Part 18

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet, — uikutti hän ja syöksähti Dmitri Fjodorovitšin jälkeen. Grigori oli tällävälin noussut lattialta, mutta oli vielä pökerryksissä. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša lähtivät juoksemaan isän jäljessä. Kolmannessa huoneessa kuului jotakin äkkiä putoavan maahan, särkyvän ja kilisevän: se oli iso lasimaljakko (ei kallishintainen), jonka Dmitri Fjodorovitš ohi juostessaan oli pudottanut marmorijalustalta.

— Ottakaa hänet kiinni! — vinkui ukko. — Poliisi!

Ivan Fjodorovitš ja Aljoša saivat ukon kiinni ja veivät väkisin takaisin saliin.

— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! — huudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.

— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse sanoo nähneensä hänen juosseen...

Ukko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa ja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä aivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä menettänyt.

— Näittehän itse, että hän ei tullut! — huusi Ivan.

— Mutta kenties toisesta ovesta.

— Sehän on lukossa, tuo toinen ovi, ja avain on teillä...

Dmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen oven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli todellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki ikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään tulla eikä mistään hypätä ulos.

— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan Dmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja riistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti. Mutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin hiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi hänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai kolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki läpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin voimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen kaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä myös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.

— Mieletön, sinähän tapoit hänet! — huudahti Ivan.

— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en tappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!

— Dmitri! Mene heti pois täältä! — huudahti Aljoša jyrkästi.

— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän täällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri livahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois...

— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä odottanutkaan!

— Mutta minä näin hänet... Siis hän... Otan heti selville, missä hän on... Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista, mutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski sanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa terveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.

Tällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli tajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että Grušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan häneen vihamielisen katseen.

— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo haavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen kaiken yhteyden sinun kanssasi...

Hän juoksi ulos huoneesta.

— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov, — korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia luokseen.

— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle vihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan liukkaasti, Smerdjakov!

Smerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin makuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri kiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista mielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle vaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov vei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona silmät surullisesti maahan luotuina.

— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen, — sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta hänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi... päähän.

— Hän julkesi lyödä minua! — lausui Grigori synkästi.

— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan Fjodorovitš irvistäen.

— Minä olen pessyt häntä kaukalossa... hän julkesi lyödä minua! — toisti Grigori.

— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties hän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? — kuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.

— Jumala varjelkoon! — huudahti Aljoša.

— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen kasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään kummastakin.

Aljoša hätkähti.

— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään. Jää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on alkanut kivistää.

Aljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä verhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli ääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä ja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui tavaton kiihtymys.

— Aljoša, — kuiskasi hän arasti, — missä on Ivan?

— Pihalla, hänen päätään kivistää. Hän vartioi meitä.

— Anna minulle kuvastin, tuo, joka seisoo tuolla, anna!

Aljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka seisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla turvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso punertava pahka.

— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania. Minä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en pelkää...

— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.

— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini, sano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?

— Ei kukaan nähnyt häntä. Se on erehdys, hän ei ollut!

— Mitjahan tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, mennä naimisiin!

— Grušenjka ei mene hänen kanssaan naimisiin.

— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!... — alkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä olisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui Aljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin kimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama jumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie mennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin... minä puhuin äsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša... Ljoša, lohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!

— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša surullisesti.

— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä Grušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota kyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse näkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai hänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?

— Jos näen hänet, niin kysyn, — mutisi Aljoša hämillään.

— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu. Hän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun kanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä et saa mennä hänen luokseen, et saa!

— Eikä se ole hyväkään, isä, se ei ole ollenkaan hyvä.

— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän juoksi pois?

— Hän lähetti Katerina Ivanovnan luo.

— Rahoja hakemaan? Pyytääkö hän rahoja?

— Ei, ei rahoja hakemaan.

— Hänellä ei ole rahaa, ei hituistakaan. Kuule, Aljoša, minä makaan yön ja mietin, mutta mene sinä pois. Kenties tapaat Grušenjkankin... Mutta tule aivan varmasti luokseni huomisaamuna, aivan varmasti. Minulla on sinulle huomenna sana sanottavana. Tuletko?

— Tulen.

— Jos tulet, niin ole tulevinasi omia aikojasi, tervehtimään vain. Älä sano kenellekään, että minä kutsuin. Ivanille älä puhu sanaakaan.

— Hyvä.

— Hyvästi, enkeli, äsken sinä puolustit minua, en unhota sitä ikänäni. Huomenna sanon sinulle sanasen... mutta täytyy vielä vähän tuumia...

— Entä kuinka te nyt voitte?

— Huomenna, huomenna jo nousen ja lähden, aivan terveenä, aivan terveenä, aivan terveenä!...

Kulkiessaan pihalla Aljoša tapasi veljensä Ivanin istumassa penkillä portin luona. Ivan kirjoitteli jotakin muistikirjaansa lyijykynällä. Aljoša ilmoitti Ivanille, että ukko oli hereillä ja tajuissaan ja oli päästänyt hänet yöksi luostariin.

— Aljoša, minä tahtoisin hyvin mielelläni tavata sinua huomisaamuna, — sanoi Ivan ystävällisesti ja nousi seisomaan. — Tämä kohteliaisuus oli Aljošalle aivan odottamatonta.

— Huomenna minä olen Hohlakovien luona, — vastasi Aljoša. — Kenties käyn huomenna myös Katerina Ivanovnan luona, jos en tapaa häntä nyt...

— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan jäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.

— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja toista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään hänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän... no... no, sanalla sanoen »sanomaan jäähyväiset»?

— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? — huudahti Aljoša.

— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se nainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri estettävä pääsemästä taloon.

— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus päättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa elää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?

— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen? Tämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan, minkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden mukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta toivoa?

— Eihän kuitenkaan toisen kuolemaa?

— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki ihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä puhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento syö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin samoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen tappaa hänet, mitä?

— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään! Enkä luule Dmitrinkään voivan...

— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan häntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän vapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua konnana, — lisäsi hän hymyillen.

He puristivat toistensa kättä paljon voimakkaammin kuin koskaan ennen. Aljoša tunsi, että veli itse oli astunut ensimmäisen askelen lähemmäksi häntä ja että hän oli tehnyt sen jotakin varten, ehdottomasti jossakin tarkoituksessa.

10.

Molemmat yhdessä

Aljoša lähti isän kodista mieleltään vielä paljon lannistuneempana ja järkytetympänä kuin oli äsken sinne tullut. Myöskin hänen ajatuksensa olivat aivan kuin katkelmina ja sekaisin, samalla kuin hän tunsi, että häntä peloitti yhdistää hajalleen menneitä ajatuksiaan ja muodostaa kokonaiskuva kaikista piinallisista ristiriidoista, jotka hän tänä päivänä oli kokenut. Tämä lähenteli melkein epätoivoa, jota ei koskaan ennen ollut Aljošan sydämessä ollut. Kaiken yli kohosi kuin vuori tuo kohtalokas ja ratkaisematon pääkysymys: miten päättyy isän ja veli Dmitrin suhde tuon kauhean naisen edessä? Nyt hän oli saanut omin silmin nähdä. Hän oli ollut läsnä ja nähnyt heidät vastatusten. Muuten onnettomaksi, täydelleen ja hirveästi onnettomaksi saattoi osoittautua ainoastaan veli Dmitri: häntä odotti ehdottomasti turmio. Oli muitakin ihmisiä, joita tämä kaikki koski kenties paljon enemmän kuin Aljoša ennen oli saattanut luullakaan. Tässä oli jotakin arvoituksellista. Veli Ivan oli lähestynyt häntä, mitä Aljoša niin kauan jo olikin toivonut, mutta nyt hänellä itsellään jostakin syystä oli se tunne, että tuo lähestyminen oli häntä pelästyttänyt. Entä nuo naiset? Omituista: äsken hän oli ollut menossa Katerina Ivanovnan luo tuntien tavatonta mielenahdistusta, mutta nyt hän ei tuntenut sitä ollenkaan. Päinvastoin hän kiiruhti hänen luokseen aivan kuin odottaisi saavansa häneltä neuvoja. Mutta toimitettavaksi annetun asian suorittaminen näytti kuitenkin nyt vaikeammalta kuin äsken: kolmeatuhatta koskeva asia oli lopullisesti ratkaistu, ja veli Dmitri tunsi nyt olevansa kunniaton mies ja vailla kaikkea toivoa sekä oli nyt valmis millaiseen lankeemukseen tahansa. Lisäksi vielä hän oli käskenyt kertoa Katerina Ivanovnalle myös äsken isän luona sattuneen kohtauksen.

Kello oli jo seitsemän, ja hämärä oli alkanut, kun Aljoša astui sisälle Katerina Ivanovnan luo, joka asui hyvin tilavassa ja mukavassa talossa Ison kadun varrella. Aljoša tiesi hänen asuvan yhdessä kahden tätinsä kanssa. Toinen näistä oli muuten vain hänen sisarensa Agafja Ivanovnan täti. Tämä oli hänen isänsä kodissa se harvasanainen henkilö, joka oli hoidellut häntä siellä samoinkuin hänen sisarensakin, kun hän oli saapunut heidän luokseen sinne instituutista. Toinen täti taasen oli arvokas ja hienokäytöksinen moskovalainen rouva, vaikka köyhä. Kerrottiin näiden kummankin noudattavan kaikessa Katerina Ivanovnan tahtoa ja asuvan hänen luonaan ainoastaan etiketin vuoksi. Katerina Ivanovna taas alistui ainoastaan hyväntekijättärensä tahtoon, kenraalinrouvan, joka sairauden vuoksi oli jäänyt Moskovaan ja jolle hänen velvollisuutensa oli lähettää joka viikko kaksi kirjettä ja kertoa seikkaperäisesti itsestään.

Kun Aljoša astui eteiseen ja pyysi palvelustyttöä, joka oli avannut hänelle oven, ilmoittamaan hänen tulonsa, niin salissa nähtävästi jo tiedettiin hänen saapumisensa (kenties hänet oli nähty ikkunasta), sillä Aljoša kuuli äkkiä jotakin kopinaa, kuului pois juoksevien naisten askelia ja hameitten kahinaa, kenties kaksi tai kolme naista juoksi pois huoneesta. Aljošasta oli kummallista, että hänen tulonsa oli voinut synnyttää sellaisen touhun. Hänet vietiin kuitenkin heti saliin. Se oli iso huone, joka oli kalustettu hienosti ja upeasti, ei ollenkaan maaseutulaistapaan. Siinä oli monta sohvaa ja leposohvaa, divaaneja, isoja ja pieniä pöytiä, oli tauluja seinillä, maljakoita ja lamppuja pöydillä, oli paljon kukkia, olipa ikkunan luona myös akvariumi. Hämärän tulo oli tehnyt huoneen pimeänpuoleiseksi. Aljoša huomasi sohvalla, jolla ilmeisesti äsken oli istuttu, siihen heitetyn silkkivaipan ja sohvan edessä olevalla pöydällä kaksi kesken jäänyttä kuppia suklaata, leivoksia, kristallilautasen, jolla oli rusinoita, ja toisen, jolla oli makeisia. Jotakuta oli kestitty. Aljoša arvasi tulleensa vieraitten siellä ollessa ja rypisti kulmiaan. Mutta samassa nostettiin oviverhoa ja sisälle astui nopein askelin Katerina Ivanovna hymyillen iloisesti ja ihastuneena sekä ojentaen molemmat kätensä Aljošalle. Palvelustyttö toi samalla hetkellä huoneeseen kaksi sytytettyä kynttilää ja asetti ne pöydälle.

— Jumalan kiitos, siinä te vihdoin olette! Olen koko päivän rukoillut Jumalalta vain teidän tuloanne! Istukaa.

Katerina Ivanovnan kauneus oli hämmästyttänyt Aljošaa jo aikaisemmin, kun veli Dmitri kolmisen viikkoa sitten oli tuonut hänet ensimmäisen kerran tähän taloon esitelläkseen ja tutustuttaakseen hänet Katerina Ivanovnan omasta erikoisesta toivomuksesta. Sillä käynnillä ei muuten ollut syntynyt keskustelua heidän välillään. Otaksuen Aljošan kovin ujostelevan oli Katerina Ivanovna ikäänkuin säästänyt häntä ja puhellut sillä kertaa kaiken aikaa Dmitri Fjodorovitšin kanssa. Aljoša oli ollut vaiti, mutta tehnyt paljon sangen tarkkoja havaintoja. Häntä oli hämmästyttänyt kopean tytön varma käytös ja ylpeä luontevuus. Eikä Aljoša ollut erehtynyt, vaan hän oli tuntenut, ettei hän ollut noita ominaisuuksia liioitellut. Aljoša huomasi, että tytön suuret, mustat, palavat silmät olivat kauniit ja sopivat erittäin hyvin hänen kalpeihin, melkeinpä hieman kellertäviin, soikeihin kasvoihinsa. Mutta näissä silmissä samoinkuin ihanien huulten piirteissä oli jotakin sellaista, johon hänen veljensä tietysti saattoi olla kauhean rakastunut, mutta jota kenties ei voinut kauan rakastaa. Hän oli melkein suoraan lausunut ajatuksensa veljelleen Dmitrille, kun tämä käynnin jälkeen oli ahdistanut häntä hartaalla pyynnöllä, että hän ei salaisi, millaisen vaikutelman hän oli saanut tämän morsiamesta.

— Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi, mutta kenties... et rauhallisesti onnelliseksi.

— Niinpä niin, veljeni, tuollaiset pysyvätkin tuommoisina, he eivät nöyrry kohtalon edessä. Sinä luulet siis, että minä en rakasta häntä ikuisesti?

— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä et aina ole hänen kanssaan onnellinen...

Aljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena itseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut julki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä tuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli myös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut mielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun hän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan tunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa Katerina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen hyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä ja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt Aljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja jonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen katsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen asemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei ollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki, aivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin paljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi äkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen. Hän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi Katerina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan liikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, — liikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.

— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada tietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!

— Minä tulin... — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä... hän lähetti minut...

— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt tiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä välähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin, miksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon enemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä tarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen vaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan suoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa muodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen asemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että minä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan asioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa varten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää teidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!...

— Hän käski teille... sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää tule... ja sanoa teille terveisiä.

— Sanoa terveisiä? Näinkö hän sanoi, näitäkö sanoja käytti?

— Niin.

— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa kuin olisi käytettävä?

— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä». Pyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.

Katerina Ivanovna kuohahti.

— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän apuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen johdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi sivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon sanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki... Se olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa, jos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda minulle noita _terveisiä_, — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties ei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt omaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi päistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa...

— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin tuntuu nyt siltä.

— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain epätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan: eikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?

— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi häntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki oli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi, kuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen veljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. — Mutta tiedättekö te... noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä nolostuvansa.

— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut Moskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja. Hän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen viikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee rahoja... Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän: että hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen uskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää minua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli: kuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden kolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja itseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä, miten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne minua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon hän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni! Eihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš? Miksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?

Viimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.

— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla äänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.

— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty pyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen jälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.

Aljošaa, menemään viemään »terveisiä»... — Hän meni tuon naisen luo... — lisäsi Aljoša hiljaa.

— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee, että minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen kanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov palaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä rakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene naimisiin hänen kanssaan... — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas omituisesti.

— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti luoden silmänsä alas.