Part 15

— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni. Ensimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua puri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa; no, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä hyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko nähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin kaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo ja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään ja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja minusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli _kokonaan_ riippuvainen, kokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli määrätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi siinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta pelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään taistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella, vähääkään säälimättä... Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän olisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään, jotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella tavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta. Sillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin rehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan korvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei tule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta. Halvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!» Katsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut työnnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.

Kiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen, porsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä seisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla kuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:

»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin olette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa ehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole sellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen tarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»

Katsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi paennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja kostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten ulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä. Uskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei yhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut häneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan: tätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien hirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään rakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin otsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen tavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää, käännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille viidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun arvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin mitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse avasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein hänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko minua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli hirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä, niinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan pehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan, ei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka vyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi, minkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti, mutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan voi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni kuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, — jonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän minä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani kehuakseni itseäni.

Mutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen vakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan kanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti esille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta ei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän viereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.

5.

Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä.»

— Nyt, — sanoi Aljoša, — minä tunnen tämän asian alkupuolen.

— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen puoli on tragedia ja tapahtuu täällä.

— Toisesta puolesta en ymmärrä vielä mitään, — sanoi Aleša.

— Entä minä? Ymmärränkö minä sitten?

— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle: Olethan sulhanen, nytkin sulhanen?

— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon tapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana päivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se oli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä kosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä hän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään. Yhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä päivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan sanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on mitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan neljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli vähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin muistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma määrästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei mitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä merkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin jäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta pakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle kuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei enää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui sitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä äkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa. Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä ennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät noin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan. Ja vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut nähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen, hienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä kirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.

Selitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän asioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin arabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin sukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi lähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla rokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin pelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen hyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan kouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on sinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen, tarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin postissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja sanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin. Se on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla kuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän tarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi; vaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain otatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään tavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin te kuljette... Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät itseltänne»... Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä rivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella alhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä kirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun nyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin hänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan). Kyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että hän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä olin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt se kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin Moskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan, kirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä katsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin rakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne katsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa meidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa Ivania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä molempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?

— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä eikä sellaista kuin Ivan.

— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin suusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta sekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi ja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.

— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja vilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin Jumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken naurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse sielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen parhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä se murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee, jos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän minä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän jo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin älykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu heittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien nähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja minunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi? Siksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen ja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille koskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut minulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta. Mutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja ansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen, hänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa ja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin jonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin umpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun sivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.

— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä asiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän olet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat purkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?

— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui Moskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä parhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä onnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin, minä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä onnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa, kuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti, vilpittömästi. Hän kuuli kaiken:

»Surumielin kuuli armas, hellin sanoin haasteli»...

No, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan pyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt...

— Mitä sitten?

— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden päivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan luo ja...

— Mitä?

— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen, käskin vain sanoa terveisiä.

— Onko se mahdollista?

— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta. Kuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?

— Minne sinä sitten menet?

— Sivukadulle.

— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään yhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että sinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.

— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen tieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti kun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen ja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä, näetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle selkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni, isän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen uloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin vaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan Grušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei hämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt on sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin huomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään ansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas ja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen luokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan ja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että mitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen on minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla, kerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan Mokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne mustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa kaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin tuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta iloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei toki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla, veitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku jalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu. Näin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos tahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et pieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen kanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!

Dmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan ja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.

— Ja tahdotko todellakin mennä hänen kanssaan naimisiin?

— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin jään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä... sinä, Aljoša... — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen olkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä, viaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta, sillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla alhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja, mutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan olla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras ja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle, kutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän salaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi, nähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin pääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja Ivanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä ei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin Grušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää käyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia, sanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole vienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen luokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän sanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän on alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä tunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne, koska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit kuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän kolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle, mutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä: »Entä missä rahat ovat?»

— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä määrin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!

— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta antaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En kykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan luo... Häviä, ihrani!

— Entä hänen luonaan?

— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos rakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä likaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen asioilla...

— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša juhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii. Hän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi kuin sinä.

— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni, semmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö, mitä olisi paras tehdä?

— Mitä?

— Antaa hänelle takaisin kolmetuhatta.

— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa lisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.

— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä kaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi, välttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen kanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia on nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut isän luo.

— Isän luo?

— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä kolmeatuhatta.

— Mutta eihän hän anna, Mitja.

— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä, Aleksei, mitä on epätoivo?

— Tiedän.

— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen ottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta moraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin kahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän minulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän pelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä puolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin kolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan hänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että Jumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.

— Mitja, ei hän anna missään tapauksessa.

— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä lisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen, hän on saanut tietää _vakavasti_ (alleviivaa sana vakavasti), että Grušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua naimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No, tokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen tämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta ei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että hänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta ruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon kääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin punaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla on! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa raapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat, paitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin itseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa, toivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut, ja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin». Jos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan naimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä minä nimenomaan vahdin?

— Grušenjkaa?

— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on vuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän entisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä ja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne hänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat salaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.

— Smerdjakov yksinkö tietää?

— Hän yksin. Hän myös minulle ilmoittaa, jos Grušenjka tulee ukon luo.

— Hänkö sinulle kertoi kääröstä?

— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä mistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi kolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa sen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan minua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän tahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.

—- Hän siis odottaa tänäänkin Grušenjkaa.

— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan varmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin. Isä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei, pyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta...

— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja katsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän luuli tämän menettäneen järkensä.

— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri Fjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. — Älä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä uskon ihmeeseen.

— Ihmeeseen?

— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee kaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean asian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!

— Minä menen. Sano, odotatko sinä täällä?