Part 7

Samaan aikaan kun hän lähti kiipeämään kaupungin pohjoispuolella olevia mäkiä tuntematta ahdistuksessaan yltyvää kuumuutta, oli Blood lähdössä kuvernöörin talosta saatuaan sen verran lievitetyksi kuvernöörin tuskia, että sai luvan poistua. Ratsain kun oli, olisi hän, ellei häntä odottamatta olisi pidätetty matkalla, ehtinyt paaluaitaukselle ennen Nuttallia, ja silloin olisi moni onnettomuus jäänyt tapahtumatta. Odottamattoman keskeytyksen hänen matkalleen aiheutti neiti Arabella Bishop. He tapasivat toisensa kuvernöörin talon loisteliaan puutarhan portilla ja neiti Bishop, joka hänkin oli ratsain, hämmästyi nähdessään Peter Bloodin hevosen selässä. Peter Blood sattui olemaan hyvällä tuulella. Se seikka, että kuvernöörin terveydentila oli niin paljon parantunut, että se salli Bloodin päästä hetkeksi vapaaksi, oli riittänyt poistamaan sen mielenmasennuksen, joka häntä oli painanut hänen työskennellessään viimeiset kaksitoista tuntia. Iloissaan hypähti hänen mielensä elohopea korkeammalle kuin olosuhteet sillä hetkellä oikeastaan sallivat. Hänellä oli taipumusta optimismiin. Se mikä ei ollut onnistunut viime yönä, onnistuisi varmaankin tänä yönä. Mitä merkitsi yhtäkaikki yksi päivä! Ministeristön virasto saattoi olla harmillinen, mutta vain muutama tunti vielä, sitten he kyllä olisivat kaukana sen ulottuvilta.

Hänen iloinen toiveikkuutensa oli hänen ensimmäinen onnettomuutensa. Toinen oli se, että neiti Bishop sattui olemaan yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin ja että hän ei enää kantanut kaunaa Bloodia kohtaan. Nämä molemmat asiat aikaansaivat yhdessä sen viivytyksen, jonka seuraukset olivat niin valitettavat.

»Hyvää huomenta, sir», huusi neiti Bishop iloisesti. »Siitä on jo kohta kuukausi, kun viimeksi näin teidät.»

»Yksikolmatta päivää tunnilleen», vastasi Blood. »Olen pitänyt lukua niistä.»

»Vakuutan, että aloin jo uskoa, että olitte kuollut.»

»Kukista olen kiitollisuuden velassa teille.»

»Kukista?»

»Haudalleni», selitti Blood.

»Täytyykö teidän aina olla ivallinen?» ihmetteli tyttö ja katsoi häneen vakavana muistaessaan, että juuri Peter Bloodin iva oli viime kerrallakin karkottanut hänet suuttuneena pois.

»Ihmisen täytyy välistä nauraa itselleen tai tulla hulluksi», vastasi Blood. »Harvat älyävät sitä. Sen vuoksi on maailmassa niin paljon hulluja.»

»Itsellenne voitte nauraa niin paljon kuin haluatte, sir, mutta välistä minusta tuntuu kuin nauraisitte minulle, ja se ei ole kauniisti tehty.»

»Siinä olette totisesti väärässä. Nauran ainoastaan koomilliselle, ja te ette ole vähääkään koomillinen.»

»Mitä minä sitten olen?» kysyi tyttö nauraen.

Blood katseli häntä hetken. Tyttö näytti niin kauniilta ja raikkaalta, niin naiselliselta ja kuitenkin niin rehdin suoralta ja ujostelemattomalta.

»Te olette», sanoi Blood, »sen miehen veljentytär, jonka orja minä olen.» Mutta hän puhui keveästi, niin keveästi, että tyttö rohkeni väittää vastaan.

»Ei, sir, se on vain vastauksen kiertelemistä. Teidän täytyy vastata minulle totuudenmukaisesti tänä aamuna.»

»Totuudenmukaisesti? Teille vastaaminen on muutenkin vaivalloista. Ja vielä totuudenmukaisesti! No niin, minä sanoisin, että se ihminen voi sanoa itseään onnelliseksi, joka saa pitää teitä ystävänään.» Hänen aikomuksensa oli lisätä vielä hieman. Mutta hän jätti sen sanomatta.

»Se oli erinomaisen ystävällistä», sanoi Arabella. »Teillä on hyvä maku kohteliaisuuksissanne, herra Blood. Joku toinen teidän sijassanne...»

»No tottavie, ettekö luule minun tietävän, mitä joku toinen sanoisi. Luuletteko, etten tunne ihmisiä ensinkään?»

»Välistä luulen, että tunnette ja välistä taas luulen, että ette tunne ensinkään. Ainakaan ette tunne naisia. Esimerkiksi tuossa espanjalaisasiassa.»

»Ettekö koskaan aio unohtaa sitä?»

»En koskaan.»

»Sääli teidän muistianne. Eikö minussa sitten ole mitään hyvää, koska aina vain jankutatte tuota samaa?»

»Oh, paljonkin.»

»Esimerkiksi, no?» Hän oli miltei kiihkeä.

»Te puhutte loistavasti espanjan kieltä.»

»Siinäkö kaikki?» Mies, tunsi pettyneensä.

»Missä olette sitä oppinut? Oletteko ollut Espanjassa?»

»Olen. Olin kaksi vuotta espanjalaisessa vankilassa?»

»Vankilassa?» Tytön äänessä oli epäluuloa, ja siihen ei Bloodilla ollut halua jättää häntä.

»Sotavankina», selitti hän. »Jouduin vangiksi taistellessani ranskalaisten riveissä.»

»Mutta tehän olette lääkäri», huudahti Arabella.

»Vain huvin vuoksi, arvelen. Ammatiltani olen oikeastaan sotilas — sitä ammattia ainakin harjoitin kymmenisen vuotta. Se ei tuottanut minulle paljoa, mutta menestyin siinä paremmin kuin lääkärinä, joka toimi, kuten tietänette, teki minusta orjan. Minä luulenkin, että meidän Herrallemme on tappaminen otollisempaa kuin parantaminen. Niin on varmastikin asian laita.»

»Mutta miten jouduitte sotilaaksi ja lisäksi Ranskan palvelukseen?»

»Olen irlantilainen, nähkääs, ja opiskelin lääketiedettä. Sen vuoksi — mehän olemme niin kummallisia ihmisiä. Mutta se on pitkä juttu, ja eversti odottaa minua palaavaksi.»

Tyttö ei ollut niin petettävissä. Jos Blood tahtoi odottaa hetkisen, niin he saattaisivat ratsastaa takaisin yhdessä. Hän oli tullut vain setänsä pyynnöstä kysymään, miten kuvernöörin terveyden laita oli.

Niinpä Blood odotti ja he ratsastivat yhdessä takaisin eversti Bishopin talolle. He ratsastivat hyvin verkalleen käyden, ja muutamat ihmiset, jotka tulivat heitä vastaan, ihmettelivät nähdessään lääkäriorjan niin tuttavallisissa väleissä omistajansa veljentyttären kanssa. Yksi ja toinen lupasi vihjata siitä everstille. Mutta molemmat ratsastajat unohtivat kaiken muun koko maailmassa sinä aamuna. Blood kertoi elämästään aikaisempina rajuina vuosinaan ja viimeksi hän selitti tarkemmin kuin ennen vangiksi joutumisensa ja oikeudenkäynnin Tauntonissa.

Kertomus loppui juuri kun he saapuivat everstin oven eteen. He laskeutuivat satulasta ja Peter Blood jätti hevosensa neekeripalvelijalle, joka ilmoitti, että eversti ei ollut kotona.

Sitten he vielä viipyivät hetken. Arabella pidätti Bloodia.

»Olen pahoillani, herra Blood», sanoi hän, »kun en aikaisemmin ole tiennyt sitä.» Ja hänen kirkkaat silmänsä saivat epäilyttävän kostean kiillon. Ystävällisen pakottavasti hän ojensi kätensä Bloodille.

»Mitäpä eroa siinä olisi ollut?» kysyi Blood.

»Aika paljon, luulen. Kohtalo on kolhinut teitä sangen kovasti.»

»Oh, mitäpä...» Blood pysähtyi. Hänen tarkkaavat siniset silmänsä katsoivat hetken aikaa tyttöä suoraan kasvoihin. »Se olisi voinut olla pahempaakin», sanoi hän niin merkitsevästi, että väri tytön poskilla tummeni ja hänen silmäluomensa painuivat alas.

Peter Blood kumartui suutelemaan tytön kättä ennen kuin laski sen irti, eikä tyttö kieltänyt häntä. Sitten Blood kääntyi ja lähti astelemaan puolen mailin päässä olevaa paaluaitausta kohti. Hän vei mukanaan muiston punastuvasta ja oudon ujostelevasta Arabella Bishopista. Hän unohti tuona lyhyenä hetkenä, että hän oli kapinavanki. Kymmenen vuoden orjuus edessään hän unohti, että oli valmistellut pakoyritystä, jonka piti tapahtua seuraavana yönä, ja unohti myös sen ilmitulemisen vaaran, joka seurauksena kuvernöörin leinistä nyt uhkasi häntä.

Seitsemäs luku

MERIROSVOJA

Herra James Nuttall piti kiirettä välittämättä vähääkään kuumuudesta juostessaan Bridgetownista eversti Bishopin viljelyksille, ja soveliaammin rakennettua miestä ei voinut ajatellakaan kuumassa ilmanalassa juoksijaksi kuin James Nuttall oli laihoine ruumiineen ja pitkine lihaksettamme säärineen.

Hän oli niin kuihtunut, että oli vaikea uskoa, että hänessä oli mitään nesteitä jäljellä, vaikka niitähän hänessä täytyi olla, koska hän hikoili aivan suunnattomasti saapuessaan aitaukselle.

Portilla hän oli törmätä yhteen päällysmies Kentin kanssa, otuksen, joka oli paksu, matalajalkainen raakalainen ja jolla oli herkulesmaiset käsivarret ja leuka kuin verikoiralla.

»Etsin tohtori Bloodia», sanoi hän läähättäen.

»Kylläpä teillä on kiire», murisi Kent. »Mikä piru nyt on hätänä. Kaksoset, vai?»

»Oh, ei, ei. Minä en ote naimisissa, sir. Se koskee serkkuani.»

»Mikä sillä on?»

»Hän on sairastunut, sir.» Nuttall valehteli sen viittauksen mukaan, jonka Kent itse oli hänelle antanut.

»Tuolla on hänen majansa», Kent viittasi huolettomasti peukalollaan. »Ellei hän ole siellä, niin hän on jossakin muualla.» Ja hän lähti. Hän oli äreä, vastenmielinen karhu, valmiimpi ruoskan kuin kielen käyttöön.

Nuttall oli hyvillään, kun hän meni, ja pani merkille vielä suunnankin, jonne hän katosi. Sitten hän syöksyi aitaukseen, jossa hän pettymyksekseen totesi, että Blood ei ollut siellä. Järkevä mies olisi istuutunut odottamaan tietäen, että se oli varmin ja nopein keino lopultakin tavata tohtori. Mutta Nuttallilla ei nyt ollut järkeä. Hän kiiruhti jälleen ulos aitauksesta, mietti hetken mihin suuntaan lähtisi ja päätti vihdoin lähteä johonkin sellaiseen suuntaan, johon ei ainakaan Kent ollut mennyt. Hän pyyhälsi auringon paahtaman ruohokentän poikki sokeri-istutuksia kohti, jotka muistuttivat vankkaa kullankeltaista varustusta kesäkuisen auringon häikäisevässä loisteessa. Käytävät erottivat toisistaan valtavat kellankypsät sokeriruokoryhmät. Erään sellaisen päässä hän näki muutamia orjia työskentelemässä. Nuttall astui käytävälle ja juoksi heidän luokseen. He katsahtivat häneen tylsästi, kun hän meni heidän ohitseen. Pitt ei ollut heidän joukossaan, mutta hän ei tohtinut kysyä häntä. Hän jatkoi etsiskelyään kokonaisen tunnin juosten toiselta käytävältä toiselle. Kerran eräs päällysmies huusi hänelle tahtoen tietää, millä asioilla hän liikkui. Hän vastasi hakevansa tohtori Bloodia. Hänen serkkunsa oli sairastunut. Päällysmies käski hänen mennä helvettiin tai ainakin pois istutuksilta, Blood ei ollut siellä. Jos hän yleensä oli jossakin, niin hän oli majassaan aitauksen sisällä.

Nuttall jatkoi matkaansa aikoen lähteä pois. Mutta hän lähtikin väärään suuntaan. Hän lähti sille puolelle viljelyksiä, joka oli kauimpana aitauksesta, tiheää metsää kohti, joka reunusti sokeriviljelyksiä. Päällysmies oli joko liian ylenkatseellinen tai liian laiska tukahduttavassa kuumuudessa viitsiäkseen oikaista Nuttallin erehdystä.

Nuttall meni summassa toiseen päähän käytävää ja pyörsi sitten nurkkauksen ympäri, ja siinä hän tapasi Pittin, lapio kädessä ja yksin hoivaamassa jotakin kastelukanavan tapaista. Pari puuvillaisia, väljiä ja risaisia housuja peitti hänet vyötäisiltä polviin asti. Niiden lisäksi hänellä ei ollut mitään muita verhoja kuin leveälierinen oljista punottu hattu, joka suojeli tropiikin hehkuvalta auringolta. Pittin nähdessään Nuttall kiitti ääneen Luojaansa. Pitt tuijotti häneen, ja laivanrakentaja ilmoitti surullisen uutisensa vielä surullisemmalla äänellä. Summa siitä oli, että hänen täytyi saada Bloodilta kymmenen puntaa vielä samana aamuna, sillä muutoin he olisivat kaikki hukassa. Ja kaiken, mitä hän sai palkakseen tuskastaan ja hikoilemisestaan, oli kirous Jeremias Pittin huulilta.

»Kirottu hullu», sanoi orja. »Jos kerran etsit Bloodia, niin miksi tuhlaat aikaasi täällä.»

»En löydä häntä mistään», valitti Nuttall. Hän oli suutuksissaan huonon vastaanoton vuoksi, mutta unohti, että toisen hermot olivat kurjassa kunnossa tuskassa valvotun yön ja epätoivoisen aamun vuoksi. »Luulin että sinä...»

»Luulit kai, että minä voisin heittää lapioni tähän ja lähteä etsimään häntä sinun puolestasi? Niinkö sinä luulit? Hyvä Jumala, että meidän elämämme täytyy olla riippuvainen tuollaisesta pöllöpäästä. Tuhlatessasi täällä aikaa kuluvat tunnit! Ja jos joku päällysmies näkisi sinut täällä puhuttelemassa minua, niin miten selittäisit sen?»

Hetken seisoi Nuttall ääneti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan sellaisen kiittämättömyyden vuoksi. Sitten hän räjähti.

»Kunpa taivas olisi suonut, etten koskaan olisi joutunut tekemisiin tämän asian kanssa. Ei koskaan. Minä toivoisin...»

Se mitä hän toivoi, jäi ainaiseksi salaisuudeksi, sillä sokeriruokoryhmän takaa tuli suurikokoinen mies keltaisessa taftipuvussa ja hänen kintereillään kaksi puuvillahousuihin pukeutunutta neekeriä, joilla oli piiskat kädessä.

Hän oli vain kymmenen jalan päässä, mutta pehmeässä maassa ei hänen askeleitaan kuulunut.

Herra Nuttall vilkaisi hurjana ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja syöksyi sitten päätä pahkaa metsää kohti, tehden siten tyhmimmän ja epäilyttävimmän teon, minkä hän niissä olosuhteissa saattoi tehdä. Pitt voihki ja huokaili seisoessaan yhä lapioonsa nojaten.

»Hei siellä, seis!» karjui eversti Bishop pakenevalle ja lisäsi sitten kauheita uhkauksia, joihin hän sirotteli erinäisiä kaunopuheisia rivouksia.

Mutta pakenija jatkoi matkaansa eikä edes katsahtanutkaan taakseen. Hänelle jäi ainoaksi toivoksi se, ettei eversti Bishop ollut ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, sillä eversti Bishopin voima ja vaikutusvalta riittivät hyvinkin hirttämään jokaisen, joka hänen mielestään oli liikaa maan päällä.

Vasta sitten kun karkulainen oli kadonnut pensaikkoon, tointui viljelystenomistaja niin paljon vihaisesta hämmästyksestään, että muisti molemmat neekerinsä, jotka seurasivat hänen kintereillään kuin pari kahlekoiria. Se oli henkivartio, jota ilman hän ei koskaan liikkunut viljelyksillään sen koommin kun eräs orja oli pari vuotta takaperin hyökännyt hänen kimppuunsa ja ollut vähällä kuristaa hänet kuoliaaksi.

»Lähtekää hänen jälkeensä, senkin mustat siat», karjui hän. Mutta kun he lähtivät, pysähdytti hän heidät huutaen: »Odottakaa, asettukaa taakseni, piru vie.»

Hänelle välähti mieleen, että hänen ei tarvinnut lähettää neekereitään pakolaisen jälkeen saadakseen hänet käsiinsä ja selvittääkseen asiansa hänen kanssaan ja siten hukata ehkä koko päivää etsintään kirotussa metsässä. Siinähän oli Pitt, ja hän saisi kertoa, kuka hänen ujo ystävänsä oli ja mikä se asia oli, josta he niin salaperäisinä ja varovasti olivat kuiskutelleet, kun hän oli tullut häiritsemään heidän neuvotteluaan. Pitt saattoi ehkä kieltäytyä puhumasta. Mutta sen pahempi hänelle. Kekseliäs eversti Bishop tiesi tusinan keinoja — toiset niistä sangen huvittavia — joilla taivuttaa itsepäisiä vankikoiria.

Hän käänsi nyt orjaa kohden kasvonsa, joissa ilmeni sekä sisäistä että ulkonaista kuumuutta, ja hänen pienistä silmistään leimahti julma varmuudentunne. Hän astui askelen eteenpäin heilauttaen bambukeppiään.

»Kuka tuo karkulainen oli?» kysyi hän — pahaenteisen hyväntahtoisella äänellä.

Jeremias Pitt painoi päänsä alas ja muutti levottomasti paljasta jalkaansa nojaten lapioonsa. Turhaan hän haki mielessään muuta vastausta kuin sitä, joka kirosi James Nuttallin mielettömyyttä.

Sokerinviljelijän bambukeppi putosi nuoren miehen paljaille hartioille kirvelevän raskaasti.

»Vastaa minulle, koira! Mikä hänen nimensä on?»

Jeremias katsoi kookasta sokerinviljelijää synkin, miltei uhkaavin silmin.

»En tiedä», sanoi hän ja äänessä oli ainakin pieni tuntu sitä uhkaa, minkä lyönti, johon hän ei henkensä uhallakaan uskaltanut vastata, oli nostattanut hänessä. Hänen ruumiinsa ei ollut paljon tuntenut lyöntiä, mutta hänen sielunsa väänteli nyt tuskassa.

»Vai et tiedä? Kas tässä sitten, tämä varmaankin terästää muistiasi.» Keppi heilahti taas. »Joko olet ajatellut hänen nimeään?»

»En.»

»Uppiniskainen, vai?» Hetken eversti odotti. Sitten raivo valtasi hänet kokonaan. »Jumaliste. Sinä hävytön koira! Aiotko kujeilla kanssani. Luuletko, että minun kanssani sopii leikitellä?»

Pitt kohautti hartioitaan, vaihtoi jalkaa uudelleen ja oli itsepäisesti vaiti. Harvat eleet ovat enemmän ärsyttäviä, eikä eversti Bishopin mielenlaatu ollut niitä, jotka tarvitsevat paljon sitä lajia. Hänessä heräsi raivoava peto. Vimmaisesti hän nyt piiskasi noita puolettomia hartioita, säestäen joka lyöntiään herjauksilla ja rivouksilla, kunnes Pitt, jolle se oli enemmän kuin hän saattoi kestää ja jonka uinuva ihmisyyden tunto leimahti täyteen liekkiin, hyökkäsi rääkkääjänsä päälle.

Mutta samalla kun hän hyökkäsi, hyökkäsivät myös varuillaan olleet mustat. Voimakaslihaksiset ruskeat käsivarret kiertyivät musertavasti hänen hennon valkoisen vartalonsa ympäri, ja tuokiossa seisoi onneton orja voimattomana ranteet selän taakse hihnalla sidottuina.

Hengittäen raskaasti ja kasvot kirjavina katseli Bishop häntä hetkisen. »Viekää hänet», sanoi hän sitten.

Pitkin käytävää, jonka molemmin puolin keltaiset, aina kahdeksankin jalkaa korkeat sokeriruokoseinämät kohosivat, työnsivät hänen mustat vangitsijansa Pitt-parkaa eteenpäin eversti Bishopin perässä, ja pelokkain katsein seurasivat hänen työssä ahertavat orjatoverinsa hänen kulkuaan. Epätoivo kulki hänen rinnallaan. Ne rääkkäykset, jotka häntä kohta odottivat, vaikka hän tiesikin, että ne olivat kauhistavat, eivät häntä niinkään paljon huolestuttaneet. Varsinainen syy hänen sieluntuskiinsa oli siinä varmassa vakaumuksessa, että heidän työläästi valmistamansa pakosuunnitelma tästä sanomattomasta helvetistä oli nyt aivan viimeisellä hetkellä mennyt myttyyn.

He saapuivat vihreälle kentälle ja kääntyivät paaluaitausta ja päällysmiehen valkoista rakennusta kohti. Pittin silmät katsoivat Carlisle-lahden ulapalle.

Kentältä oli hyvä näköala. Siihen näkyi vasemmalta linnoitus ja oikealta laivaveistämö pitkine vajoineen. Pitkin laivasillan sivua oli kiinnitetty muutamia matalia aluksia, ja Pitt tapasi itsensä ihmettelemästä, mikä niistä mahtoi olla se vene, jolla he nyt olisivat olleet kaukana merellä, jos heillä olisi ollut hivenenkään verran onnea. Hänen katseensa lipui surullisena tuota ulappaa kohti.

Väylällä, kokka rannikkoa kohti ja niin hiljaisen tuulen tuomana, että sinivihreä Karibian meren pinta tuskin väreili, tuli komea, punarunkoinen fregatti, Englannin merkit maston huipussa.

Eversti Bishop pysähtyi katsomaan sitä varjostaen silmiään lihavalla kädellään. Vaikka tuuli oli niin heikko, ei aluksella ollut muita purjeita levällään kuin etupurje. Kaikki muut purjeet oli koottu, ja siten näkyivät selvästi laivan rungon mahtavat ääriviivat korkeasta peräkannesta aina kullattuun kokkapuuhun saakka, joka loisti kirkkaana häikäisevässä auringonpaisteessa.

Niin hiljainen eteneminen tiesi kapteenia, joka tunsi huonosti nämä vedet, koska hän mateli eteenpäin niin varovasti ja luodaten tietään. Sellaisella vauhdilla kulkien aluksella oli vielä kokonainen tunti edessään, ennen kuin se tulisi ankkuroimispaikalle satamassa. Ja sillä aikaa kun eversti katseli sitä, arvatenkin ihaillen sen kauniita muotoja, vietiin Pitt kiireesti aitaukseen ja kiinnitettiin käsipuihin, jotka siellä seisoivat valmiina orjia varten, jotka olivat ojennuksen tarpeessa.

Eversti Bishop tuli pian perässä hitaasti heiluen käydessään.

»Kapinallisen roiston, joka näyttää hampaitaan isännälleen, täytyy oppia ihmistapoja vaikka selkänahkansa kustannuksella», oli kaikki mitä hän sanoi, ennen kuin alkoi piiskurin työnsä.

Se seikka, että hän itse omin käsin teki sen, minkä useimmat hänen asemassaan olevista miehistä olisivat itsekunnioituksenkin vuoksi jättäneet orjansa tehtäväksi, ilmaisee miehen suunnattoman petomaisuuden. Oli aivan kuin hän nauttien, aivan kuin tyydyttääkseen jotakin petoeläimen julmaa vaistoa, olisi ryhtynyt piiskaamaan uhrinsa päätä ja selkää. Pian oli hänen keppinsä hänen voimakkaista iskuistaan mennyt sälöille. Tunnette ehkä, miten kipeästi taipuisa bambu koskee, kun se on ehjä. Mutta käsitättekö sen hirvittävää vaikutusta, kun se on haljennut moneksi pitkäksi notkeaksi sälöksi, joilla kullakin on yhtä terävät särmät kuin veitsellä?

Kun eversti vihdoin väsyi ja heitti kädestään pätkät ja siimat, joiksi hänen keppinsä oli muuttunut, oli onnettoman orjan selkä niskasta vyötäisille saakka yhtenä pehmeänä lihamassana.

Niin kauan kuin Jeremias Pitt oli täydessä tajussaan, hän ei ollut päästänyt ääntäkään. Mutta sitä mukaa kuin kipu sääliväisesti turrutti hänen tuntonsa, painui hän eteenpäin tukkia vasten ja riippui nyt siinä avuttomana käärönä, hiljaa valittaen.

Eversti Bishop pani jalkansa poikkipuulle ja kumartui uhrinsa yli julma hymy karkeilla kasvoillaan.

»Opettakoon tämä sinulle asianmukaista nöyryyttä», hän sanoi. »Ja mitä sinun ujoon ystävääsi tulee, niin saat seistä tässä ilman ruokaa ja juomaa — ilman ruokaa ja juomaa, kuuletko? — kunnes suvaitset sanoa hänen nimensä ja asiansa.» Hän otti jalkansa poikkipuulta. »Kun olet saanut tarpeeksi tästä, niin lähetä sana minulle ja panemme sitten poltinraudat otsallesi.»

Sen sanottuaan hän kääntyi kantapäillään ja poistui aitauksesta neekerien seuratessa perässä.

Pitt oli kuullut hänen sanansa kuin unessa. Sillä hetkellä olivat hänen voimansa niin lopussa kidutuksen johdosta ja hänen epätoivonsa niin suuri, että hän ei enää välittänyt, elikö hän vai kuoli.

Mutta pian herätti hänet uusi laji tuskaa siitä osittaisesta tiedottomuudesta, johon kipu oli sääliväisesti hänet tuudittanut. Pylväät olivat avonaisella paikalla alttiina troopillisen auringon armottomalle hehkulle ja sen polttavat säteet valuivat nyt suoraan hänen silvottuun, vertavuotavaan selkäänsä, kunnes hänestä tuntui kuin tulen liekit olisivat sitä nuolleet. Ja pian siihen liittyi vielä kauhistuttavampi rääkkäys. Kärpäset, julmat Antillien kärpäset, laskeutuivat pilvenä hänen päälleen veren hajun viekoittelemina.

Ei ollut ihme, ettei nerokas eversti Bishop, joka niin hyvin tunsi keinot itsepäisten kielten irrottamiseksi, ollut katsonut tarpeelliseksi pitää varalta muita kidutuskeinoja. Koko hänen pirullinen julmuutensa ei olisi voinut keksiä Pittin tilassa olevalle ihmiselle kauheampaa kidutusta, sietämättömämpää kuin tämä, mistä luonto itse huolehti.

Orja väänteli kaakinpuussa, kunnes hän oli vaarassa taittaa jäsenensä, hän väänteli ja huusi kuoleman tuskissaan.

Tässä tilassa tapasi hänet Peter Blood, joka onnettoman orjan hämmentyneissä silmissä äkkiä näytti muuttuvan todelliseksi. Herra Bloodilla oli kädessään leveä palmunlehvä. Karkotettuaan sillä kärpäset, jotka ahmien söivät Pittin selkää, hän kiinnitti sen hienolla siteellä nuoren miehen kaulaan, niin että se suojeli häntä enemmiltä hyökkäyksiltä sekä kärpästen että auringon puolelta. Sitten, istuutuen maahan hänen viereensä hän taivutti kärsivän pään omaa olkapäätään vasten ja huuhtoi hänen kasvonsa kulhossa olevalla kylmällä vedellä. Pittiä värisytti ja hän huokasi syvään ja valittaen.

»Vettä!» ähki hän. »Vettä Kristuksen rakkauden tähden, vettä!»

Blood pani kulhon hänen vapisevien huuliensa eteen. Hän joi ahneesti, äänekkäästi eikä lopettanut ennen kuin oli juonut viimeisenkin pisaran kulhosta.

Jäähtyneenä ja virkistyneenä kylmästä vedestä hän koetti nousta istumaan.

»Selkäni!» huusi hän.

Herra Bloodin silmissä välähti oudosti ja hänen huulensa olivat tiukkaan puristetut. Mutta kun hän aukaisi ne, oli hänen äänensä viileä ja tasainen.

»Rauhoitu. Yksi asia kerrallaan. Sinun selälläsi ei tällä hetkellä ole mitään hätää, sillä minä olen peittänyt sen. Mutta minä tahdon tietää, mitä sinulle on tapahtunut. Luuletko, että voimme tulla toimeen ilman purjehdustaitoista miestä, koska sinä olet ärsyttänyt tuon Bishop-pedon kimppuusi, niin että hän oli vähällä piiskata henkesi ulos ruumiistasi.»

Pitt nousi istumaan ja valitti taas. Mutta tällä kertaa hänen tuskansa oli pikemminkin sielullista kuin ruumiillista laatua.

»En luule, että tällä kertaa tarvitaan purjehduskelpoista ensinkään, Peter.»

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti herra Blood.

Pitt selitti niin lyhyesti kuin taisi, millainen tilanne oli, pysähtyen ja huokaillen välillä.

»Minun täytyy mädäntyä tässä, kunnes sanon sen miehen nimen ja asian, joka kävi puheillani.»

Herra Blood nousi pystyyn ja murahti. »Piru periköön saastaisen orjanomistajan!» sanoi hän. »Mutta sen täytyy sittenkin onnistua. Hiiteen Nuttall! Maksakoon vakuutensa tai ei ja vastatkoon tiedusteluihin tai ei, vene on meillä joka tapauksessa ja me lähdemme, ja sinä tulet mukaan.»

»Sinä uneksit, Peter», sanoi vanki. »Me emme lähde tällä kertaa. Viranomaiset ottavat veneen takavarikkoon, kun ei vakuutta ole maksettu, vaikka Nuttall ei ahdistettaessa ilmaisisikaan koko suunnitelmaa ja hankkisi meille polttomerkkiä otsaamme.»

Herra Blood kääntyi poispäin ja katsoi tuskaisesti merelle, jonne hän niin palavasti oli toivonut pääsevänsä taas nauttimaan vapaudesta.