Part 17

— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov tasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta ikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan, — ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että jos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja te sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy vähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš, jos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että lakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle vuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä pitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa puutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä, että mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi, huutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että tekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte ainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen, ettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan, alkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan asti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan päällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin erämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että heitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis ovat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin sanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa, eikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä anteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen epäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen kyyneliä.

— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi huippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari sellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään, kirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!

— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, — myönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.

— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä! Aljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?

— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša vakavasti ja lujasti.

— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta erakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä, venäläistä?

— Niin, se piirre on aivan venäläinen, — hymähti Aljoša.

— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen sinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä, pötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme vailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa: ensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut niukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia, niin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten katumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun sinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun juuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka paikka?

— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että sitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä totisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin olisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin muhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään niin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi sinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja, niin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan, ja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja ylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut kaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi nämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa, en silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä kuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen saavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani, siis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa maailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi ja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka toisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan sanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä ei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin, niin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis tässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän etua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani? Siksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan vielä kaikki anteeksi...

8.

Konjakin ääressä

Kiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut niin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja kulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.

— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille. — Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta mene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa, panee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen rauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti käskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen jälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen, millä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.

— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä ruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa muuten, kun aika tulee.

— Parasta?

— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on tämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.

— Milloin sitten aika tulee?

— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä toistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.

— Siinäpä se, tuollainen Bileamin aasintamma ajattelee ajattelemistaan, ja piru tietää, mitä hän lopulta itsekseen ajattelemalla keksii.

— Hänelle kertyy ajatuksia, — naurahti Ivan.

— Näetkö, minä tiedän, että hän ei voi sietää minuakaan enemmän kuin muitakaan eikä myöskään sinua, vaikka sinusta näyttääkin, että hän »on saanut päähänsä kunnioittaa» sinua. Aljoškaa hän on jo kauan halveksinut. Mutta hän ei varasta, siinäpä se, hän ei juorua, talon riitoja hän ei kuuluta kylälle, paistaa oivallisesti piirakoita, muuten hitto hänestä, kannattaako tosiaankin hänestä puhua?

— Ei tietenkään kannata.

— Mitä taasen siihen tulee, mitä hän itsekseen ajattelee, niin venäläistä moukkaa yleensä pitää piestä, sitä olen aina vakuuttanut. Meidän talonpoikamme on roisto, häntä ei kannata sääliä, ja on hyväkin, että häntä toisinaan vielä nytkin piestään. Venäjänmaan turva on koivu. Jos metsät hävitetään, niin Venäjänmaa on hukassa. Minä kannatan viisaita ihmisiä. Me olemme suuressa viisaudessamme lakanneet pieksämästä moukkia, mutta nämä pieksävät edelleen toisiaan. Ja se on hyvä. Samalla mitalla kuin mitataan, samalla mitataan takaisinkin, vai kuinka sanat kuuluvat... Sanalla sanoen mitataan takaisin. Mutta Venäjä on pelkkää sikamaisuutta. Ystäväni, jospa tietäisit, kuinka minä vihaan Venäjää... toisin sanoen en Venäjää, vaan kaikkia noita paheita... mutta ehkäpä Venäjääkin. _Tout celà c'est de la cochonnerie_. Tiedätkö, mitä minä rakastan? Minä rakastan älykkyyttä.

— Olette taas juonut lasin liikaa. Riittää jo.

— Odota, minä juon vielä yhden ja sitten vielä yhden ja sitten lopetan. Ei, odotahan, sinä keskeytit minut. Mokrojessa minä läpimatkalla kysyin eräältä ukolta ja hän vastasi minulle: »Me», sanoi hän, »pidämme hyvin paljon siitä, että pieksämme tyttöjä tuomion mukaan ja annamme nuorten miesten toimittaa pieksämisen. Myöhemmin nuori mies ottaa morsiamekseen sen, jota pieksi, niin että se on meillä tuommoisille tytöille houkuttelevaa.» Eivätkö ole oivia markiisi de Sade -tyyppejä, vai mitä? Mutta sano mitä tahansa, niin älykästä tämä on. Emmeköhän mekin käväisisi katsomassa, mitä? Aljoška, sinä punastuit? Älä häpeä, lapsi-rukka. Vahinko, että äsken en istuutunut igumenin päivällispöytään ja kertonut munkeille Mokrojen tytöistä. Aljoška, älä ole vihoissasi, että äsken loukkasin igumeniasi. Veikkoseni, minulle pistää vihaksi. Jos Jumala on olemassa — no, silloin minä tietysti olen syypää ja saan vastata, mutta jos Häntä ei ollenkaan ole, niin eikö heille olisi annettava paljon runsaammalla mitalla, noille sinun isillesi nimittäin? Silloinhan on sekin liian vähän, jos leikkaa heiltä pään pois, sillä he ovat edistyksen estäjiä. Uskotko, Ivan, että tämä raatelee minun tunteitani. Ei, sinä et usko, näen sen silmistäsi. Sinä uskot ihmisten puheita, että minä muka en ole muuta kuin narri. Aljoša, uskotko, että minä en ole vain narri?

— Uskon, ettette ole vain narri.

— Uskon sinun uskovan ja puhuvan vilpittömästi. Olet vilpittömän näköinen ja puhut vilpittömästi. Mutta Ivan ei. Ivan on ylpeä... Kuitenkin minä tekisin lopun sinun luostaristasi. Pitäisi ottaa kaikki tuo mystiikka ja hävittää se kerta kaikkiaan koko Venäjänmaasta, jotta kaikki hölmöt lopultakin tulisivat järkiinsä. Ja miten paljon hopeata ja kultaa saataisiinkaan rahapajaan.

— Miksi hävittää? — sanoi Ivan.

— Jotta totuus pikemmin pääsisi loistamaan, sen tähden juuri.

— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään ensimmäiseksi ja sitten... hävitetään.

— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä Fjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten luostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet, istumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on varmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko Jumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä taas naurat?

— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen Smerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka voivat siirtää vuoria.

— Onko tämä sitten samanlaista?

— Suuressa määrin.

— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen piirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi piilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni? Lyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin: onko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt vakavan vastauksen.

— Ei, Jumalaa ei ole.

— Aljoška, onko Jumala olemassa?

— Jumala on olemassa.

— Ivan, entä onko olemassa kuolemattomuutta, jonkinmoista, vaikkapa vain vähäisen, pikkuruikkuisen?

— Ei ole kuolemattomuuttakaan.

— Eikö minkäänlaista?

— Ei minkäänlaista.

— Siis täydellinen nolla eli ei mitään. Ehkäpä on kuitenkin jonkinmoista? Eihän kaikki ole ei mitään!

— Täydellinen nolla.

— Aljoška, onko kuolemattomuutta?

— On.

— Entä Jumala ja kuolemattomuus?

— Sekä Jumala että kuolemattomuus. Jumalassa on kuolemattomuuskin.

— Hm. Luultavampaa on, että Ivan on oikeassa. Herra Jumala, ajatelkaahan vain, miten paljon ihminen on tuhlannut uskoa, miten paljon kaikenlaisia voimia tähän haaveeseen ja tehnyt sitä niin monta tuhatta vuotta! Kuka noin pitää pilkkanaan ihmistä? Ivan! Viimeisen kerran ja ratkaisevasti: onko Jumala olemassa vai eikö? Kysyn viimeisen kerran:

— Viimeisen kerran: ei ole.

— Kuka sitten pitää ihmisiä pilkkanaan, Ivan?

— Piru varmaankin, — naurahti Ivan Fjodorovitš.

— Onko piru olemassa?

— Ei, piruakaan ei ole.

— Sepä vahinko. Piru vieköön, mitä minun tämän jälkeen olisi tehtävä sille, joka ensimmäisenä keksi Jumalan! Olisi aivan liian vähän, jos hänet hirtettäisiin.

— Silloin ei ollenkaan olisi sivistystä, jos ei olisi keksitty Jumalaa.

— Eikö olisi? Ilman Jumalaako?

— Ei. Eikä olisi konjakkiakaan. Konjakki täytyy kuitenkin nyt ottaa teiltä pois.

— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin Aljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!

— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on parempi kuin päänne.

— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä puhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?

— Rakastan.

— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä kohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin kiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä arvelet, Ivan?

— Saattaa olla.

— On, on, _il y a du Piron là-dedans_. Hän on jesuiitta, venäläinen nimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen paheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä... pukeutua pyhyyden verhoon.

— Hänhän uskoo Jumalaan.

— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen itse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille, jotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti suoraan: »_Credo_, mutta en tiedä mihin.»

— Todellakin?

— Juuri niin. Mutta minä kunnioitan häntä. Hänessä on jotakin mefistomaista tai paremmin sanoen jokin määrä _Aikamme sankaria_... Arbenin, vai mikä sen nimi oli... se on, näetkö, hän on hekumoitsija. Hän on siinä määrin lihallinen, että minä pelkäisin tyttäreni tai vaimoni puolesta, jos tämä menisi hänen luokseen ripittäytymään. Tiedätkö, kun hän alkaa kertoa... Pari vuotta takaperin hän kutsui meidät luokseen teetä juomaan ja tarjosipa likööriäkin (rouvat lähettävät hänelle likööriä), ja kun hän alkoi kuvailla entisiä aikoja, niin me pitelimme mahojamme... Varsinkin kun hän kertoi, miten oli parantanut erään hervottoman. »Jos jalkoja ei kivistäisi, niin minä», sanoi, »tanssisin erään tanssin». Mitäs semmoisesta arvelet? »Paljon olen, sanoi, elämäni aikana tehnyt ihmetemppuja.» Kauppias Demidovilta hän pimitti kuusikymmentätuhatta.

— Kuinka, varastiko?

— Tämä toi ne hänelle niinkuin hyvälle miehelle: »Säilytä, veli, minun luonani on huomenna kotietsintä.» Hänpä säilyttikin. »Sinähän», sanoi hän, »lahjoitit kirkolle». Minä sanon hänelle: lurjus olet, sanon. Ei, sanoo, en ole lurjus, vaan reilu... Muuten se ei ollut hän... Se oli eräs toinen. Erehdyin puhumaan toisesta... enkä huomannut. No, ryyppy vielä ja sitten riittää, korjaa pois pullo, Ivan. Minä valehtelin, miksi sinä et keskeyttänyt minua, Ivan... etkä sanonut, että minä valehtelen?

— Minä tiesin, että te keskeytätte sen itse.

— Valehtelet, teit sen vain ilkeydestä minua kohtaan, sulasta ilkeydestä. Sinä halveksit minua. Olet tullut luokseni ja halveksit minua omassa kodissani.

— Minä menen pois. Konjakki on pannut päänne sekaisin.

— Pyysin sinua Kristuksen tähden käymään Tšermašnjassa... se on päivän tai parin asia, mutta sinä et mene.

— Huomenna lähden, jos se teistä on niin tärkeätä.

— Etkä lähde. Sinä tahdot täällä pitää minua silmällä, sitä sinä tahdot, paha henki, ja siksi et lähdekään?

Ukko ei ottanut tyyntyäkseen. Hän oli joutunut sille juopumuksen asteelle, jolloin siihen saakka levollisina pysyneet juopuneet usein välttämättömästi tahtovat purkaa vihastusta ja lausua mielensä.

— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi katsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi ovat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset...

Sinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša, ja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä rakasta Ivania...

— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui Aljoša äkkiä lujasti.

— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan, sanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi äkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan rahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä kuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt Tšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon sinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet siellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää paljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!...

Hän suudella moksautti kättään.

— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt, kun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta... Voi teitä, lapset! Lapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta... ei koko elämäni aikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni! Voitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän suonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä päässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta naisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista ei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on konsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut rumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta... vaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää toisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka ovat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet! Paljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on semmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää ihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra on rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista, että aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin on myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja sitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan... kuule, Aljoška, minä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen tapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki oli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin polvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, — muistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista pientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta, erikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän, että tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa päivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni nauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes petkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa kaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan sellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani, — yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä hänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut tuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi, on nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi, koetit myydä minut hänelle... Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua minun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse heti ja haasta hänet kaksintaisteluun»... Minä kuljetin hänet silloin luostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan, Mutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä! Yhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin hyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja ajoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa, kun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon, »näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä uskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun läsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»... Kun hän tämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta hän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä kasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui lattialle... aivan hervottomana... Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?

Ukko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet vähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen äidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet värähtelivät... Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän huomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa yht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin yht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut »riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin kertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti sitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä väristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien nyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen äitinsä välillä hämmästytti ukkoa.

— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan niinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin minä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden... — mutisi hän Ivanille.

— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te arvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja halveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä. Mutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin verran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli myös Ivanin äiti...

— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä puhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?... Onko hän... Ah, perhana! Hänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys, veikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä luulin, Ivan... Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi tylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului äkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja, ovi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi pelästyneenä Ivanin luo:

— Tappaa, tappaa! Älä anna minua, älä anna! — huusi hän tarttuen Ivan Fjodorovitšin takin liepeeseen.

9.

Hekumoitsijat

Dmitri Fjodorovitšin kintereillä juoksivat saliin myös Grigori ja Smerdjakov. He olivat eteisessä kamppailleet hänen kanssaan estääkseen häntä pääsemästä sisälle (semmoisen määräyksen oli itse Fjodor Pavlovitš antanut heille jo muutama päivä sitten). Käyttäen hyväkseen sitä, että Dmitri Fjodorovitš saliin rynnättyään oli hetkeksi pysähtynyt katsoakseen ympärilleen, Grigori juoksi pöydän ympäri, pani kiinni molemmat puolikkaat ovesta, joka oli vastapäätä ulko-ovea ja vei sisähuoneisiin, ja asettui sulkemansa oven eteen käsivarret levällään sekä valmiina puolustamaan ovea niin sanoakseni viimeiseen veripisaraan asti. Sen nähtyään Dmitri ei huudahtanut, vaan vinkaisi omituisesti ja hyökkäsi Grigorin kimppuun.

— Siis hän on siellä! Hänet on piilotettu sinne! Pois, lurjus! Hän riuhtaisi Grigoria, mutta tämä töytäisi hänet pois. Hillittömästi vimmastuneena Dmitri kohotti kätensä ja iski kaikin voimin Grigoria. Vanhus lysähti maahan, ja Dmitri harppasi hänen ylitseen ja tunkeutui ovesta sisälle. Smerdjakov jäi toiseen päähän salia kalpeana ja vavisten sekä painautui lähelle Fjodor Pavlovitšia.

— Hän on täällä, — huusi Dmitri Fjodorovitš, — näin äsken itse hänen kääntyvän taloon, mutta en saavuttanut häntä. Missä hän on? Missä hän on?

Käsittämättömän vaikutuksen teki Fjodor Pavlovitšiin tämä huuto: »Hän on täällä!» Kaikki pelästys katosi hänestä.