), hänen onnensa työkaluksi, koneeksi, ja koko elämäni ajaksi, koko elämäni ajaksi, ja jotta hän näkisi sen niin kauan kuin hän elää! Semmoinen on päätökseni! Ivan Fjodorovitš hyväksyy menettelyni aivan täydellisesti.

Hän läähätti. Kenties hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa paljon arvokkaammin, taitavammin ja luonnollisemmin, mutta tuli tehneeksi sen liian kiireesti ja liian avoimesti. Paljon tuli siihen nuorta itsensähillitsemisen puutetta, paljon siinä johtui vain eilisestä kiihtymyksestä, ylpeilyn tarpeesta, sen hän tunsi itse. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä omituisen synkiksi, silmien ilme tuli epämiellyttäväksi. Aljoša huomasi heti kaiken tämän, ja hänen sydämensä liikahti säälistä. Mutta samassa veli Ivan lisäsi:

— Minä lausuin vain ajatukseni, — sanoi hän. — Jonkun toisen sanomana tämä kaikki olisi tehnyt masentuneen ja kiusaantuneen vaikutuksen, mutta ei teidän sanomananne. Joku toinen olisi ollut väärässä, mutta te olette oikeassa! Minä en tiedä, kuinka tämä olisi perusteltava, mutta näen, että te olette mitä suurimmassa määrässä vilpitön, ja siksi te olette oikeassa...

— Mutta tämähän on vain tällä hetkellä... Mutta mitä on tämä hetki? Vain eilinen loukkaus, — sitä merkitsee tämä hetki! — ei rouva Hohlakov malttanut olla äkkiä sanomatta. Ilmeisesti hän ei ollut tahtonut sekaantua asiaan, mutta ei ollut voinut hillitä itseään ja tuli yht'äkkiä lausuneeksi sangen oikean ajatuksen.

— Niinpä kyllä, — keskeytti Ivan jonkin verran kiihkeästi ja nähtävästi vihaisena siitä, että hänet oli keskeytetty, — niin, mutta jollekulle toiselle tämä hetki olisi vain eilinen vaikutelma ja vain yksi hetki, kun taas sellaiselle luonteelle kuin Katerina Ivanovna tämä hetki tulee koko elämän pituiseksi. Mikä toisille on vain lupaus, se on hänelle ikuinen, raskas, kenties murheellinen velvollisuus, josta ei voi luopua. Ja tämä täytetyn velvollisuuden tunne on ylläpitävä häntä. Teidän elämänne, Katerina Ivanovna, kuluu nyt omien tunteittenne, oman sankarillisen tekonne ja kärsimyksiä tuottavassa oman murheenne katselemisessa, mutta myöhemmin tuo kärsimys lieventyy ja elämänne muuttuu silloin kerta kaikkiaan täytetyn lujan ja ylpeän ajatuksen suloiseksi katselemiseksi, ajatuksen, joka todellakin on omalla tavallaan ylpeä ja joka tapauksessa epätoivoinen, mutta jossa te olette saavuttanut voiton, ja tämä tietoisuus tuottaa teille lopulta mitä täydellisimmän hyvityksen ja saa teidät sovintoon kaiken muun kanssa...

Hän puhui tämän päättävästi, jollakin tavoin häijysti, ilmeisesti tahallaan ja kenties tahtomatta salatakaan tarkoitustaan, nimittäin puhua tahallansa ja ivallisesti.

— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva Hohlakov.

— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää, mitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.

— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien. — Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden sellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että minulla vielä on voimia... koska tiedän... että te kumpikaan ette koskaan jätä minua.

— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja jättää teidät pitkäksi aikaa... Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa... — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.

— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa vääntyivät yht'äkkiä. — Mutta... mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista se on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan muuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen silmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä oli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti Aljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt jonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen, joka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen johonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.

— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, — korjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä, — sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton menettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi). Mutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt kertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko minun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja säästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette voi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en tietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen... sillä kirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää... Mutta nyt minun on helppo kirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken. Oi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin minua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata... Riennän heti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen lähteäkseen huoneesta.

— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin välttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen äänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.

— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, — mutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä hetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi soimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on välttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin: minä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin suuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei Fjodorovitš... Mutta mikä teitä vaivaa?

— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti äkkiä Aljoša surullisesti.

— Mitä, mitä?

— Hän menee Moskovaan, ja te huudahditte olevanne iloinen — sen te teitte tahallanne! Sitten te heti aloitte selitellä, että ette ole siitä iloinen, vaan että teistä päinvastoin on ikävä, kun... menetätte ystävän, — mutta senkin te näyttelitte tahallanne... aivan kuin teatterissa, näyttelitte kuin komediaa!...

— Teatterissa? Kuinka... Mitä tämä on? — huudahti Katerina Ivanovna suuresti hämmästyen ja kiivastuneena sekä kulmiaan rypistäen.

— Vakuuttakaapa hänelle miten paljon tahansa, että te kaipaatte häntä ystävänä, niin te kuitenkin väitätte hänelle päin silmiä, että on onni, kun hän matkustaa pois... — lausui Aljoša ikäänkuin menehtyneenä. Hän seisoi pöydän ääressä eikä istuutunut.

— Mitä te tarkoitatte, minä en ymmärrä...