Part 25

— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan johdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän polvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa puristuivat omituisella tavalla viivaksi.

— Minkä niinihoskan? — mutisi Aljoša.

— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti verhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle. — Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša näki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja tuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa ja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli sairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa nyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»

— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten tuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?

— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä oli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin hänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä toisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän hyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä tähden.

— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, — sanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.

— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin... — En ollenkaan tahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin...

— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä otan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi mielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni kääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän sormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa minä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois neljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää teille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?... — Hän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre hänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan näköinen. Hän oli kuin haltioissaan.

— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja surullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä poika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen miehen veli, joka on teitä loukannut... Minä ymmärrän nyt sen, — toisti hän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan, minä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi parasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä anteeksi kaikkien kuullen... jos sitä haluatte.

— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi... Kaikki mukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?

— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten vain haluatte!

— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni polvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi, — tai torilla, niin hän lankeaisi?

— Niin, hän lankeaisi polvilleen.

— Te olette satuttanut sydämeeni. Olette saanut minut kyynelehtimään ja lävistänyt sydämeni. Minä olen ylen herkkä tuntemaan veljenne jalomielisyyden. Sallikaa minun esittäytyä täydellisesti: tässä on perheeni, kaksi tytärtäni ja poikani — penikkani. Jos minä kuolen, niin kuka heitä rakastaa? Ja niin kauan kuin minä elän, niin kuka minua huonokaista rakastaa muut kuin he? Suuren asian on Jumala järjestänyt jokaiselle minun kaltaiselleni ihmiselle. Sillä tarpeen on, että minunkin kaltaistani ihmistä edes joku rakastaa...

— Ah, se on aivan totta! — huudahti Aljoša.

— Lakatkaa jo ilveilemästä, joku hölmö kun vain tulee, niin te jo panette häpeämään! — huudahti odottamatta ikkunan luona oleva tyttö kääntyen isään päin ylenkatseellisen ja halveksivan näköisenä.

— Malttakaahan vähän, Varvara Nikolajevna, sallikaa pysyä suunnassani, — huudahti hänelle isä tosin käskevällä äänellä, mutta kuitenkin katsoen häneen varsin hyväksyvästi. — Meillä on nyt kerta kaikkiaan semmoinen luonne, — kääntyi hän taas Aljošan puoleen.

Ja luomakunnassapa ketään, ei siunata hän tahtonut.

Tässä pitäisi oikeastaan olla feminiinisuku: se, joka ei tahtonut siunata, on ilmaistu feminiinisukuisella sanalla. Mutta sallikaa minun nyt esitellä teidät myös vaimolleni: tässä on Arina Petrovna, jalaton rouva, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, jalat kyllä toimivat, mutta vain vähäisen. Yksinkertaisista piireistä. Arina Petrovna, siloitelkaahan kasvojenne piirteet: tässä on Aleksei Fjodorovitš Karamazov. Nouskaa seisomaan, Aleksei Fjodorovitš, — hän otti tätä kädestä semmoisella voimalla, että sitä ei olisi saattanut häneltä odottaa, ja nosti hänet äkkiä seisomaan: — teidät esitellään rouvalle, pitää nousta seisomaan... Tämä ei ole se Karamazov, mammakulta, joka... hm! ja niin edespäin, vaan hänen veljensä, mainio hurskaista hyveistänsä. Sallikaa, Arina Petrovna, sallikaa, mamma-kulta, sallikaa aluksi suudella kättänne.

Ja hän suuteli kunnioittavasti, jopa hellästi vaimonsa kättä. Ikkunan luona oleva neito käänsi paheksuen selkänsä tälle kohtaukselle. Vaimon ylpeän kysyvät kasvot saivat äkkiä harvinaisen ystävällisen ilmeen.

— Hyvää päivää, olkaa hyvä istuutukaa, herra Tšernomazov, — lausui hän.

— Karamazov, äitikulta, Karamazov (me olemme yksinkertaisista piireistä), — kuiskasi hän uudestaan.

— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov... — istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo hän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta itse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen kuin olisin neulan nielaissut...

— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni vielä kerran.

— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän saakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.

— Narri! — tokaisi ikkunan luona oleva tyttö.

— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä ja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet ovat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen, kun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En minä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä hyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš on mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo, se on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä, niin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo hän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle, ketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta ilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta herroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen. Ja niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä istuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se sama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle, teidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää sisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata tuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista. Sitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt? Pahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta teidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni, rakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta, enkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan, kuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan. Antakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi minulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt vastenmieliseksi!

Ja onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet tulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.

— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä ole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän alkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä kämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja alkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui, että alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö? Kuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja osoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.

— Näen ja kuulen, — mutisi Aljoša.

— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan... Älä välitä hänestä, isä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen palavin silmin isäänsä.

— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne, jotka eivät koskaan johda mihinkään!... — huudahti Varvara Nikolajevna jo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.

— Teillä on tällä kertaa täysin oikea syy mielenmalttinne menettämiseen, Varvara Nikolajevna, ja minä täytän kiireesti toiveenne. No, pankaahan lakki päähänne, Aleksei Fjodorovitš, minä otan vain lippalakkini ja sitten lähdemme. Minun on sanottava teille vakava sananen, mutta näitten seinien ulkopuolella. Tuo tuossa istuva neito on minun tyttäreni Nina Nikolajevna, en muistanut esitellä häntä teille, — Herran enkeli ihmisen hahmossa... kuolevaisten luo alas taivaasta lentänyt... jos vain voitte sen ymmärtää...

— Hänhän vapisee aivan kuin nytkähtelisi suonenvedossa, — jatkoi Varvara Nikolajevna paheksuvasti.

— Tämä taas, joka nyt polkee minulle jalkaa ja äsken mainitsi minua pajazzoksi, — hän on myöskin Herran enkeli ihmishahmossa ja syystä hän minua niin nimitti. Mutta menkäämme, Aleksei Fjodorovitš, täytyy puhua asia loppuun...

Ja tarttuen Aljošan käteen alikapteeni vei hänet huoneesta suoraan kadulle.

7.

Ja raittiissa ilmassa

— Ilma on raitista, mutta minun saleissani on todellakin tukahduttavaa sanan kaikissa merkityksissä. Kävelkäämme, hyvä herra, hitaasti. Kovin tekisi mieleni herättää teissä mielenkiintoa.

— Minulla itsellänikin on teille eräs erikoinen asia... huomautti Aljoša, — en vain tiedä, kuinka alkaisin.

— Arvaahan sen, että teillä on minulle asiaa. Ilman asiaa te ette koskaan olisi pistäytynyt luokseni. Vai tulitteko todellakin vain valittamaan poikaa vastaan? Sehän ei ole uskottavaa. Mutta puheen ollessa pojasta: minä en voinut siellä selittää teille kaikkea, mutta täällä minä kuvaan teille tuon kohtauksen. Katsokaahan, niinihoska oli tiheämpi vielä viikko takaperin, — minä puhun parrastani; minun partaani ovat nimittäin ruvenneet sanomaan pesurievuksi, koulupojat etupäässä. No niin, teidän veljenne Dmitri Fjodorovitš vetää minua silloin parrastani, jonninjoutavasta syystä, sattui olemaan mellastavalla päällä, minä käännähdin, veti minut ravintolasta ulos torille, mutta juuri silloin tulevat koulupojat koulusta, niiden joukossa myös Iljuša. Kun hän näki minut siinä tilassa, niin hän syöksähti luokseni: »Isä», huutaa hän, »isä!» Hän tarttuu minuun syleilee minua, tahtoo riistää minut irti, huutaa pahoinpitelijälle: »Päästäkää, päästäkää, se on minun isäni, minun isäni, antakaa hänelle anteeksi», — näin juuri huutaa: »Antakaa anteeksi!» Tarttui häneen kiinni kätösilläänkin ja suutelee hänen kättään, tuota samaa kättä... Minä muistan, miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttivät, en ole sitä unohtanut enkä unohda!...

— Minä vannon, — huudahti Aljoša, — että veljeni ilmaisee teille katumuksensa kaikkein vilpittömimmällä, kaikkein täydellisimmällä tavalla, vaikkapa polvillaan sillä samalla torilla... Minä pakotan hänet siihen, muuten hän ei ole veljeni!

— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan hänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte sanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne kaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi sen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi vapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos voit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni — minä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi. Totisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan kanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei, eipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa itse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme naishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen jalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen viisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan äyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän on vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä kuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin on, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän tappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi olisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä ei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon minun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä Iljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä merkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä sana eikä mitään muuta.

— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, — huudahti taas Aljoša leimuavin silmin.

— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta avatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta loukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut luokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan semmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti koko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja silloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä on konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut pienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor Pavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi etkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös (noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut matkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin mistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet turvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole lakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta syystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan kuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette nyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken kipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en uskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.

— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle teidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää. Mutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa kanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia ja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.

— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen yläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli kotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.

— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien kimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken pistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen...

— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen virkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia...

— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa jättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu... ja tuo viha hänestä häviää...