Part 8

Suuri punainen laiva oli tullut koko joukon lähemmäksi rantaa. Hitaasti, majesteettisesti se oli tulossa satamaan. Pari venettä oli jo lähtenyt veistämöltä laskeakseen sen kylkeen. Siitä, missä Blood seisoi, saattoi nähdä messinkikanuunain välähdykset kokassa ja hän saattoi erottaa merimiehen kokkapuomilla, jossa tämä juuri veti ylös luotia.

Vihainen ääni herätti hänet surullisista mietteistään.

»Mitä pirua te täällä teette?»

Eversti Bishop palasi aitaukseen, neekerit vanavedessään.

Herra Blood kääntyi katsomaan häntä, ja hänen tummille kasvoilleen — jotka tosin nyt olivat paahtuneet kullanruskeiksi kuin puoli-intiaaneilla — laski naamari.

»Mitäkö teen?» sanoi hän lempeästi. »Täytän velvollisuuksiani tietysti.»

Eversti, joka astui pari raivoisaa askelta lähemmäksi, huomasi kaksi asiaa: Tyhjän kulhon vangin vieressä ja hänen selkäänsä suojelevan palmunlehvän. »Oletteko rohjennut tehdä tämän?» Suonet sokerinviljelijän ohimoilla paisuivat kuin jänteet.

»Tottakai.» Herra Bloodin äänessä oli ikään kuin hämmästyksen sävy.

»Minä sanoin, että hän ei saa ruokaa eikä juomaa, ennen kuin minä määrään.»

Kahdeksas luku

ESPANJALAISIA

Uljas laiva, joka niin rauhallisesti oli lipunut Carlisle-lahteen väärän lipun alla, oli espanjalainen kaappari, joka oli tulossa maksamaan velkaansa rohkealle Rannikon veljeskunnalle ja kostamaan sen tappion, jonka _Devonin ylpeys_ oli aiheuttanut kahdelle kultaa Cadiziin kuljettavalle laivalle. Sen laivan päällikkönä, jonka onnistui enemmän tai vähemmän vahingoittuneena päästä pakoon, sattui olemaan Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan veli ja sangen kiivas, ylpeä ja tulinen herrasmies.

Suuttuneena häviöstään ja koettaen unohtaa, että hän itse oli sen käytöksellään aiheuttanut, hän oli vannonut antavansa englantilaisille opetuksen, jonka he muistaisivat pitkän aikaa. Hän aikoi heikentää Morganin ja muiden merirosvojen voimia ja samalla tehdä rankaisuretken englantilaiseen siirtomaahan. Omaksi ja monen muun onnettomuudeksi ei hänen veljensä amiraali sattunut olemaan paikalla estämässä häntä, kun hän retkeään varten varusteli _Cinco Llagasia_ San Juan de Puerto Ricossa. Hän valitsi retkensä määräksi Barbados-saaren, jonka luonnon tarjoama edullinen asema oli omiaan tuudittamaan sen puolustajat huolettomuuteen. Hän valitsi sen myös sen tähden, että hän tiedustelijainsa kautta oli saanut selville, että _Devonin ylpeys_ oli purjehtinut sinne, ja hän kaipasi jonkinlaista runollista oikeutusta mihin verhota kostonsa. Ja hän valitsi lisäksi sellaisen ajankohdan, jolloin Carlisle-lahdessa ei ollut ainoatakaan sotalaivaa ankkurissa.

Hän oli onnistunut aikoessaan niin hyvin, että ei vähintäkään epäluuloa ollut herännyt, ennen kuin hän oli tervehtinyt linnaketta kahdenkymmenen kanuunan yhteislaukauksella aivan lyhyeltä matkalta.

Ja nyt näkivät nuo neljä mäeltä tuijottavaa miestä, miten kookas laiva hiipi eteenpäin suuren savupilven sisällä ja miten se nosti suurpurjeen lisätäkseen ohjaamiskykyään ja voidakseen kääntää toisen kylkensä valmistautumatonta linnaketta kohti.

Toisen yhteislaukauksen kumahtaessa eversti Bishop heräsi hämmästyksestään muistamaan, missä hänen velvollisuutensa oli olla. Alhaalla kaupungissa pärisivät rummut mielettömästi ja kuului kimakka torven ääni, ikään kuin vaaran uhka ei vielä olisi ollut tarpeeksi selvä. Barbados-saaren miliisin komentajana oli eversti Bishopin paikka pienen joukkonsa johdossa linnakkeessa, jota espanjalaisten tykit juuri olivat ampumassa sohjoksi.

Muistaessaan sen hän lähti kaksinkertaisella vauhdilla kuumuudesta huolimatta sinne neekerien ravatessa hänen perässään.

Herra Blood kääntyi Jeremias Pittin puoleen. Hän nauroi julmasti.

»No nyt», sanoi hän, »voi sanoa keskeytyksen tulleen hyvään aikaan. Vaikka mitä tästä on tuleva», hän lisäsi sitten, »sitä ei tiedä pirukaan.»

Kun kolmas yhteislaukaus jylisi, otti hän maasta palmunlehvän ja asetti sen huolellisesti orjatoverinsa selkään.

Ja sitten saapui aitaukseen Kent läähättäen ja hikoillen ja hänen mukanaan korkeintaan pari tusinaa viljelyksiltä tuotua työmiestä, joista muutamat olivat mustia, mutta kaikki kauhun vallassa. Hän vei heidät matalaan, valkoiseen rakennukseen ja toi heidät heti, kuten näytti, takaisin aseistettuina musketeilla ja miekoilla, joista muutamat olivat varustetut olkavyölläkin.

Tällöin tulivat kapinavangit aitaukseen kaksi- ja kolmimiehisissä riveissä. He olivat jättäneet työnsä huomattuaan, ettei heitä vartioitu, ja haistettuaan että vallitsi yleinen sekasorto.

Kent pysähtyi kiireessä aseistetun joukkonsa marssiessa eteenpäin antaakseen sivumennen määräyksen orjille.

»Painukaa metsiin!» käski hän heitä. »Menkää metsiin ja pysykää siellä piilossa, kunnes tämä on ohi ja olemme pistäneet nuo espanjalaissiat.»

Sitten hän lähti kiireesti miesten jälkeen, joiden piti yhtyä niihin, jotka olivat kokoontuneet kaupunkiin vastustamaan ja tekemään tyhjäksi espanjalaisten maihinnousua.

Ellei herra Bloodia olisi ollut paikalla, olisivat orjat noudattaneet Kentin käskyä.

»Mikäpä kiire metsiin ja vielä tässä kuumuudessa?» sanoi hän. Hän oli heidän mielestään hämmästyttävän tyyni. »Ehkäpä ei tarvitse lähteä metsiin ensinkään, ja joka tapauksessa siihen on aikaa sittenkin, kun espanjalaiset ovat kaupungin herroja.»

Ja niin he jäivät siihen muiden sieltä täältä tulleitten lisäksi, yhteensä noin kaksi tusinaa — kaikki kapinavankeja — ja katselivat edulliselta paikaltaan kaupungissa raivoavan taistelun vaiheita.

Miliisi ja kaikki asekuntoiset saaren asukkaat vastustivat maihintulijoita raisun päättävästi, sillä he tiesivät, ettei mitään armoa annettu sille, joka hävisi. Espanjalaisen sotaväen häikäilemättömyys oli käynyt sananparreksi, ja Morgan ja L’Ollonais eivät pahimmoillaankaan ollessaan suorittaneet sellaisia hirmutekoja, mihin nämä Kastilian gentlemannit pystyivät.

Mutta espanjalaisten päällikkö tunsi tehtävänsä, jota ei suinkaan voinut sanoa Barbados-saaren miliisistä.

Saavutettuaan suuren voiton yllättäen tekemällä linnakkeen taistelukyvyttömäksi hän näytti pian, että hän oli tilanteen herra. Hän käänsi nyt kanuunansa sillan takana olevaa avonaista paikkaa kohti, jonne taitamaton Bishop oli järjestänyt joukkonsa, ampui miliisin verisiksi riekaleiksi ja suojasi maihinnousujoukkojaan, jotka soutivat kaupunkia kohti omissa veneissään sekä monessa niistä veneistä, jotka liian hätäisesti olivat lähteneet suurta laivaa vastaan ennen kuin sen kansallisuus oli selvinnyt.

Taistelua kesti koko paahtavan kuuman iltapäivän muskettien rätinän ja taistelun melskeen tunkeutuessa yhä syvemmälle kaupunkiin, mikä osoitti että puolustajien oli koko ajan peräydyttävä. Auringonlaskun aikaan oli kaksisataaviisikymmentä espanjalaista Bridgetownin herroina, saaren asukkaat oli riisuttu aseista, ja kuvernöörin talossa ilmoitti Don Diego kuvernööri Steedille — joka hädissään oli miltei kokonaan unohtanut leininsä — ja häntä tukevalle eversti Bishopille sekä muutamille muille alemmille upseereille suurenmoisen kohteliaasti — mikä oli pelkkää ivaa — sen summan, jonka hän vaati lunnaiksi.

Sadastatuhannesta punnasta ja viidestäkymmenestä naudanpäästä lupasi Don Diego olla muuttamatta kaupunkia soraläjäksi. Ja sillä aikaa kun rakastettava ja kohtelias päällikkö sopi puoleksi halvaantuneen brittiläisen kuvernöörin kanssa näiden asiain yksityiskohdista, raivosivat espanjalaiset ryöstäen, juoden ja juhlien hirvittävään tapaansa.

Uskalikko kun oli, lähti herra Blood hämärissä kaupunkiin. Sen mitä hän siellä näki, on Jeremias Pitt, jolle hän sittemmin näkemänsä kertoi, laajassa päiväkirjassaan — josta suurin osa kertomustani on otettu — totuudenmukaisesti merkinnyt muistiin. En aio tässä kerrata mitään siitä. Se on kaikki niin mieltäkääntävää ja iljettävää, että tuntuu uskomattomalta, että ihmiset, olkoot kuinka turmeltuneita tahansa, saattavat vaipua niin syvälle eläimellisessä julmuudessa ja himokkuudessa.

Näkemänsä ajoi hänet heti nopeasti ja kalpeana tuosta helvetistä takaisin, kun hän äkkiä törmäsi yhteen tytön kanssa, joka silmät hurjina ja tukka hajallaan hulmuten juoksi kapeata katua. Hänen jäljessään juoksi nauraen ja kiroillen espanjalainen, jolla oli raskaat saappaat jalassa. Hän oli jo saavuttamaisillaan tytön, kun herra Blood arvaamatta joutui hänen tielleen. Tohtori oli anastanut miekan eräältä kaatuneelta mieheltä vähän aikaisemmin ja aseistanut itsensä sillä kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Kun espanjalainen pysähtyi hämmästyneenä ja vihoissaan, näki hän hämärässä kalpean miekanvälähdyksen, sillä herra Blood oli nopeasti paljastanut sen.

»Ah, perro ingles!» huusi espanjalainen ja hyökkäsi surmaansa kohti.

»Minäpä luulen, että olet kypsä tapaamaan Luojasi», vastasi herra Blood ja survaisi miekkansa miehen läpi. Hän toimitti tekonsa taitavasti, lääkärin ja miekkailijan yhteisymmärryksellä. Mies lysähti kokoon päästämättä huokaustakaan.

Herra Blood kääntyi tytön puoleen, joka seisoi huohottaen ja nyyhkyttäen ja nojasi seinää vasten. Herra Blood otti häntä ranteesta.

»Tulkaa», sanoi hän.

Mutta tyttö vastusteli koko painollaan. »Kuka te olette?» kysyi hän kauhuissaan.

»Odotatteko, että minun ensin pitäisi näyttää papinkirjani?» säväytti herra Blood. Kauempaa kulman takaa kuului askeleita samalta suunnalta, josta tyttö juuri oli tullut juostessaan pakoon. »Tulkaa», koetti Blood pakottaa tyttöä uudelleen. Ja tällä kertaa — huomattuaan ehkä Bloodin puhtaan englannin kielen ääntämisen — lähti tyttö enempää kyselemättä hänen kanssaan.

He kiiruhtivat yhtä kujaa alas, toista ylös, tapaamatta onneksi ketään, sillä he olivat jo kaupungin laitaosissa. Vihdoin he pääsivät kaupungista ulos, ja herra Blood veti tyttöä, joka oli kalmankalpea ja melkein ruumiillisesti sairas, juoksujalkaa mäkeä kohti eversti Bishopin asunnolle. Blood kertoi hänelle lyhyesti, kuka ja mikä hän oli, ja sitten he eivät vaihtaneet sanaakaan ennen kuin pääsivät valkoisen talon eteen. Se oli kokonaan pimeä, ja se tuntui lohdulliselta. Jos espanjalaiset olisivat joutuneet sinne, niin se olisi ollut valaistu. Herra Blood kolkutti, kolkutti uudelleen, vieläkin kerran hän sai kolkuttaa ennen kuin tuli vastaus. Se kuului ikkunasta heidän yläpuoleltaan.

»Kuka siellä?» Ääni oli neiti Bishopin, hieman vapiseva tosin, mutta hänen se oli.

Herra Blood oli pyörtyä helpotuksesta. Hän oli kuvitellut mahdottomia. Hän oli luullut, että tyttö oli siinä helvetissä, josta hän itse juuri oli tullut. Hän oli arvellut, että Arabella-neiti oli seurannut setäänsä Bridgetowniin tai tehnyt jonkin muun tyhmyyden, ja oli värissyt kiireestä kantapäähän ajatellessaan, mitä tytölle mahdollisesti oli tapahtunut.

»Minä — Peter Blood», vastasi hän.

»Mitä te tahdotte?»

On kyseenalaista olisiko hän ensinkään tullut avaamaan ovea. Sillä näissä oloissa oli enemmän kuin luultavaa, että onnettomat orjat olivat nousseet kapinaan ja olivat siis yhtä vaarallisia kuin espanjalaisetkin. Mutta kuullessaan Arabella-neidin äänen astui pimennosta esiin tyttö, jonka herra Blood oli pelastanut.

»Arabella!» huudahti hän. »Täällä olen minä, Mary Traill.»

»Mary!» Ääni vaikeni ja pää katosi ikkunasta. Hetken kuluttua aukeni ovi selkoselälleen. Sisällä seisoi Arabella-neiti suuressa hallissa, hoikka neitseellinen vartalo valkoisessa puvussa, kuin salaperäinen ilmestys kädessään olevan kynttilän valossa.

Herra Blood astui sisään, ja hänen levoton toverinsa hänen perässään. Tyttö heittäytyi Arabella-neidin rintaa vasten ja antautui kyyneltulvan valtaan. Mutta herra Blood ei hukannut aikaa.

»Keitä täällä on kanssanne? Keitä palvelijoita?» kysyi hän terävästi.

Ainoa miehinen mies oli James, vanha neekeripalvelija.

»Hänkö vain?» sanoi Blood. »Käskekää hänet heti hakemaan hevosia. Ja sitten lähdette kiireesti Speightowniin, tai vieläkin pohjoisempaan, jossa olette turvassa. Täällä teitä uhkaa vaara — suuri vaara.»

»Mutta minä luulin että taistelu oli jo loppunut...», alkoi tyttö kalpeana ja säikähtäneenä.

»Niin onkin, mutta tihutyöt vasta alkavat. Neiti Traill kertoo teille kyllä, kun olette matkalla. Jumalan nimessä, neiti, uskokaa minua ja tehkää kuten sanoin.»

»Hän — hän pelasti minut», nyyhkytti neiti Traill.

»Pelasti sinut?» neiti Bishop oli hämmästynyt. »Mistä hän sinut pelasti?»

»Antakaa sen odottaa», sanoi herra Blood miltei vihaisena. »Teillä on koko yö lörpöttelyä varten, kun vain ensin pääsette täältä, pois heidän ulottuvillaan. Olkaa hyvä ja kutsukaa James tänne ja tehkää kuten sanoin — ja heti.»

»Te olette kovin määräilevä.»

»Oh, hyvä Jumala. Niin olenkin. Puhukaa, neiti Traill, kertokaa hänelle, niin hän saa nähdä, onko minulla syytä olla käskevä.»

»Kyllä, kyllä», huudahti tyttö kauhistuen. »Tee kuten hän käskee, ah, Jumalan tähden, Arabella.»

Neiti Bishop meni jättäen herra Bloodin ja neiti Traillin kahden.

»Minä — minä en koskaan unohda tekoanne, sir», sano; neiti Traill kyynelten lomassa. Hän oli vielä nuori, miltei lapsi.

»Olen tehnyt suurempiakin tekoja elämässäni. Sen vuoksi minä täälläkin olen», sanoi herra Blood, joka näytti olevan huonolla tuulella.

Tyttö ei edes teeskennellyt käsittävänsä häntä, hän ei edes yrittänytkään.

»Tapoitteko — hänet?» kysyi hän pelokkaana.

Herra Blood katsoi häntä kynttilän lepattavassa valossa.

»Toivottavasti. Paljon mahdollista, mutta se ei merkitse mitään», sanoi Blood. »Mutta mikä merkitsee jotakin, on se, että James tuo pian hevoset.» Ja hän lähti jalkojaan tömistäen kiirehtimään matkavalmistuksia, mutta neiti Traill pidätti hänet.

»Älkää jättäkö minua! Älkää jättäkö minua tänne yksin», huusi hän kauhun vallassa.

Herra Blood pysähtyi. Hän kääntyi ja palasi hitaasti takaisin. Seistessään lähellä tyttöä hän hymyili hänelle.

»Kas niin, kas niin! Teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Kaikki on nyt ohi. Te olette pian kaukana — kaukana Speightownissa, jossa olette täysin turvassa.»

Hevoset tulivat vihdoin — neljä kaikkiaan, sillä paitsi Jamesia, jonka piti toimia oppaana, oli neiti Bishopilla vielä naispalvelija, eikä häntä voinut jättää taloon.

Herra Blood nosti kevyen neiti Traillin hevosen selkään ja kääntyi sitten sanomaan hyvästit neiti Bishopille, joka jo istui satulassa. Herra Blood sanoi hyvästit ja näytti siltä kuin hänellä olisi vielä ollut jotakin lisättävänä. Mutta mitä se lienee ollutkin, sanomatta se jäi.

Hevoset lähtivät ja hävisivät tummaan tähtikirkkaaseen yöhön jättäen herra Bloodin seisomaan eversti Bishopin oven eteen. Viimeinen, mitä hän heistä kuuli, oli Mary Traillin lapsekas vapiseva ääni, kun tyttö huusi hänelle: »En koskaan unohda tekoanne, herra Blood. En koskaan.» Mutta koska se ei ollut se ääni, jota herra Blood kaipasi, soi se hänelle sangen vähän tyydytystä. Hän seisoi siinä pimeässä katsellen tulikärpästen touhua alppiruusujen keskellä, kunnes hevosten kavioiden kapse häipyä kuuluvilta. Sitten hän huokasi ja heräsi toimintaan. Hänellä oli paljon tekemistä. Hän ei ollut tehnyt matkaansa kaupunkiin joutavan uteliaisuuden vuoksi, nähdäkseen miten espanjalaiset käyttäytyisivät voiton hetkellä. Sillä oli ollut aivan toinen tarkoitus, ja hän oli matkallaan saanut tietää sen mitä tarvitsi. Hänellä oli edessä sangen työläs yö ja hänen täytyi lähteä. Hän lähti nopeasti astumaan paaluaitausta kohti, missä hänen orjakumppaninsa häntä odottelivat levottomina, toiveikkain mielin.

Yhdeksäs luku

KAPINAVANGIT

Kun troopillisen yön punahehku laskeutui Karibian meren yli, ei _Cinco Llagasilla_ ollut enempää kuin kymmenmiehinen vartiosto, niin varmoja — ei vallan syyttä — olivat espanjalaiset saaren asukkaiden täydellisestä nujertamisesta. Ja kun sanon, että he olivat jätetyt vartioimaan laivaa, niin totean vain tarkoituksen, miksi he siellä olivat, enkä sitä, millä tavalla he tehtävänsä suorittivat. Tosiasia kuitenkin oli, että sillä aikaa kun espanjalaisten pääjoukko juhli ja raivosi maalla, juhlivat espanjalainen tykkimies ja hänen alaisensa — jotka niin hienosti olivat täyttäneet tehtävänsä ja siten hankkineet niin helpon voiton sinä päivänä — välikannella nauttien viinejä ja tuoreita herkkuja, jotka heille oli maalta käsin tuotu. Yläkannella piti vahtia vain kaksi miestä, toinen keulassa ja toinen perässä. Eivätkä hekään olleet niin tarkkoja vartioinnissaan kuin heidän olisi tullut olla, sillä muuten heidän olisi täytynyt huomata ne kaksi venettä, jotka pimeyden turvissa tulivat lipuen äänettömästi huolellisesti rasvatuin hankaimin veistämöltä päin laskeakseen hiljaa suuren laivan peräpuolelle. Sen laidasta riippuivat vielä samat köysitikkaat, joita myöten Don Diego oli laskeutunut siihen veneeseen, joka oli vienyt hänet maihin. Peräpuolen vartija, joka juuri oli kääntymässä portaiden kohdalla, joutui arvaamatta seisomaan miehen tumman varjon eteen, joka äkkiä oli sukeltanut esiin laidan takaa.

»Kuka siellä?» kysyi hän, mutta hätääntymättä, otaksuen että mies oli joku hänen tovereistaan.

»Minä se olen», vastasi Peter Blood hiljaa sujuvalla kastilian murteella, jonka hän hallitsi täydellisesti.

»Ah, sinäkö se oletkin, Pedro?» Espanjalainen tuli askelen lähemmäksi.

»Pedro minun nimeni kyllä on, mutta en ole se, jota sinä odotat.»

»Miten?» vastasi vartija pysähtyen.

»Täten», sanoi herra Blood.

Puinen laivanlaita oli matala ja espanjalainen tuli täydellisesti yllätetyksi. Lukuun ottamatta sitä läiskähdystä, jonka hänen tulonsa veden pintaan sai aikaan hänen ollessaan vähällä kolahtaa toiseen perän alla odottavista ja täydessä lastissa olevista veneistä, ei mikään ääni ilmaissut hänen lähtöään. Pukeutuneena haarniskaan ja rintasuojuksiin hän painui syvyyteen aiheuttamatta heille sen enempää huolta.

»Hsst!» kuiskasi herra Blood odottaville kapinavangeille. »Tulkaa nyt, mutta ääneti.»

Viidessä minuutissa he olivat kannella, kaikki kaksikymmentä, täyttäen miltei koko peräkannen. Keulapuolessa näkyi valoja. Keulassa riippuvan suuren lampun alla he näkivät toisen vartijan tumman varjon tämän kävellessä etukannella. Alhaalta välikannelta kuului juhlahumu. Komea miehenääni esitti rivoa balladia, jonka kertosäkeeseen toiset aina yhtyivät:

»Y estos son los usos de Castilla y de Leon!»

»Siitä, mitä tänä päivänä olen nähnyt, uskon sen mielelläni», sanoi Peter Blood ja kuiskasi: »Eteenpäin — minun jäljessäni.»

Kyyristyen kuin pantterit he hiipivät äänettömästi kuin varjot peräkannen portaille ja laskeutuivat niitä myöten keskilaivaan. Kaksi kolmasosaa heistä oli varustettu musketeilla, jotka he osaksi olivat ottaneet päällysmiehen talosta ja osaksi siitä varastosta, jonka herra Blood oli niin työläästi koonnut pakohetken varalta. Loput olivat varustetut veitsillä ja miekoilla.

Keskilaivassa he viipyivät kotvan aikaa, kunnes herra Blood oli varmistunut siitä, ettei kannella näkynyt muita vartijoita kuin tuo harmillinen keulavahti. Häneen täytyi heidän ensin kohdistaa huomionsa. Herra Blood itse ja kaksi hänen toveriaan hiipivät eteenpäin jättäen muut Nathanael Hagthorpen huostaan, jonka aikaisemmin kuninkaallisessa meriväessä saama kokemus oikeutti siihen tehtävään.

Peter Blood ei viipynyt kauan poissa. Kun hän palasi, ei laivan kannella ollut ainoatakaan espanjalaista vartijaa.

Sillä välin jatkoivat juhlijat ilonpitoaan kannen alla täysin turvallisina. Barbados-saaren miliisi oli voitettu ja riisuttu aseista ja heidän toverinsa olivat maalla ja pitivät kaupunkia täydellisesti hallussaan nauttien omalla iljettävällä tavallaan voiton suomista hedelmistä. Mitäpä tässä siis oli pelättävää? Niinpä kun heidän kekkeripaikkansa oli jo täynnä miehiä ja he huomasivat, että heidät oli joka puolelta saartanut parikymmentä hurjaa, karvaista ja puolialastonta olentoa, jotka — vaikka he näyttivät joskus olleen valkoihoisia — olivat kuin joukko Lännen villejä, eivät he voineet uskoa silmiään.

Kuka olisi voinut uneksiakaan, että kourallinen unohdettuja siirtomaaorjia olisi rohjennut ryhtyä sellaiseen tekoon?

Puolihumalaiset espanjalaiset, joiden nauru äkkiä tukahtui ja laulu huulilla kuivui, tuijottivat yllätettyinä ja hämmästyneinä heihin suunnattuja musketteja, jotka tekivät heidät täysin voimattomiksi.

Ja sitten astui tästä villien rumilasjoukosta, joka heitä piiritti, hoikka, pitkä mies, jonka sinisilmissä loisti häijynilkinen veitikka. Hän puhutteli heitä puhtaimmalla kastilian murteella.

»Te säästytte tuskalta, jos tunnustatte olevanne minun vankejani ja sallitte, että teidät rauhallisesti tehdään vaarattomiksi.»

»Jumalan nimessä», noitui tykkimies, vaikka se ei vähääkään vastannut sitä sanomatonta hämmästystä, jonka vallassa he olivat.

»Suvaitkaa siis», sanoi herra Blood, ja sitten pantiin espanjalaiset gentlemannit ilman enempiä mutkia yhden tai parin musketin perän voimalla häviämään luukusta yhtä kerrosta alemmaksi.

Sen jälkeen kapinavangit virkistivät itseään niillä herkuilla, joiden nauttimisen he olivat espanjalaisilta keskeyttäneet. Maukas ruoka kuukausimääriä syödyn suolakalan ja maissikakkujen jälkeen oli sinänsä jo juhla-ateria onnettomille. Mutta minkäänlaiseen kohtuuttomuuteen ei menty. Siitä piti herra Blood huolen, vaikka se vaatikin kaiken sen lujuuden, mikä hänellä oli käytettävissään.

Sen varalta, mitä oli tulossa, täytyi viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin, ennen kuin he saattoivat täydelleen antautua iloitsemaan voitostaan. Tämähän oli vasta valmistava ottelu, vaikka se olikin ikään kuin koko tapahtumasarjan avain.

Nyt tuli toimia niin, että siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty. Toimenpiteisiin meni suurin osa yötä, mutta vihdoin ne olivat valmiit juuri ennen kuin aurinko pilkisti Hillboy-vuoren huipun yli antaakseen valonsa päivälle, joka oli oleva sekalaisten yllätysten päivä.

Hieman jälkeen päivännousun ilmoitti se kapinavanki, joka astuskeli fregatin peräkannella espanjalainen haarniska ja kypärä yllään ja musketti olallaan, että eräs vene oli tulossa. Se oli Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli tulossa laivaan tuoden mukanaan neljä suurta rahakirstua, joista kukin sisälsi viisikolmattatuhatta puntaa, ne lunnaat, jotka kuvernööri Steed aamun koitteessa oli hänelle jättänyt. Hänen kanssaan tuli myös hänen poikansa, Don Esteban, sekä kuusi soutajaa.

Fregatilla oli kaikki rauhallista ja järjestyksessä kuten ainakin. Se oli ankkurissa, alahanka maallepäin ja pääportaat ylähangan puolella. Tänne laski nyt Don Diegon vene aarteineen. Herra Blood oli toiminut tarmokkaasti. Hän ei ollut turhan vuoksi palvellut Ruyterin alaisena. Vintturimasto oli käännetty paikalleen ja sen ääressä seisoivat miehet odottamassa. Alakannella olivat tykkimiehet paikoillaan Oglen komennossa, joka — kuten olen maininnut — oli ollut tykkimiehenä kuninkaallisessa laivastossa, ennen kuin hän alkoi harrastaa politiikkaa ja liittyi Monmouthin herttuaan. Hän oli rohkea ja päättäväinen mies, joka herätti luottamusta jo sillä luottamuksella, joka hänellä oli itseään kohtaan.

Don Diego nousi portaita ja astui kannelle aavistamatta mitään pahaa. Ja mitäpä miesparka olisi epäillyt?

Ennen kuin hän ennätti katsahtaa ympärilleen ja tarkastaa vartiostoa, joka oli komennettu riviin häntä vastaanottamaan, uuvutti pieni napsaus päähän, jonka Hagthorpe kätevästi toimitti vintturin hangolla, hänet uneen ilman suurempaa melua.

Hänet kannettiin omaan hyttiinsä sillä aikaa kun raha-arkut veneeseen jääneiden miesten avulla nostettiin laivaan. Kun se oli tyydyttävästi toimitettu, astuivat Don Esteban ja soutajat toinen toisensa jälkeen portaita laivaan, joutuakseen kukin samanlaisen rauhallisen käsittelyn alaiseksi. Peter Bloodilla oli luontaiset lahjat tällaisten asioiden järjestelyssä, ja luulenpa, että hän erityisesti rakasti kaikkea draamallista. Ja draamallinen oli totisesti se näytelmä, joka rangaistusretkeläisiltä säästyneille nyt tarjoutui nähtäväksi.

Eversti Bishop etumaisena ja leininlyömä kuvernööri Steed hänen vieressään istuivat särkyneen muurin raunioilla ja katselivat synkkinä, kuinka kahdeksan venettä, jotka olivat täynnä ryöstämisestä, murhasta ja elostelusta väsyneitä espanjalaisia hurjimuksia, poistui kaupungista.