Part 22

— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn vain... Kaapista vain...

Hän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan, lukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.

— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.

— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.

— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle: kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin sinun Mitjkasi. _Sinun_ Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat. Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä, että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä... Kun tuuli puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään... Eilen lensi tyhmä ajatus päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö, sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja luopumaan hänestä kokonaan, mitä?

— Minä... minä kysyn häneltä... — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa kolmetuhatta, niin kenties hän...

— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan. Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?

— Hän ei mitenkään tahdo jättää Mitjaa.

— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja! Ne ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on... No! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot, jotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen kuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä hyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei kuitenkaan saa... Minä syöksen hänet kurjuuteen!

Hän raivostui uudelleen viimeisistä sanoistaan.

— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä tänään, — sanoi hän tylysti.

Aljoša lähestyi sanoakseen jäähyväiset ja suuteli hänen olkaansa.

— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme. Vai luuletko, että emme tapaa toisiamme?

— En ollenkaan luule sitä, minä muuten vain, huomaamattani.

— En minäkään mitään, muuten vain minäkin... — sanoi ukko katsoen häneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan joskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan erikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna, kuule, tule huomenna!

Heti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja kaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.

— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen taas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana vuoteelleen ja nukahti samassa.

3.

Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa

»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli puolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa rouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa eilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi, että taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän sydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä ja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri? Hän tietysti on myös miettinyt jotakin... Voi, täytyy välttämättömästi ennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä...»

Mutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui hänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka suuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki ja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki samaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko kaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona pienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja kahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri tahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa hihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki yllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli laskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään komeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä puhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan voinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo Moskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä lapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset olivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin olikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin heidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita kasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi, joillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen askelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään koululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan päättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea, kivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti ja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan, jotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin, mutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien luo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan puoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:

— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli tapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi heti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on epämukava ottaa.

Aljoša aloitti ilman mitään edeltäpäin harkittua oveluutta keskustelun tällä asiallisella huomautuksella, eikä aikuinen voikaan muulla tavoin alkaa, jos pitää heti saavuttaa lapsen ja varsinkin kokonaisen lapsijoukon luottamus. Täytyy nimenomaan aloittaa vakavasti ja asiallisesti ja sillä tavoin, että on aivan heidän kannallaan. Aljoša ymmärsi sen vaistomaisesti.

— Hänhän on vasenkätinen, — vastasi heti toinen poika, reipas ja vankka, noin yksitoistavuotias. Kaikki muut viisi poikaa katselivat Aljošaa.

— Hän heittää kiviäkin vasemmalla kädellä, — huomautti kolmas poika. Samassa lensi poikajoukkoon kivi, hipaisi vasenkätistä poikaa, mutta lensi ohi, vaikka oli heitetty taitavasti ja pontevasti. Sen oli heittänyt kanavan toisella puolella oleva poika.

— Anna sille kyytiä, nakkaa sitä, Smurov! — huusivat kaikki. Mutta Smurov (vasenkätinen) ei muutenkaan vitkastellut, vaan maksoi heti takaisin. Hän viskasi kivellä kanavan toisella puolen olevaa poikaa, mutta ei onnistunut: kivi sattui maahan. Kanavan toisella puolen oleva poika heitti heti taas kiven ryhmään, tällä kertaa suoraan Aljošaa kohti, ja kivi sattui tätä varsin kipeästi olkapäähän. Pojalla kanavan tuolla puolen oli koko tasku varattu täyteen kiviä. Sen saattoi nähdä kolmenkymmenen askelen päähän hänen päällystakkinsa pullottavista taskuista.

— Hän tähtäsi teihin, teihin aivan tahallaan. Tehän olette Karamazov, Karamazov? — huusivat pojat nauraa hohottaen. — No, kaikki nyt yht'aikaa häneen, antaa mennä!

Ja kuusi kiveä lensi samalla kertaa ryhmästä. Yksi sattui poikaa päähän, ja hän kaatui, mutta hypähti heti pystyyn ja alkoi raivoisasti pommittaa ryhmää kivillä. Molemmilta puolilta alkoi lakkaamaton pommitus, ja monella pojalla ryhmässäkin näkyi olevan kiviä varattuna taskuun.

— Mitä te nyt! Eikö teitä hävetä, pojat! Kuusi yhtä vastaan, tehän tapatte hänet! — huusi Aljoša.

Hän hypähti esiin ja asettui lentävien kivien tielle suojellakseen kanavan toisella puolella olevaa poikaa. Kolme tai neljä poikaa lakkasi vähäksi aikaa viskelemästä.

— Hän itse alkoi ensimmäisenä! — huusi punapaitainen poika suuttuneella lapsen äänellä. — Hän on lurjus, hän pisti äsken luokassa Krasotkinia kynäveitsellä, niin että vuoti verta. Krasotkin ei tahtonut kannella, mutta tälle pitää antaa selkään...

— Miksi? Luultavasti te itse härnäilette häntä?

— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, — huusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas häneen, älä heitä ohi, Smurov!

Ja taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana olevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti juoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta: »Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»

— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet sietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä ja joka näytti olevan vanhin kaikista.

— Millainen hän sitten on? — kysyi Aljoša. — Onko hän kantelija?

Pojat katsahtivat toisiinsa ja olivat nauravan näköisiä.

— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama poika. — Ottakaapa hänet kiinni... Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi taas, hän odottaa ja katselee teitä.

— Teitä katselee, teitä katselee! — yhtyivät pojat.

— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä niinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.

Kaikki alkoivat nauraa hohottaa. Aljoša katseli heitä ja he häntä.

— Älkää menkö, hän paukauttaa teitä, — huudahti Smurov varoittaen.

— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti te jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan häneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte...

— Koettakaa vain, koettakaa vain saada tietää, — nauroivat pojat.

Aljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös suoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.

— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei pelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti... niinkuin Krasotkinia...

Poika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut aivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut yhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat ja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa häijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka oli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos hihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka ja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä, jota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa pullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin askelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi Aljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja alkoi itse puhua:

— Minä olen yksin ja heitä on kuusi... Minä yksin annan selkään heille kaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Yksi kivi taisi sattua teihin hyvin kipeästi, — huomautti Aljoša.

— Mutta minäpä osasin Smurovia päähän! — huudahti poika.

— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä heititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.

Poika katsoi häneen synkästi.

— Minä en tunne teitä. Tunnetteko te sitten minut? — jatkoi Aljoša kyselyään.

— Antakaa minun olla rauhassa? — huudahti äkkiä poika äreästi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan jotakin, ja hänen silmänsä kiiluivat taas häijysti.

— Hyvä on, minä menen, — sanoi Aljoša, — mutta minä en tunne teitä enkä ärsytä teitä. He sanoivat minulle, kuinka teitä ärsytetään, mutta minä en tahdo teitä ärsyttää. Hyvästi.

— Munkki silkkihousuissa! — huudahti poika katsoen edelleen yhtä häijyn ja uhmailevan näköisenä Aljošaa ja asettuen puolustusasentoon, koska hän näytti luulevan, että Aljoša nyt aivan varmasti hyökkää hänen kimppuunsa, mutta Aljoša kääntyi, katsoi häneen ja meni pois. Hän ei ollut ennättänyt astua kolmea askeltakaan, kun hänen selkäänsä kipeästi sattui pojan heittämä kaikkein suurin mukulakivi, mikä tällä oli ollut taskussa.

— Te siis heitätte takaapäin? Ehkäpä he ovatkin oikeassa, kun sanovat teidän käyvän kimppuun salakavalasti? — sanoi Aljoša kääntyen taas päin, mutta nyt poika raivostuneena taas heitti Aljošaa kivellä suoraan kohti kasvoja. Aljoša ennätti kuitenkin ajoissa nostaa kätensä suojakseen, ja kivi sattui hänen kyynärpäähänsä.

— Ettekö häpeä! Mitä minä olen teille tehnyt? — huudahti hän.

Poika odotti ääneti ja uhmailevana vain sitä, että Aljoša nyt toki välttämättömästi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kun hän näki että tämä nytkään ei aio sitä tehdä, niin hän vimmastui kuin peto: hän syöksyi paikaltaan ja hyökkäsi Aljošan kimppuun, eikä tämä ennättänyt liikahtaakaan, kun ilkeä poika taivuttaen päänsä alas ja tarttuen molemmin käsin hänen vasempaan käteensä puraisi kipeästi hänen keskisormeaan. Poika pureutui siihen hampaineen eikä noin kymmeneen sekuntiin päästänyt sitä irti. Aljoša huudahti kivusta ja nyki kaikin voimin sormeaan. Poika päästi sen viimein irti ja juoksi pois entisen välimatkan päähän. Sormea hän oli purrut kipeästi aivan kynnen kohdalta syvälle luuhun asti, ja siitä virtasi verta. Aljoša otti taskustaan liinan ja kääri sen tiukasti haavoitetun käden ympäri. Käärimiseen meni melkein kokonainen minuutti. Poika seisoi kaiken aikaa ja odotti. Viimein Aljoša kohotti häneen rauhallisen katseensa.

— No, hyvä, — sanoi hän, — näette, kuinka kipeästi olette minua purrut, kai se jo riittää? Sanokaa nyt, mitä minä olen teille tehnyt?

Poika katseli häntä ihmetellen.

— Vaikka minä en ollenkaan tunne teitä ja näen teidät ensimmäisen kerran, — jatkoi Aljoša yhä yhtä rauhallisesti, — niin onhan minun täytynyt teille jotakin tehdä, ettehän te syyttä kiusaisi minua tällä tavoin. Mitä minä siis olen tehnyt ja miten olen rikkonut teitä vastaan, sanokaa?

Vastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä ja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen jäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika juoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja luultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti, kun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän arvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.

4.

Hohlakovien luona

Hän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo, kaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva Hohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli maatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli meidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa. Myös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin kaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin harvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan ulos eteiseen.

— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua nopeasti ja hermostuneesti.

— Sain kyllä.

— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen pojan!

— Hän kuolee tänään, — sanoi Aljoša.

— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän taikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän kanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko kaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt... tiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?

— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet teillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.

— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti kaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan... ja kaikista noista kauheista asioista tuon... elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen sijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin, tuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei Fjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä istuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan Fjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen keskustelu... Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt tapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille, mullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa: he molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he itse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen hartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron teille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein asia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa, miksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän olevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!

— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi äkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin pieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun hirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä. Aljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi lepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.

— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta... sinun oikkusi tuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on niin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin sairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja Herzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että pitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä ensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai kohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa...

— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä ollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.

— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei Fjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.

— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän puoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin oikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle armolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut voivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä huolimatta, että kaikki nauravat hänelle.

— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan sinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle nauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle tarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen tavattoman onneton!

— Mikä teitä sitten vaivaa, äitikulta?

— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö kuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen, ikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki... Ja vihdoin viimein myöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka se minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt tuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille edeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa, elääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä Jumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen, että kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.

— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin puhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen pahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.

Aljoša paljasti näkyviin purrun sormensa. Liina oli paksulta veren tahrima. Rouva Hohlakov huudahti ja siristi silmiään.

— Herra Jumala, millainen haava, se on kauheata!

Mutta heti kun Lise näki raosta Aljošan sormen, hän avasi oven selko selälleen.

— Tulkaa, tulkaa sisään tänne luokseni, — huudahti hän innokkaasti ja käskevästi, — ei mitään tyhmyyksiä nyt enää. Voi hyvä Jumala, miksi te seisoitte ja olitte vaiti niin kauan? Veri olisi voinut juosta hänestä kuiviin, äiti! Missä te noin, miten te! Ennen kaikkea vettä, vettä! Täytyy pestä haava, pistää se suorastaan kylmään veteen, jotta kipu lakkaisi, ja pitää siinä, pitää yhä... Pian, pian vettä, äiti, huuhtelumaljaan. No pian nyt, — lopetti hän hermostuneesti. Hän oli hyvin pelästynyt, Aljošan haava saattoi hänet pahasti hermostumaan.

— Eikö olisi lähetettävä hakemaan Herzenstubea? — huudahti rouva Hohlakov.

— Äiti, te tapatte minut. Teidän Herzenstubenne tulee ja sanoo, että ei ensinkään ymmärrä! Vettä, vettä! Äiti, Jumalan tähden, menkää itse, hoputtakaa Juliaa, joka on jäänyt jonnekin kuhnailemaan eikä koskaan voi tulla nopeasti! Pian nyt, äiti, muuten minä kuolen...

— Tämähän on aivan mitätöntä! — huudahti Aljoša pelästyen heidän säikähdystään.

Julia kiiruhti sisälle tuoden vettä. Aljoša pisti siihen sormensa.

— Äiti, Jumalan tähden, tuokaa haavasidettä, haavasidettä ja sitä väkevää sameata vettä haavoja varten, no, mikä sen nimi nyt taas onkaan! Meillä on sitä, on on... Äiti, te tiedätte itse, missä pullo on, teidän makuuhuoneenne kaapissa oikealla, siellä on iso pullo ja haavakangasta...

— Minä tuon heti kaikki, Lise, älä vain huuda äläkä ole levoton. Näetkö, kuinka lujana Aleksei Fjodorovitš kantaa onnettomuutensa. Missä te olettekaan voinut niin kamalasti haavoittua, Aleksei Fjodorovitš?

Rouva Hohlakov poistui kiireesti huoneesta. Sitä juuri Lise olikin odottanut.

— Ennen kaikkea vastatkaa kysymykseen, — alkoi hän nopeasti puhua Aljošalle, — missä te olette tuolla tavoin haavoittunut? Sitten minä puhun kanssanne aivan toisesta asiasta. No!

Aljoša tunsi vaistomaisesti, että äidin poissaoloaika oli Liselle kallista, ja hän kertoi tälle nopeasti, jättäen pois ja lyhentäen paljon, mutta kuitenkin täsmällisesti ja selvästi arvoituksellisesta kohtauksestaan koulupoikien kanssa. Kuultuaan kertomuksen Lise löi käsiään yhteen:

— No, kuinka te voittekaan, kuinka te voittekaan ryhtyä tekemisiin poikanulikoitten kanssa ja vielä tuossa puvussa! — huudahti hän vihaisesti aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinmoinen oikeus Aljošaan. — Tehän olette itse tämän jälkeen poika, kaikkein pienin poika mitä voi olla! Ottakaa kuitenkin kaikin mokomin jotenkuten selvä tuosta ilkeästä pojannallikasta ja kertokaa minulle kaikki, sillä tässä on jokin salaisuus. Nyt toiseen asiaan, mutta sitä ennen kysymys: voitteko te, Aleksei Fjodorovitš, kivun tuottamasta kärsimyksestä huolimatta puhua aivan tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhua järkevästi?

— Voin varsin hyvin enkä tunne enää niin suurta kipuakaan.