Part 19

— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli, tiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä tavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista olennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös, miten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei Fjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua? Agrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle katsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä on Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää hänelle!

— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte minua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.

Oviverho kohosi, ja... itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja iloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi Grušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo kauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli hänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä tavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen nainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten», kauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis, — venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi kuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot pyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat sekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen hänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin — voimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti. Pehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa silkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin vaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa ympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan saattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä oli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät vähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli oli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta vertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein enimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin lapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin »iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen kärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen ilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin, mitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä kenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo pehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen kuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä. Saalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä aivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin milolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat ehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen naisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan erehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot tursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle ilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties täplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta, lentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä naisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän oli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin epämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin venyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin, koska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja teeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain huonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa saatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen käsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat Aljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen lapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen ja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina Ivanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin vastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen nauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.

— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet, nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen... Minua kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa...

— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.

— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar! Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne. Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä lisää, lisää, lisää... Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa, ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa... — Aljoša punastui, ja huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole teidän hyvittelynne arvoinen.

— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen, mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät, hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä, vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton. Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin rakastimme... hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet, pelasti hänet!

— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte puoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.

— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä puolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä pulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen, se on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä sitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja näin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan todellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi tuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua ja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan mieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on jo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen sydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.

— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin minun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.

— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui Katerina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te minua ymmärrätte!

— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas neiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla on paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä kiehdoin silloin vain piloillani.

— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te saatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista ja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä...

— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle semmoista, mutta minä en luvannut.

— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna hiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte...

— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti Grušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman näköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono teidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa tehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties lupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas alkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua kerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä menen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen luokseni... Niin huikentelevainen minä olen...

— Äsken te puhuitte... aivan toista... — sai Katerina Ivanovna vaivoin kuiskatuksi.

— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?

— Minä en odottanut...

— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette yliluonnollisen ihana!

Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä, myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä »orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden... »Kenties hän on kovin naiivi!» välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen. Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.

— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.

— Miten tahdotte... Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.

— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.

— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi seisomaan pitämättä kiirettä.

— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!

— Iljetys, mene tiehesi!

— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte tuommoisia sanoja, rakas neiti.

— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna. Jokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.

— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte hämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne kaupaksi, kyllä minä tiedän.

Katerina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša sai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.

— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään, hän menee pois, hän menee heti pois!

Tällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun johdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki syöksyivät hänen luokseen.

— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. — Aljoša rakas, saata minua.

— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen edessään kätensä ristiin.

— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin, hyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt sinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet siitä mielissäsi.

Aljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta nauraen heleästi.

Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän oli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.

— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin teitä estää tuosta askelesta... te olette liian kiihkeä... voiko ryhtyä sellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan, että hän on pahin kaikista... Ei, te olette liian omapäinen!

— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte minua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt kuoliaaksi!

Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei tahtonutkaan hillitä itseänsä.

— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä, kaiken kansan nähden!...

Aljoša peräytyi ovea kohti.

— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään yhteen. — Ja _hän_ sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin epäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä tapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna päivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen! Teidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!

Aljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen sydäntään kouristi kipeästi.

— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa! Huomenna... pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko, antakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!

Aljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä niinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.

— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on ollut heillä päivällisestä asti.

Aljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren ja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.

11.

Vielä yhdeltä meni maine

Kaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa. Aljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio. Oli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo erottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä näkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua tienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi hurjalla äänellä:

— Rahat tai henki!

— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin oli kovasti hätkähtänyt.

— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua? Hänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en huomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee välttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus, litistä minut kuin torakka... Mutta mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään veljeni... minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri! Äsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen mielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen sielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet... kirosit hänet... ja nyt... täällä... äsken juuri... sinä lasket leikkiä... rahat tai henki!

— No, mitä sitten? Onko se sopimatonta? Eikö se sovi tilaisuuteen?

— Ei... minä vain...

— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet, miten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja ajattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä, mitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi aivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole maan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi! Samassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi lentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin rakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota rakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja niin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin sinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa! Mutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä huusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on pelkkää roskaa, mutta sydämessäni... on oikeita ajatuksia... No, hitto vieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra minut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?

— Ei, ei niin... Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä... Tapasin siellä äsken heidät molemmat.

— Kutka molemmat?

— Grušenjkan Katerina Ivanovnan luona.

Dmitri Fjodorovitš tyrmistyi.

— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?

Aljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä lähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi noin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut sujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä, hän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi, usein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli Dmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä, mutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki, oikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa tultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä, vaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa yhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi, jäykemmäksi, peloittavammaksi... Sitä yllättävämpää oli, että hänen kasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset, muuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet erkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään ja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä sentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.

— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! — huuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa sanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut niin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri! Tiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle? Niin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että pitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon vain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä ymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa kädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon hornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar, mitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista innostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä... ah... Minä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen sitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä rangaistus...

— Entä Katerina Ivanovna! — huudahti Aljoša surullisesti.

— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän, raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas, kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä, kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei, hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden että se on _minun_ haaveeni, _minun_ hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni, kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!

— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.

— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan, vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä», niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan! Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt lauloivat... Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen. Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin... Hitto vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt... Nyt »tikari sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.

Hän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.