Part 9

He olivat toiselta puolen hyvillään siitä, että heidän säälimättömät vihollisensa viimein lähtivät, toiselta puolen he olivat epätoivoissaan raivoisasta riehunnasta, jolla espanjalaiset olivat hävittäneet ainakin joksikin ajaksi pienen siirtokunnan hyvinvoinnin ja onnen.

Veneet lähtivät rannasta nauravine ja pilailevine espanjalaisineen, jotka vielä veneistäänkin sinkauttelivat herjauksia eloonjääneille uhreilleen. He olivat päässeet puoliväliin veistämöltään laivalleen, kun tykinlaukaus äkkiä vavahdutti ilmaa.

Tykin ammus tuli veteen noin sylen päähän etumaisesta veneestä heittäen valtavan vesiryöpyn siinä olevien päälle. Sanattomina hämmästyksestä he lopettivat soutunsa hetkeksi. Sitten laukesi puheentohina kuin räjähdys. Vihaisin ja vuolain sanoin he kirosivat tykkimiehensä vaarallista huolimattomuutta. Hänen olisi toki pitänyt tietää, ettei tervehdyslaukauksia sopinut ampua täysillä panoksilla. He kiroilivat häntä yhä, kun toinen laukaus, joka oli tähdätty tarkemmin, pamahti ja räjäytti yhden veneistä sirpaleiksi lennättäen sen miehistön, sekä kuolleen että elävän, mereen.

Mutta jos se panikin vaikenemaan sen veneen miehistön, niin nostatti se sen sijaan toisissa veneissä sitä vihaisemman, ankaramman ja sekaisemman sanatulvan. Jokaisessa veneessä olivat airot liikkumattomina veden yläpuolella ja miehet kiljuivat kirouksia laivaa kohti nousten hämmennyksissään seisomaan ja pyytäen taivasta ja helvettiä ilmoittamaan heille, kuka mielipuoli oli päässyt heidän tykkiensä kimppuun.

Aivan heidän keskelleen tuli kolmas laukaus murskaten toisen veneen hirvittävällä seurauksella. Tuli taas hetken kaamea hiljaisuus ja sitten syntyi hirvittävä sekamelska, huutoa ja kirouksia ja airojen läiskettä espanjalaisten merirosvojen koettaessa hajaantua joka taholle. Toiset pyrkivät maihin toisten yrittäessä soutaa suoraan laivalle ottamaan selkoa siitä, missä vika oli. Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, ettei vikaa ollut, ja että se oli arveluttavan suurikin, varsinkin kun heidän väitellessään, kiroillessaan ja raivotessaan tuli, vielä kaksi laukausta kolmannen veneen turmioksi.

Päättäväinen Ogle teki määrätietoista työtä, joka täydelleen osoitti, ettei hän turhan vuoksi väittänyt tietävänsä jotakin tykin käytöstä. Hämmennyksissään olivat espanjalaiset suuresti helpottaneet hänen työtään kerääntymällä veneineen aivan yhteen.

Neljännen laukauksen perästä he eivät enää olleet eri mieltä. Kuin yhteisestä päätöksestä he hajaantuivat tai ainakin yrittivät tehdä niin, sillä ennen kuin he ennättivät sen suorittaa, oli uponnut kaksi venettä lisää.

Kolme jäljellejäänyttä venettä lähti, välittämättä vähääkään niistä onnettomista tovereistaan, jotka henkensä edestä taistelivat meressä, kiireen kaupalla laivaveistämöä kohti.

Jos espanjalaiset eivät käsittäneet mitään koko jutusta, niin ymmärsivät onnettomat saaren asukkaat siitä vielä vähemmän, kunnes näkivät Espanjan lipun, ikään kuin selvittääkseen heidän järkeään, laskeutuvan alas fregatin suunnastasta ja Englannin lipun kohoavan sen tilalle. Sittenkin he jäivät vielä epätietoisiksi, ja pelokkain silmin he näkivät vihollistensa palaavan maihin, jolloin nämä ehkä outojen tapausten ärsyttäminä hyökkäisivät uudelleen heidän kimppuunsa.

Mutta Ogle jatkoikin todisteinaan siitä, että hänen tykistökokemuksensa ei ollut eilistä laatua. Hänen ammuksensa lensivät yhä pakenevia espanjalaisia kohti. Viimeinen vene lensi säpäleiksi juuri kun se pääsi siltaan, ja sen jäännökset peitti sillan särkynyt rappaus.

Se oli kaapparimiehistön loppu, miehistön, joka tuskin kymmentä minuuttia aikaisemmin oli laskenut, kuinka monta kolikkoa kukin saisi siitä ryöstösaaliista, jonka he olivat laivaansa lähettäneet.

Tuskin parikymmentä eloonjäänyttä pääsi rantaan. Kun ei minulla ole käytettävänäni mitään tietoa heidän kohtalostaan, niin en pysty sanomaan, oliko heillä syytä onnitella itseään pelastumisensa johdosta. Tietojen puute on sinänsä varsin kaunopuheinen. Tiedämme, että heidät vangittiin heti maihin tultuaan, ja ottaen huomioon sen pahan, mitä he olivat tehneet, heillä oli varmaankin täysi syy pahoitella pelastumistaan.

Salaperäinen apu, joka yhdennellätoista hetkellä oli tullut kostamaan espanjalaisille ja pelastanut saarelle heidän kiristämänsä satatuhatta kolikkoa, oli vielä selvittämättä. Niiden merkkien perusteella, mitä _Cinco Llagas_ oli antanut, ei ollut epäilystäkään, että alus oli ystävien käsissä. Mutta keitä, kysyivät Bridgetownin asukkaat toisiltaan, olivat ne miehet, jotka pitivät laivaa hallussaan, ja mistä he olivat tulleet? Ainoa mahdollinen selitys hipoi sangen läheltä totuutta. Päättäväinen joukko saaren asukkaita oli varmaan yön aikana tunkeutunut laivaan ja ottanut sen haltuunsa. Nyt oli vain saatava tarkka selvyys siitä, keitä nämä salaperäiset pelastajat olivat, jotta heille voitaisiin osoittaa sitä kunnioitusta, jonka he niin suuressa mitassa ansaitsivat.

Tälle asialle lähti — kuvernööri Steediä esti hänen terveydentilansa lähtemästä — eversti Bishop kuvernöörin edustajana parin upseerin saattamana.

Astuessaan portailta keskilaivaan hän näki siinä suuluukun vieressä ne neljä suurta rahakirstua, joista hän oli täyttänyt yhden miltei yksin omilla varoillaan.

Se oli ilahduttava näky, ja hänen silmänsä säkenöivät hänen katsellessaan niitä.

Poikki laivan seisoi parikymmentä miestä kahdessa suorassa rivissä kuin kunniavahtina. Heidän rintansa ja selkänsä olivat terästä ja päässään oli heillä kiilloitettu espanjalainen kypärä, joka varjosti heidän kasvojaan, ja musketti oli asennossa kunkin sivulla.

Ei voinut odottaa, että eversti Bishop olisi ensi katseella tuntenut noita pystypäisiä, kiiltäviä ja sotilaallisia miehiä samoiksi rääsyisiksi, siistimättömiksi variksenpeläteiksi, jotka vielä toissapäivänä olivat raataneet hänen sokeriviljelyksillään. Vielä vähemmän saattoi odottaa, että hän heti olisi tuntenut sitä kohteliasta herrasmiestä, joka astui häntä tervehtimään. Hoikka, sirokäytöksinen gentlemanni oli pukeutunut espanjalaiseen pukuun, kokonaan mustaan, jossa oli runsaasti hopeareunusta. Kultakahvainen miekka heilahteli hänen kupeellaan kullalla koristetussa olkahihnassa, ja leveä sulkaniekka hattu somisti hänen pikimustia, huolellisesti käherrettyjä kiharoitaan.

»Olkaa tervetullut _Cinco Llagasille_, kallis eversti», puhutteli sokerinviljelijää epämääräisen tuttu ääni. »Olemme parhaamme mukaan koettaneet käyttää espanjalaisten vaatevarastoa tätä vierailua varten laivassa, vaikka emme rohjenneet toivoa teitä itseänne tänne tulevaksi. Te olette täällä ystävien joukossa — kaikki vanhoja ystäviänne.»

Eversti tuijotti tylsänä hämmästyksestä.

Herra Blood komeili täydessä loistossaan — tyydyttäen siinä luontaista makuaan — parta hyvin ajettuna, tukka huolellisesti siistittynä hän näytti muuttuneen nuoreksi mieheksi. Totta puhuen hän oli juuri niin vanhan näköinen kuin hänen kolmeneljättä vuottaan edellyttivät.

»Peter Blood!» Se oli hämmästyksen huudahdus. Sitten seurasi tyytyväisyys nopeasti. »Tekö se siis olitte, joka...»

»Minä itse — minä ja nämä minun hyvät ystäväni ja teidän myös.» Herra Blood heilautti hienon pitsiröyhelön ranteeltaan osoittaakseen kädellään asennossa seisovia miehiä.

Eversti katsoi heitä tarkemmin. »Jumaliste», huudahti hän narrimaisesti riemuiten. »Ja näiden miesten kanssa te vangitsitte espanjalaiset ja käänsitte onnen heille vastaiseksi, saakeli, se oli urhea teko.»

»Urhea! Tottavie, se oli eepillistä! Alatte ehkä jo tajuta nerokkuuteni syvyyden ja laajuuden!»

Eversti Bishop istuutui luukun reunukselle, otti päästään leveän lakkinsa ja pyyhki otsaansa.

»Te hämmästytätte minua!» sanoi hän. »Sieluni kautta, te hämmästytätte minua. Saadapa takaisin rahansa ja lisäksi tämä hieno laiva kaikkineen mitä se sisältää! Se on jotakin. Se lieventää jossakin määrin niitä vahinkoja, joita olemme kärsineet. Niin totta kuin elän, olette ansainnut hyvän palkinnon siitä.»

»Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin.»

»Piru vieköön! Sen te olette ansainneet, ja saatte nähdä, että tulen olemaan kiitollinen teille.»

»Se on kuten pitääkin», sanoi herra Blood. »Kysymys on vain siitä, kuinka suuren palkinnon olemme ansainneet ja kuinka kiitolliseksi te osoittaudutte.»

Eversti Bishop katsahti häneen ja näytti hieman hämmästyneeltä.

»Mitä — hänen ylhäisyytensä lähettää tietysti ilmoituksen uroteostanne kotimaahan ja ehkäpä joku osa teidän rangaistusajastanne annetaan teille anteeksi.»

»Jaakko-kuninkaan jalomielisyys on hyvin tunnettua», virnisteli Nathanael Hagthorpe, joka seisoi lähellä, ja joku rivissä seisovista kapinavangeista rohkeni nauraa.

Eversti Bishop nousi seisomaan. Hän alkoi tuntea levottomuuden ensi oireita. Hänen päähänsä pälkähti, ettei kaikki ollutkaan vallan niin ystävällistä kuin näytti.

»Ja siinä on vielä toinenkin juttu», jatkoi herra Blood. »Tuo raipparangaistus, joka minun piti saada. Tehän olette niitä miehiä, jotka pidätte sananne sellaisissa asioissa — joskaan ette muissa — ja tehän sanoitte muistaakseni, että ette jätä neliötuumaakaan nahkaa ehjäksi selässäni.»

Sokerinviljelijä sivuutti asian kädenheilautuksella. Hän oli miltei loukkaantunut.

»Joutavia, joutavia. Luuletteko, että näin loistavan teon jälkeen saattaisin ajatellakaan sellaista!»

»Olen iloinen siitä, että ajattelette sillä tapaa. Mutta arvelen, että minuun nähden oli erinomaisen onnellista, että espanjalaiset eivät tulleet tänne tänään, vaan eilen, sillä vastakkaisessa tapauksessa olisin samassa tilassa kuin Jeremias Pitt nyt on. Ja missä silloin olisi ollut se nerokkuus, joka käänsi espanjalaisten voiton heille tappioksi?»

»Mitäpä puhua siitä nyt?»

»Minun täytyy, rakas eversti. Te olette elämänne aikana harjoittanut yhtä ja toista julmuutta ja konnamaisuutta, ja minä tahdon, että tämä tulisi teille opetukseksi — opetukseksi, jonka olette muistava — niiden hyväksi, jotka mahdollisesti tulevat meidän jälkeemme. Tuolla laivan perällä on Jeremias Pitt selässään kaikki sateenkaaren värit, eikä tuo onneton poikanen ole entisellään vielä kuukaudenkaan perästä. Ja elleivät espanjalaiset olisi tulleet, olisi hän ehkä jo kuollut ja minä hänen kanssaan.»

Hagthorpe hyökkäsi eteenpäin. Hän oli pitkä, voimakas mies, jolla oli kaunispiirteiset, miellyttävät kasvot, jotka selvästi ilmaisivat hänen kasvatuksensa.

»Miksi tuhlaat sanoja tuon sian vuoksi?» ihmetteli entinen kuninkaallisen laivaston upseeri. »Heitä hänet laidan yli ja sillä hyvä.»

Everstin silmät suurenivat. »Mitä pirua te tarkoitatte?» kysyi hän ylpeästi.

»Te olette oikea onnen poika, eversti, vaikka ette arvaa syytä hyvään onneenne.»

Ja nyt sekaantui asiaan kolmas — ruskea, toissilmäinen Wolverstone, joka oli vähemmän hempeämielinen kuin hänen gentlemannimainen vankitoverinsa.

»Vedä hänet raakapuuhun roikkumaan», huusi hän karkealla ja vihaisella äänellä, ja useimmat hänen asennossa seisovista tovereistaan toistivat kaikuna hänen sanansa.

Eversti Bishop vapisi. Herra Blood kääntyi. Hän oli aivan tyyni.

»Kuulehan, Wolverstone, minä aion toimittaa asiat oman pääni mukaan. Niin on sovittu. Ole hyvä ja muista se.»

Hänen katseensa lipui miehestä mieheen, selvästi ilmaisten, että hän puhui heille kaikille.

»Minä tahdon, että eversti Bishop saa pitää henkensä. Yksi syy siihen on se, että tahdon pitää hänet panttivankina. Jos itsepäisesti tahdotte hirttää hänet, niin saatte hirttää myös minut tai lähden takaisin maihin.»

Hän vaikeni. Vastausta ei kuulunut. Mutta he seisoivat allapäin ja puoleksi kapinamielisinä hänen edessään paitsi Hagthorpea, joka kohautti hartioitaan ja hymähti väsyneesti. Herra Blood jatkoi: »Teidän täytyy käsittää, että laivalla on yksi ainoa kapteeni. Kas niin.» Hän kääntyi taas säikähtyneen everstin puoleen.

»Vaikka lupasinkin säästää henkenne, täytyy minun — kuten olette kuullut — pitää teitä laivalla panttivankina siltä varalta, ettei kuvernööri Steed ja ne linnoitusväestä, jotka vielä ovat jäljellä, käyttäytyisi sievästi, ennen kuin olemme merellä.»

»Ennen kuin...», Kauhu esti eversti Bishopia kertaamasta uskomattomalta kuulostaneita sanoja.

»Juuri niin», sanoi Peter Blood ja kääntyi upseerien puoleen, jotka olivat tulleet everstin kanssa. »Vene odottaa, gentlemannit. Olette kuulleet, mitä sanoin. Viekää se sekä terveiseni hänen ylhäisyydelleen.»

»Mutta, sir...», alkoi toinen heistä.

»Ei sanaakaan enää, gentlemannit. Nimeni on Blood — kapteeni Blood, jos suvaitsette, kapteeni tällä laivalla, joka on otettu sotasaaliina Don Diego de Espinosa y Valdezilta, joka taas on vankinani samalla laivalla. Teidän täytyy käsittää, että minä olen kääntänyt asiat nurin päin muiltakin kuin espanjalaisilta. Tuossa ovat portaat. Luulen, että ne ovat mukavammat kuin laidan yli heitto, joka odottaa teitä siinä tapauksessa, että viivyttelette.»

He lähtivät ja tavallista kiireemmin sekä välittämättä hitustakaan kiukkuisesti mylvivästä eversti Bishopista, jonka oli vallannut pelonsekainen raivo hänen huomatessaan jäävänsä noiden miesten armoille, joiden aiheellisesta vihamielisyydestä hän ei suinkaan voinut olla epätietoinen.

Puolisen tusinaa heistä, lukuun ottamatta Jeremias Pittiä, joka yksin oli kykenemätön mihinkään, tunsi pintapuolisesti purjehdusta. Hagthorpe, vaikka olikin ollut taisteluissa mukana, oli harjaantumaton meriasioissa, mutta tiesi niistä kuitenkin niin paljon, että laiva hänen johdollaan saattoi lähteä.

Ankkuri nostettiin, isopurje levitettiin ja niin he suuntasivat kulkunsa ulapalle heikon tuulen vieminä ja linnakkeen pysyessä äänettömänä.

Heidän lipuessaan lahden idänpuoleisen niemekkeen ohi kääntyi Peter Blood taas everstin puoleen, joka vartioituna ja pelon lamauttamana oli uudelleen istuutunut suuluukun reunalle.

»Osaatteko uida, eversti?»

Eversti Bishop nosti päätään. Hänen suuret kasvonsa olivat kellahtavat ja näyttivät sillä hetkellä luonnottoman veltoilta. Hänen helmimäiset silmänsä olivat entistäänkin pienemmät.

»Koska nyt olen teidän lääkärinne, niin määrään teille kylvyn mielenlaatunne äärimmäisen kuumuuden lieventämiseksi.» Blood puhui ystävällisesti, ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta everstiltä, hän jatkoi:

»Teille oli onneksi, että en luonnostani ole yhtä verenhimoinen kuin muutamat tovereistani laivalla. Ja minulla on ollut oikein pirullinen työ estäessäni heitä kostonhimoisista aikeistaan. Olen kahden vaiheilla, tokko te oikeastaan olette sellaisen vaivannäön arvoinen.» Hän valehteli. Hän ei ollut ensinkään kahden vaiheilla. Jos hän olisi toiminut oman halunsa ja vaistonsa mukaan, niin hän olisi varmasti vetänyt everstin raakapuuhun ja pitänyt tekoaan varsin kiitettävänä. Mutta hän muisti Arabella Bishopin ja se pakotti hänet armahtavaiseksi ja sai hänet vastustamaan tovereittensa luonnollista kostonhimoa aina siihen määrään, että oli aiheuttamaisillaan kapinan laivalla. Siitä, että hänelle osoitettiin niin suurta armahtavaisuutta, sai eversti siis kokonaan kiittää sitä tosiasiaa, että hän sattui olemaan Arabellan setä, vaikka hän ei sellaista syytä voinut aavistaakaan.

»Te saatte tilaisuuden pelastaa henkenne uimalla», jatkoi Peter Blood. »Tuonne niemen nenään ei ole kuin neljännesmaili ja tavallisella onnella varustetun miehen pitäisi pystyä suorittamaan se. Te olette totisesti kyllin ihrainen pysyäksenne veden pinnalla. Kas niin, lähdetäänpä siis! Älkää nyt vitkastelko, sillä muutoin saatatte joutua mukaamme pitkälle matkalle ja silloin ei pirukaan tiedä, mitä teille tapahtuu. Teitä ei täällä rakasteta juuri paljonkaan enempää kuin ansaitsette.»

Eversti Bishop hillitsi itsensä ja nousi. Niin armoton hirmuvaltias kuin hän oli ollutkin, täytyi hänen joka ei koskaan ollut tuntenut itsehillinnän tarvetta, nyt ilkkuvan kohtalon määräyksestä pidättää tunteittensa purkautuminen hetkellä, jolloin ne olivat aivan kiehumapisteessä.

Peter Blood antoi määräyksen miehilleen. He työnsivät pitkän lankun laidan yli ja kiinnittivät sen siihen.

»Jos suvaitsette, eversti», sanoi Blood viitaten sirosti kädellään.

Eversti katsoi häneen ja hänen katseessaan oli koko helvetti. Tehden sitten päätöksensä ja koettaen näyttää niin miehuulliselta kuin taisi, koska ei saattanut toivoa mistään apuakaan, hän potkaisi kengät jaloistaan, riisui hienon kellanruskean takkinsa päältään ja kiipesi lankulle.

Hän pysähtyi hetkeksi pidellen kädellään lujasti vantista ja katsellen kauhuissaan noin viisikolmatta jalkaa alempana virtaavaan vihreään veteen.

»Ottakaahan pieni kävely, rakas eversti», puhui tyyni, pilkallinen ääni hänen takanaan.

Yhä pidellen vantista katseli eversti epätietoisena ympärilleen ja näki koko laivan laidan täynnä mustia kasvoja, jotka vielä toissapäivänä olisivat kalvenneet nähdessään hänen rypistävän kulmiaan mutta jotka nyt kaikki seisoivat siinä häijynilkisesti irvistellen.

Hetkeksi voitti hänessä raivo pelon. Hän kirosi heitä ääneen rumasti ja runsaasti, irrotti sitten kätensä ja astui lankulle. Kolme askelta hän ennätti ottaa ennen kuin menetti tasapainonsa ja putosi läiskähtäen allaan oleviin vihreisiin syvyyksiin.

Kun hän taas ilmaa haukkoen tuli pinnalle, oli _Cinco Llagas_ jo muutaman kaapelinmitan päässä.

Mutta karjuvat, pilkalliset onnentoivotukset, jotka myötäilivät laivalta hänen matkaansa, hän vielä kuuli ja ne syövyttivät hänen voimattoman raivonsa yhä syvemmälle hänen sieluunsa.

Kymmenes luku

DON DIEGO

Don Diego de Espinosa y Valdez heräsi pää pakottavana ja katseli raukein silmin hyttiään, johon aurinko perässä olevasta ikkunasta valoi kirkkaita säteitään. Hän huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä sietämättömän päänkivun vuoksi. Maatessaan siinä hän koetti päästä selville ajasta ja paikasta. Mutta tuskansa vuoksi ja puolipökerryksissä kun vielä oli, hän ei saanut ainoatakaan yhtenäistä ajatusta syntymään.

Selittämätön levottomuuden tunne pakotti hänet taas avaamaan silmänsä ja uudelleen tutkimaan ympäristöään.

Ei voinut olla epäilystäkään, että hän makasi oman laivansa laajassa hytissä, joten hänen käsittämätön levottomuutensa oli varmaan kokonaan perusteeton. Mutta kun heräävä muisti riensi hänen mietteittensä avuksi, pakotti se hänet itsepäisesti inttämään, että tässä oli jotakin, joka ei ollut tolallaan. Auringon alhainen asema, joka salli sen vuodattaa kultaista loistettaan hytin täydeltä, sai hänet ensin päättelemään, että oli aikainen aamu, siinä tapauksessa että laiva kulki länteen päin. Sitten johtui hänen mieleensä toinen mahdollisuus. Laiva saattoi olla menossa itään päin, ja siinä tapauksessa oli myöhäinen ilta. Laiva oli kulussa, sen hän arvasi heikosta veden kohinasta, joka hänen alapuoleltaan kuului. Mutta miten oli mahdollista, että he purjehtivat, vaikka hän, heidän kapteeninsa, ei tiennyt olivatko he menossa länteen vaiko itään eikä voinut muistaa, minne heidän matkansa piti?

Hänen ajatuksensa palasivat eilispäivän seikkailuihin, jos ne nyt sitten olivat tapahtuneet eilen. Helposti saavutettu voitto Barbados- saarella muistui selvänä hänen mieleensä. Jokaisen yksityistapauksen hän muisti elävästi aina siihen hetkeen asti, kun hän taas astui oman laivansa kannelle. Mutta siinä muisti äkkiä ja selittämättömällä tavalla katkesi.

Hän oli juuri aikeissa vaivata kipeätä päätään kaikenlaisilla arvailuilla, kun ovi aukeni ja hän näki sanomattomaksi hämmästyksekseen omien parhaiden vaatteittensa astuvan hyttiin. Se oli erityisen komea ja luonteenomaisesti espanjalainen puku, mustaa taftikangasta runsaine hopeareunuksineen, puku jonka hän vuosi sitten oli teettänyt itselleen Cadizissa, ja hän tunsi sen jokaisen yksityiskohdan niin tarkoin, että hänen oli mahdotonta ajatella erehtyvänsä sen suhteen.

Puku pysähtyi sulkeakseen oven ja lähestyi sitten vuodetta, jolla Don Diego lepäsi, ja puvun sisältä ilmestyi Don Diegon kokoinen hoikka herrasmies. Nähdessään Don Diegon hämmästyneen katseen herrasmies pidensi askeleitaan.

»Valveilla, vai?» kysyi hän espanjan kielellä.

Makuulla oleva mies tuijotti hänen ruskeisiin, hieman pilkallisiin kasvoihinsa ymmällään. Hän oli liiaksi hämmästynyt voidakseen vastata.

Vieraan sormet koskettivat Don Diegon takaraivoa, jolloin hän tuskasta kiemurrellen parahti pahasti.

»Hellä, vai?» virkkoi vieras. Hän otti Don Diegon ranteen etusormensa ja peukalonsa väliin ja silloin vasta Don Diego sai puhjetuksi puhumaan.

»Oletteko lääkäri?» kysyi hän.

»Sitäkin muun ohessa.» Tumma herrasmies jatkoi potilaansa valtimon tutkimista. »Vankka ja säännöllinen», ilmoitti hän vihdoin ja irrotti otteensa ranteesta. »Teille ei ole tullut mitään vaurioita.»

Don Diego ponnistautui istumaan punaiselle samettivaatteelle.

»Kuka piru te olette?» kysyi hän. »Ja mitä pirua teillä on tekemistä minun puvussani ja minun laivallani?»

Vieraan kulmakarvat kohosivat korkealle ja hänen leveä suunsa vetäytyi heikkoon ivahymyyn.

»Pelkäänpä että houritte vielä. Tämä ei ole teidän laivanne. Tämä on minun laivani ja vaatteet ovat myös minun.»

»Teidän laivanne?» kertasi toinen ihmeissään, ja yhä enemmän ihmeissään hän lisäsi: »Ja teidän vaatteenne? Mutta... tottahan...» Hurjina vilkuivat hänen silmänsä ympäri kajuutan. Hän tutki sen uudelleen tarkaten jokaista tuttua esinettä. »Olenko minä hullu?» kysyi hän vihdoin. »Varmastihan tämä laiva on _Cinco Llagas_?»

»Kyllä se on _Cinco Llagas_.»

»Siinä tapauksessa...» Espanjalainen vaikeni. Hänen katseensa kävi murheelliseksi. »Valga me Dios!» huudahti hän kuin tuskissaan-. »Aiotteko sanoa minulle myös, että olette Don Diego de Espinosa?»

»Enhän toki, minun nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja laiva, kuten tämä kaunis vaatekertakin on sotasaalistani. Ja te, Don Diego, olette vankini.»

Vaikka vastaus olikin hämmästyttävä, tuntui se kuitenkin Don Diegosta lohduttavalta siihen nähden, mitä hän oli alkanut pelätä.

»Mutta... ettekö sitten ole espanjalainen?»

»Te imartelette minua kastilialaisen puhetapani vuoksi. Minulla on kunnia olla irlantilainen. Te arvatenkin luulitte, että oli tapahtunut ihme. Niin onkin asian laita. Ihme, jonka minun kekseliäisyyteni, joka ei suinkaan ole halveksittava, on aikaansaanut.»

Lyhyesti kapteeni sitten paljasti salaisuuden kertomalla, mitä oli tapahtunut. Se oli kertomus, joka sai espanjalaisen vuoroin punastumaan ja vuoroin kalpenemaan. Hän tunnusteli takaraivoaan ja tapasi siellä vahvistuksen kertomuksen todenperäisyydelle kananmunan kokoisen kuhmun muodossa. Vihdoin hän katsahti hätääntyneenä pilkallista kapteeni Bloodia ja huudahti:

»Entä poikani? Missä poikani on? Hän oli samassa veneessä, joka toi minut laivalle!»

»Poikanne on turvassa. Hän ja veneen miehistö sekä teidän tykkimiehenne tovereineen ovat varsin mukavasti raudoissa kannen alla.» Don Diego vaipui takaisin vuoteelle ja hänen kiiltävän mustat silmänsä tuijottivat yläpuolella oleviin ruskeisiin kasvoihin. Hän hillitsi itsensä. Hänellä oli täysi annos sitä mielentyyneyttä, jota hänen hurja ammattinsa vaati. Onnen pyörä oli kierähtänyt hänelle vastaiseksi viime yrityksessä. Aivan voiton hetki oli kääntynyt hänelle tappioksi. Hän otti vastaan kohtalonsa stoalaisen tyyneydellä. Äärimmäisen välinpitämättömänä kysyi hän sitten:

»Entä nyt, señor kapteeni?»

»Nyt», sanoi kapteeni Blood — antaaksemme hänelle sen arvonimen, jonka hän itselleen oli omaksunut — »koska olen helläsydäminen mies, valitan, ettette kuollut siitä napsauksesta, jonka annoimme teille. Sillä se tietää sitä, että teidän täytyy vaivautua koettamaan kuolla uudelleen.»

»Ah!» Don Diego vetäisi syvään henkeään. »Mutta onko se välttämätöntä?» kysyi hän ilman nähtävää levottomuutta.

Kapteeni Bloodin katse hyväksyi hänen käyttäytymisensä.

»Kysykää itseltänne», sanoi hän, »sanokaahan minulle, mitä te itse kokeneena ja verentahrimana merirosvona tekisitte.»

»Mutta siinä asiassahan on ero.» Don Diego nousi istualleen miettiäkseen asiaa. »Ero on siinä, että te kehutte olevanne helläsydäminen mies.»