Part 16

— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain ja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme tuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta tiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan luo _rahojen kanssa tai ilman rahoja_ ja sanot: käski sanoa teille terveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet sanoa terveisiä.»

— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään... tai jos ei tänään, niin huomenna tai ylihuomenna?

— Grušenjka? Pidän silmällä, hyökkään esille ja estän...

— Entä jos...

— Jos niin, niin tapan. Näin en voi elää.

— Kenet sinä tapat?

— Ukon. Grušenjkaa en tapa.

— Veli, mitä sinä puhut!

— Enhän tiedä, en tiedä... Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä hetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa. Juuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni...

— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän parhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.

— Ja minä istun ja odotan ihmettä. Mutta jos ei tapahdu, niin...

Aljoša lähti mietteissään isän luo.

6.

Smerdjakov

Hän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina, katettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä sali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu. Kalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys oli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu kuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä peittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit, ja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta ruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun kenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten kuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten eteen yöksi sytytettiin lamppu... ei niin paljon hartaudesta kuin sen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi tavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä aamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa tai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi. Hän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat sivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija Smerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa sisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja kahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin imelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja joi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona. Sekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella. Fjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo eteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti naurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan toistaiseksi vain hellällä mielellä.

— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš ilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy istumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää! Konjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä annan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy kaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!

Aljoša alkoi selitellä, että hän ei tahdo likööriä.

— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli Fjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt päivällisen vai etkö?

— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain palan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa kahvia minä juon mielelläni.

— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa? Eihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa on kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin kalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään kalakeittoa, ilmoita edeltäpäin... Mutta kuulehan, kuulehan, minähän käskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi? Toitko patjan tullessasi? Hehehe!...

— En, en tuonut, — hymähti Aljošakin.

— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni, minäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen katsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni alkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun siunaan sinua isän siunauksella.

Aljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt muuttaa mieltään.

— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu. No, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa tarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä vasta puhuu, sepä vasta puhuu!

Selville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän oli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta hirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo tai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja tavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä vaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja Grigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman mitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi ja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti kissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen lakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja oli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa hiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet kerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että se teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta viikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori Marfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään ihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et ole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä olet... — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan antaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja hänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun historiaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo toisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.

— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa alta.

— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta auringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti ensimmäisenä päivänä?

Grigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen katseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä itseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan oppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta, mutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että viikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä se sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan Fjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden. Ennen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi, vaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina antanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan lähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan tiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti lääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi parantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina. Ne olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria. Fjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle ruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös. Niinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista opetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen, Fjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja lukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko joukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan ollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen Smerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen sijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor Pavlovitš antoi hänelle kaapista _Illat maatalossa Dikanjkan luona_.

Poika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan, vaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.

— Mitä? Eikö se naurata? — kysyi Fjodor Pavlovitš.

Smerdjakov oli vaiti.

— Vastaa, hölmö.

— Se on kaikki valetta, — mutisi Smerdjakov hymyillen.

— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin _Yleinen historia_, siinä on kaikki totta, lue se.

Mutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä se tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa ja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin oli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu liemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin liemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa vastaan.

Torakkako siellä on vai mikä? — kysyy Grigori.

— Kenties kärpänen, — huomauttaa Marfa.

Puhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle ja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen haarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti pitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas vain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä katsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor Pavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti hänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan hän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti vanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi. Moraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen Moskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut pienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin, kuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti perin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi siitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut edes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin, mutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan hän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli puhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla hyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja hän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään erikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät kuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor Pavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti miltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta naisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin, esiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä. Fjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta. Seikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat tulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa Ignatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.

— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi uudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin jonkun kanssa, tahdotko, että naitan?...

Nämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei vastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä. Pääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui kerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen lokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja kaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut etsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä olivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut jo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään, — lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen ruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka nuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä koskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan jonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää tuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin mielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää katsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla ja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta minuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että tässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista itseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan taulun, jonka nimi on _Itseensä vaipunut_: siinä on kuvattu talvinen metsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa aivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut talonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele, vaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi ja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän kohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä seisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta sen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka alaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat hänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja tiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään tiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää kaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen pelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä, saattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on kansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti myös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti tietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.

7.

Kiista

Mutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen aihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli Grigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka jossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä pakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta ja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan, vaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli kiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri sinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä pöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja jälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei muiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja hauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan kertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä pyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä vasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan, ettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi ainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova Smerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu seisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan Fjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla päivälliselle melkein joka kerta.

— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut naurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.

— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua kovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen sankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni olisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin kieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan pelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän vuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.

— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin suoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, — tokaisi Fjodor Pavlovitš.

Juuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme nähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.

— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti käskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.

— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä siitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.

— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš vielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.

— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi vihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.

— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš, — lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin itse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain vangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan pyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma järkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.

— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi Fjodor Pavlovitš.

— Senkin liemenkeittäjä! — kuiskasi Grigori halveksivasti.

— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden mielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse. Sillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä kiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman tuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä kirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että samalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin sen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo erotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?

Hän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse asiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin ymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle tehnyt Grigori.

— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan korvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että sinä häntä kehuisit. Kehu!

Ivan Fjodorovitš kuunteli aivan vakavana isänsä innostunutta puhetta.

— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor Pavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.

Ivan Fjodorovitš taivutti uudelleen päätään hyvin totisen näköisenä.

— Minä rakastan sinua samoin kuin Aljoškaakin. Älä luule, että en rakasta sinua. Saako olla konjakkia?

— Antakaa. »Näytpä itse jo olevan aikalailla pätkässä», — ajatteli Ivan Fjodorovitš katsellen tarkasti isäänsä. Smerdjakovia taas hän tarkasteli erittäin uteliaana.

— Sinä olet jo nytkin anateema kirottu, — puhkesi Grigori äkkiä puhumaan, — ja kuinka sinä, konna, sen jälkeen uskallat arvostella, jos...

— Älä toru, Grigori, älä toru! — keskeytti Fjodor Pavlovitš.

— Odottakaa te, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa vain hyvin vähän aikaa, ja kuunnelkaa jatkoa, sillä minä en ole vielä puhunut kaikkea loppuun. Samassa kuin Jumala on minut viipymättä kironnut, sinä samana korkeana hetkenä minusta on näet tullut aivan kuin muukalaispakana, ja kasteeni on minusta otettu pois ja muuttunut mitättömäksi, — onko edes tämä oikein puhuttu?

— Puhu pian loppuun, veliseni, puhu loppuun, — hoputti Fjodor Pavlovitš ottaen mielihyvällä kulauksen ryyppylasistaan.

— Jos kerran en enää ole kristitty, niin siis en valehdellut kiduttajille, kun he kysyivät: »Olenko kristitty vai enkö», sillä itse Jumala on poistanut minusta kristillisyyden jo pelkän aikeeni perusteella ja ennenkuin olen ennättänyt lausua sanaakaan kiduttajille. Mutta jos minut jo on joukosta erotettu, niin kuinka ja millä oikeudella minulta kysytään toisessa maailmassa aivan kuin kristityltä, miksi olen luopunut Kristuksesta, kun jo pelkän aikomuksen tähden, ennenkuin mitään luopumista olikaan, minut erotettiin kasteestani? Jos kerran en ole kristitty, niin en myöskään voi luopua Kristuksesta, sillä eihän minulla silloin ole, mistä luopuisin. Kuka vaatii edesvastuuseen pakanan tataarilaisen, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa taivaassakin, siitä, että hän ei syntynyt kristityksi, ja kuka häntä siitä rankaisee, jos nimittäin ajatellaan, että yhdestä härästä ei nyljetä kahta nahkaa. Ja jos itse Jumala Kaikkivaltias vaatii tataarilaisen tilille tämän kuoltua, niin luullakseni hän määrää jonkin kaikkein pienimmistä rangaistuksista (sillä eihän häntä voi jättää kokonaan rankaisematta) ottaen huomioon, että eihän ole hänen syynsä, jos hän on tullut pakanallisista vanhemmista pakanana maailmaan. Eihän Herra Jumala voi ottaa väkisin tataarilaista ja sanoa hänestä, että hänkin oli kristitty? Sehän merkitsisi, että Jumala Kaikkivaltias puhuisi silkkaa valhetta. Mutta voiko Jumala, taivaan ja maan valtias, lausua valheen, vaikkapa vain yhdessä sanassa?

Grigori oli kuin jähmettynyt ja katseli puhujaa silmät selällään. Vaikka hän ei hyvin ymmärtänytkään mitä puhuttiin, niin jotakin tästä sekasotkusta hän yht'äkkiä kuitenkin käsitti ja jäi seisomaan sen näköisenä kuin mies, joka äkkiarvaamatta on lyönyt otsansa seinään. Fjodor Pavlovitš joi lasinsa pohjaan ja alkoi nauraa vinkuvaa nauruaan.

— Aljoška, Aljoška, mitäs arvelet! Voi sinua, senkin kasuisti! Hän on ollut jesuiittain opissa jossakin, Ivan. Voi sinua, löyhkäävä jesuiitta, kuka sinua on opettanut? Mutta sinä puhut roskaa, kasuisti, roskaa, paljasta roskaa. Älä itke, Grigori, tuossa paikassa me iskemme hänet tomuksi ja tuhaksi. Sanopa minulle tämä, sinä aasintamma: olkoonpa, että olet kiduttajien edessä oikeassa, mutta itsesi edessähän sinä kuitenkin olet luopunut uskostasi ja sanot itsekin, että olit sillä hetkellä anateema kirottu, mutta jos kerran olet anateema, niin eipä tämän anateeman vuoksi silitetä päätäsi helvetissä. Mitä sinä tästä ajattelet, oiva jesuiittani?

— Ei ole epäilemistäkään, etten olisi itseni edessä luopunut, mutta ei siinä kuitenkaan ollut mitään erikoissyntiä, vaan jos minkä verran syntiä oli, niin se oli kaikkein tavallisinta laatua!

— Millä tavoin kaikkein tavallisinta laatua!

— Valehtelet, kirottu lurjus, — sähisi Grigori.