Part 13

Tässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin mieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon hänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja [Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli kahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan monet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden vanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan tylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä, vaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin ja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat, erittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa, muodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne olivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä, tikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja loassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen pikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt jonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka myös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten kuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti Lizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä hän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena Jumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös monet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn kuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin kuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen turkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti vastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui jossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään kaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame, turkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui avojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että läänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja hänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen, ja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle ilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori tyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on senvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta sai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt orpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä rakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä koulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin taloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen hyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen ja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi. Jos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin hän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle lapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja antoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti ravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein rikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja rahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä tiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia rahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan. Kirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen eteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän päivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta) nukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien taloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran viikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja nukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti moista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli pienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva. Muutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki tätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein luontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain toisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut. Tapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana ja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme varsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä olleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli palaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin puolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien talojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka vei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli tapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan nukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat herrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat laskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle nuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan mahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää tuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki päättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa sattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille ja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja että tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän tähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa, mielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti tekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään mateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin hän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan kuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin, että muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä katsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti alkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi yllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä enemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja lopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš valallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa. Kenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä ole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin kaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta oli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa työtä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se kamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš. Mistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut hauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa mies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli perhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut mitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut osanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle. Mutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena. Tämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut arvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai vähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli vain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä oli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti ja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan, vieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja saikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, — puhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin »kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa tunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta ja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä, Karp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri noina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt kolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät ollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä kohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja hoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan niin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa pitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti silmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että viimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan luota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa tilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli, se jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet oli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli». Luultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla, mutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta, joka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin viettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin aidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan huolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti hänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa porvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta Lizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen kotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen aivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien omainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme meille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen jälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna sitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin Pavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita häntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti tätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken. Kaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman lapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin: hän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan. Tästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja hän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin ja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin tarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua hävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin palvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että jotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä kertomuksen jatkuessa.

3.

Palavan sydämen tunnustus. Runojen muodossa.

Kuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti luostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin ymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista ei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti kohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko oli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen luottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista tehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän huutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka annettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu »innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan tapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari, joka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten läsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa, alkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita, lyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain komeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään humalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli pahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša tiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään päästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli vakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua loukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö kerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän kulki eteenpäin vähääkään empimättä.

Mutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan toisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi osannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan Katerina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä, rouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin asian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä, toivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta pitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä alkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista ja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän ei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi hänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään pelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän, niin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin menoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri tätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä siitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken kaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti kolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin sanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä. Mutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo pelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi. Tuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö pyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön edessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille ja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät väreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina Ivanovnan taloa hän ehti.

Hän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina Ivanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona: veli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että hän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He keskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata ennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä tämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin puhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään ollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki lopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä ja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin astumaan peloittavan naisen luo.

Hän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle, sitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä. Meidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat siinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen isänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi ruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi kaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa kulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä kulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten tonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja sivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat ja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle puolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin läheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan, pieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän omisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva jalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut sivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin palvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran ämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan. Tämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin että he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä hakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille mielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan myynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä laahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää, tietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti kaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti unohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän yht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka hän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja... kohtasi äkkiä jotakin aivan odottamatonta.

Säleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle kiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli työntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui ja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista, vaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti aidan luo.

— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa sinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. — Kiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri sinua...

Aljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten pääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen kyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa liepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen kaupunkilaispoika.

— No, liikutahan jalkojasi, mennään! — kuiskasi Mitja ihastuksissaan.

— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja huomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään muita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli kuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole ketään, miksi sinä kuiskutat?

— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš täydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse, kuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä väijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta ymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin salaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta. Menkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!

Kiitos Korkeimman maan päällä, kiitos Hänen minussa...

Äsken juuri ennen tuloasi täällä istuessani minä tätä toistelin...

Puutarha oli noin desjatinan laajuinen tai hieman laajempi, mutta puita oli istutettu vain sen reunoille, kaikkien neljän aidan vierustalle, — omenapuita, vaahteroita, lehmuksia, koivuja. Puutarhan keskusta oli tyhjä, ja sen peitti niitty, josta saatiin joka kesä muutamia puutia heinää. Puutarhan antoi emäntä keväisin vuokralle muutamasta ruplasta. Oli myös vaapukka-, karviaismarja- ja viinimarjapenkkejä, nekin aitojen vieressä. Aivan talon luona oli äskettäin laitettuja vihanneslavoja. Dmitri Fjodorovitš vei vieraansa erääseen kauimpana talosta olevaan puutarhan nurkkaan. Siellä tiheässä kasvavien lehmusten ja vanhojen viinimarja- ja seljapensaitten, koiranheisipuiden ja syreenien keskellä näkyi yht'äkkiä jotakin vanhan, viheriäisen huvimajan jätteiden kaltaista. Huvimaja oli mustunut ja kallellaan, siinä oli ristikkoseinä ja tiivis katto, ja se saattoi vielä suojata sateelta. Huvimajan oli rakentanut, Herra ties milloin, kertomusten mukaan noin viisikymmentä vuotta sitten, eräs talon silloinen haltija Aleksandr Karlovitš von Schmidt, entinen everstiluutnantti. Mutta kaikki oli jo lahonnutta, lattia oli mätä, kaikki lattialaudat huojuivat, puu haiskahti kostealle. Huvimajassa oli viheriäinen, puinen, maahan kaivettu pöytä ja sen ympärillä penkkejä, jotka myös olivat viheriäiset ja joilla vielä saattoi istua. Aljoša oli heti huomannut veljensä olevan riemastuksen vallassa, mutta kun hän astui huvimajaan, niin hän näki pöydällä puoli pulloa konjakkia ja ryyppylasin.

— Tämä on konjakkia! — nauraa hohotti Mitja. — Sinä jo katsot: »taas juopottelee»? Älä usko harhakuvaa.

Älä usko joukon jaaritusta, ja epäilykses unhota...

Minä en juopottele, minä vain »herkuttelen», kuten sanoo sinun sikasi Rakitin, josta tulee valtioneuvos ja joka aina tulee sanomaan »herkuttelen». Istu. Tahtoisin ottaa sinut, Aljoška, ja painaa rintaani vastaan, mutta sillä tavoin, että litistäisin, sillä koko maailmassa... oikeastaan... o-o... oi-ke-as-taan... (hik! hik!) rakastan ainoastaan sinua!

Hän lausui viimeisen osan lausetta miltei raivostuneena.

— Ainoastaan sinua ja lisäksi vielä yhtä kehnoa naista, johon olen rakastunut, ja se onkin turmioni. Mutta rakastuminen ei ole samaa kuin rakastaminen. Rakastua voi, vaikka vihaakin. Muista se! Nyt minä vielä puhun iloisesti! Istu tuonne pöydän ääreen ja minä istun tähän sivulle viereesi, katselen sinua ja puhun. Sinä olet koko ajan vaiti ja minä puhun, sillä aika on tullut. Muuten, tiedätkö, olen tullut siihen johtopäätökseen, että pitää tosiaankin puhua hiljaa, sillä täältä... täältä... voi löytyä korvat, joita vähimmän odottaa. Kaiken selitän, sanottu on: jatko seuraa. Minkätähden olen kiihkeästi halunnut luoksesi, äsken juuri toivonut seuraasi, kaikki nämä päivät ja nyt (olen ollut täällä ankkurissa jo viisi päivää)? Kaikki nämä päivät? Sen tähden että sinulle yksin sanon kaiken, sen tähden että pitää, sen tähden että sinä olet tarpeellinen, sen tähden että huomenna lennän pilvistä, sen tähden että huomenna elämä loppuu ja alkaa. Oletko tuntenut, oletko nähnyt unissasi, miten vuorilta pudotaan umpilaaksoon? No, niin minä nyt lennän, mutta en unessa. Enkä pelkää, äläkä sinäkään pelkää. Se on: minä pelkään, mutta minusta on suloista. Toisin sanoen: ei ole suloista, vaan riemukasta... No, hitto, sama se, oli mitä oli. Voimakas henki, heikko henki, akkamainen henki, — oli miten oli! Ylistäkäämme luontoa: katso, miten paljon auringonpaistetta, taivas on niin puhdas, lehdet ovat kaikki viheriäisiä, on vielä täysi kesä, neljäs tunti iltapäivää, hiljaisuus! Minne olit menossa?

— Olin menossa isän luo ja ensin aioin poiketa Katerina Ivanovnan luo.

— Hänen luokseen ja isän luo! Uh! Sepä oli yhteensattuma! Sillä miksi minä sinua kutsuin, miksi toivoin, miksi kiihkeästi halusin ja ikävöitsin kaikista sydämeni syvimmistä sopukoista asti, vieläpä kylkiluillanikin? Lähettääkseni sinut puolestani nimenomaan isän luo ja sitten hänen luokseen, Katerina Ivanovnan luo, ja niin lopettaakseni välit sekä hänen että isän kanssa. Lähettääkseni enkelin. Olisin voinut lähettää kenet tahansa, mutta minun oli tarpeen lähettää enkeli. Ja tässä sinä itse oletkin menossa hänen luokseen ja isän luo.