Part 14
— Tahdoitko todellakin lähettää minut? — pääsi Aljošan suusta, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tuskaa.
— Seis, sinä tiesit sen. Minä näen, että sinä ymmärsit heti kaiken. Mutta ole vaiti, ole toistaiseksi vaiti. Älä sääli äläkä itke!
Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen otsalleen:
— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi jotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten olisit lähtenyt?
— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi sitä kiireesti.
— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että lähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin kultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša, kuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa. Taivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan päällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset ja annat anteeksi... Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku korkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu kaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen heistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee toisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan keneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, — niin eikö toinen sitä täytä!... jos hän on ystävä tai veli?
— Minä täytän, mutta sano, mitä se on, ja sano pian, — lausui Aljoša.
— Pian... Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei nyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah, Aljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle, että olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän sinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:
»Ihminen, ylevä ollos!»
Kenen runosta se on?
Aljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties vain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa nojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat olivat vaiti.
— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin aloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! _An die Freude!_ Mutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että _an die Freude_. Älä luule, että minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on konjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —
Sileeni oon punanaama aasirähjän selässä,
mutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En ole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia, sillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta laitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on tänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä hätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla asiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se olikaan...
Hän nosti päänsä, vaipui mietteisiin ja alkoi äkkiä riemastuneesti:
Pelokkaana asusteli troglodyytti luolassaan. Nomadi taas kuljeskeli, ryösti autioksi maan... Kädessänsä keihäs, jousi, kulki kyttä metsästäin. Onneton, ken maihin nousi, jos toi tuulet tänne päin.
Olymposta maahan tähän Ceres äiti alas saa Proserpinaa etsimähän: karu, kolkko on se maa. Ei saa jumalatar ylväs hoivaa eikä suojaakaan, eikä missään templin pylväs kerro hurskaudesta maan.
Ei hän siellä pellon viljaa missään uhriksensa saa, ihmisruumiin jätteet hiljaa alttareilla savuaa. Ja jos minne murhemieliä Ceres katseensa loi vain, alennuksessansa siellä ihmisen hän näki ain'.
Mitja alkoi äkkiä itkeä ääneensä. Hän tarttui Aljošan käteen.
— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän paljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä onnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn epäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni, ajattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain en valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi itseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen sellainen ihminen.
Jotta alennuksestansa nousta voisi ihminen, hän maaemon vanhan kanssa liiton teki ikuisen.
Mutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa ainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun ruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä: olenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä juuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun minä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja semmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan! Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se tapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen tyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja pidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä yht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen alhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen vaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan aikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi, Jumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.
Luomakunnan sielun vainen ilo yksin virvoittaa. Käyttövoima jumalainen kuohumaan tuon maljan saa. Se toi ruohon päivän valoon, järjesteli kaaoksen maailmoitten muotoon jaloon taakse tähtitarhojen.
Riemun lahjat, meille suodut, luonto-emo tarjoaa. Kaikki kansat, kaikki luodut niitä nauttia nyt saa. Onnen suo se ystäville, viinin, lemmen kiehkuran, irstaan innon hyönteisille... enkeleille taivahan.
Mutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun itkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä. Nyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle »hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi hekumallisuuden:
»Irstaan innon hyönteisille!»
Minä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti tuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia, sinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi myrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden, että se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska Jumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki ristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön, mutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia! Liian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne parhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En voi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen ihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin ihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne sielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen sydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan niinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin avara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on, semmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle pelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se juuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän salaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan peloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja Jumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu siitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.
4.
Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina
Minä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia tuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä semmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut, niin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle — sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni, huomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin pidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia, hälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin, sillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat tyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät kaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen aina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin tuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä on luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni. Meidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia syrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos sinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne merkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä. Rakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu — Karamazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä kolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään naapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan, virkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän salli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että minä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin pääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin, kuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän myötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä oli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä himokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua hän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois... vihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät onnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en ole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet ja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa. Sinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta tämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka julma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä on, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille, armaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut riidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään mainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä vain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle mielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä sinua, vaan olen tavallani iloinenkin.
— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša äkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan siksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.
— Sinäkö? Puhutpa jo vähän liikoja.
— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat siinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin kolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta se on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut alimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös ylimmälle.
— Siis olisi kai parasta olla ollenkaan astumatta?
— Ken voi — hänen on paras olla kokonaan astumatta.
— Entä voitko sinä?
— Luultavasti en.
— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi, noin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän sanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut... Minä olen vaiti, olen vaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme minun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle, toisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet siten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien viettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut sitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään. Ukko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään tästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet ensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää kaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta Ivan on kuin hauta.
— Onko Ivan kuin hauta?
— On.
Aljoša kuunteli erittäin tarkkaavaisesti.
— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin olin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen. Mutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin paljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin olevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt. Pyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun everstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan vastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli miestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun puolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää itsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla itsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen ja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista piireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun aikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui isänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti oli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin tytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani puhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa naisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja, ajattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman näköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan täyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset. Hän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi rukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä väleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme vain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan viattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista asioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset pitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö, mikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi voinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen tätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla kaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat häntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt maksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli miesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli leveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun minä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin, että luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen tytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön instituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo Katerina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta. Tämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta kenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei myöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain mahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei ollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan eikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä, kaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin rouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan, ottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten ja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin kotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin silloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua. Huomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli patterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä: en ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua minä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin oli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan, ajattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja tunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain tavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö, jolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen ja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui kumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain kostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä. Mutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani minut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti minulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle asianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme »kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt mitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin päiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista noista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen tulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä tietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian, nimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja että epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, että viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin divisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin häntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan, miten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin vihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko perhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään. Nytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan, jonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän puuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt, miksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei ollut vajausta»... — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi hirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää olko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte, että minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille tässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä: kun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu olemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla päivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni teidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja voinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.» — »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.) »Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni tiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä, että salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot, nimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko tässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota tuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan... Mutta tämän tempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen kaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut, no, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.
Äkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen. Vanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu kaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme Kravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä tiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti seuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman tarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina joksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa eräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle leskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia silmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia liikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille täydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana korkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta tietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta ja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään kantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan ei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen luokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan saada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu kotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä asettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera ja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä, kahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen itse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan sotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen metsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin, riisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan ja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt epäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä ja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun takaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon haavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon, ottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä... Kaiken tämän sain myöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli hämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin hajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi ja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.
Saattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin kadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla ei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken luona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat kunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi he minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin vaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle ja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme, niiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla huomasin epävarmuutta.
»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos minä tulen niitä hakemaan... itse teidän luoksenne. Olen tullut... Antakaa rahat!...» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää, pelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat alkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?
— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša kiihtyneenä.