Part 21
Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana, ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi, että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta, että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle, isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin (ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana. Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti, omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus, vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan, joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi. Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin, opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.
— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? — lausui isä Ferapont. — Nouse!
Munkki nousi.
— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?
Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat. Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman minkäänlaisia sukkia.
— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, — vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.
— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester terveenä?
Munkki ällistyi.
— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?
— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen: suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa, muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera. Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää, muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä. Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin, suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri pidättyväisyytenne.
— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.
— Karvalaukut? — toisti munkki ihmeissään.
— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en sitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä karvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä ääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei ole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen mielensä.
— On, se on totta, — huokasi munkki.
— Entä näitkö piruja niillä? — kysyi isä Ferapont.
— Kenellä niillä? — tiedusti munkki arasti.
— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole sen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä, viitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se tirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille se oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla taasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä eikä itse sitä näe.
— Tekö... näette? — tiedusti munkki.
— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota, niin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale, puolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu, tummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon; minäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen häntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti kolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin kuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan, löyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en ole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.
— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, — rohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri maine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä Pyhän Hengen kanssa?
— Lentää alas toisinaan. Käy luonani.
— Kuinka lentää alas? Missä muodossa?
— Lintuna.
— Pyhä Henki kyyhkysen muodossa?
— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki on kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin pääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.
— Kuinka te sitten erotatte sen muista tiaisista?
— Puhuu.
— Miten se puhuu, millä kielellä?
— Ihmisen kielellä.
— Mitä hän teille puhuu?
— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia. Paljon tahdot tietää, munkki.
— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen päätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin epäluuloisuutta.
— Näetkö tämän puun? — kysyi isä Ferapont oltuaan jonkin aikaa vaiti.
— Näen, hurskas isä.
— Sinun mielestäsi se on jalava, mutta minulle se on aivan toinen kuva.
— Mikä sitten? — sanoi munkki odottaen ääneti vastausta, vaikka turhaan.
— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa minua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi ja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!
— Mitä kauheata siinä on, jos se on itse Kristus?
— Sieppaa ja vie ylös.
— Elävänäkö?
— Eliaksen hengessä ja kunniassa, etkö ole sitä kuullut? Ottaa ja vie...
Vaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle varattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman puoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut kumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä». Hänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta Jumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja tekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin. Pirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään uskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin. Sitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut kiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää hän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten monet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt päivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien kevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien salaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva ja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen luostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet suuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja hänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen vilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan uteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta kyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti huomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa: Zosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen, oli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut Aljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen luona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja palvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi kiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:
— Odottavatko omaisesi sinua, poikani?
Aljoša tuli hämilleen.
— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun luo?
— Lupasin... isälle... veljille... muillekin...
— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä en kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä. Sinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina. Sinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene niiden luo, joille lupasit.
Aljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus, että saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen kaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina jätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti kiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli toimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi hänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja odottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo tulleet ulos vanhuksen kammiosta.
— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman mitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi on eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille on taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran analyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä pyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet yksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan ihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin kokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin ennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt yhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen liikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten samojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se elää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista luopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa Kristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa eikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista korkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo ammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut vain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut on määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties tätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani, jotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä olet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen voimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.
Näin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja ajatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä ymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta munkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti rakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi kuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken todella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin odottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut kuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän kiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun kiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua muurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.
2.
Isän luona
Aivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti isän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi kaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli Aljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden kesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti? Varmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta, mutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin iloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori oli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen kysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.
— Entä isä?
— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran kuivasti.
Aljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja vanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa mielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa. (Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.) Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan aamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän kuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon yöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen liina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt muutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa erittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti epäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.
— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön, veliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi olet tullut?
—- Tiedustamaan terveytenne tilaa, — lausui Aljoša.
— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on kaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun kohta laittautuvan tänne...
Hän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän oli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo neljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän alkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.
— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta, — huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on luostarinvanhimpasi laita?
— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, — vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut kysymyksensäkin.
— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.
— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.
— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?
— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.
— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on, — jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän, tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte, sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte. Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni. Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se, että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut mies...eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain ratsastaa.
Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.
— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin, Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun Ivanisi!
— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte makaamaan, — sanoi Aljoša.
— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä olisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä suutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin olisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä, sillä minähän olen ilkeä ihminen.
— Ette ole ilkeä ihminen, vaan piloille mennyt, — sanoi Aljoša hymyillen.
— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan, enkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on tullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina, mutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa isä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen omassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet — kaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin napata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.
— Siis te ette tahdo nostaa juttua, ettehän?
— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse erään asian.
Ja kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin uskoisi salaisuuden:
— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää, että minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän luo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon vanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee minua tervehtimään... Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina vain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö joisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle neljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.
— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte, — sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä pisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, — neuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.