Part 6

»Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän seisovan tuijottamassa meren ulapoille, silmät sielunne ilmeisenä peilinä. Ettenkö tietäisi, mitä silloin ajattelette? Jos voisitte vapautua tästä orjuuden helvetistä, niin voisitte harjoittaa ammattianne, jonka kaunistus te olette, vapaana miehenä iloksenne ja omaksi hyödyksenne. Maailma on avara. On monta maata paitsi Englantia, jotka ottaisivat lämpimästi vastaan niin suurilla edellytyksillä varustetun miehen kuin te olette. Sitä paitsi on monta muuta siirtomaata kuin nämä englantilaiset.» Yhä aleni hänen äänensä, kunnes se muuttui kuiskaukseksi, vaikka puheenkantaman päässä ei näkynyt ketään. »Täältä ei ole niinkään pitkä matka Curacaon alankomaalaisiin siirtomaihin. Tähän vuodenaikaan saattaa matkan sinne tehdä aivan pienessä veneessäkin. Ja Curacaosta ei ole kuin kukonaskel suureen maailmaan, joka olisi teille avoinna, kun vain pääsisitte vapaaksi siteistänne.»

Tohtori Whacker lopetti. Hän oli kalpea ja hieman hengästynyt, mutta hänen kovat silmänsä katsoivat yhä tutkivasti ilmeetöntä toveria.

»No?» kysyi hän hetken perästä. »Mitä sanotte siihen?»

Mutta Blood ei vastannut heti. Hänen sielussaan oli noussut myrsky, jota hän koetti vaimentaa, jotta hän pystyisi tyynesti arvostelemaan asiaa, joka sinne niin äkkiä oli sinkautettu ja joka oli, siellä saanut aikaan niin oudon levottomuuden. Hän alkoi siitä, mihin joku toinen ehkä olisi lopettanut.

»Minulla ei ole rahaa. Ja sellaiseen yritykseen tarvittaisiin hyvänlainen summa.»

»Minähän sanoin, että tahdon olla ystävänne.»

»Mitä?» kysyi Peter Blood äärimmäisen hämmästyneenä.

Mutta hän ei kuullut toisen vastausta. Tohtori Whackerin vakuuttaessa, että hänen sydämensä vuoti verta nähdessään, miten hänen ammattiveljensä kitui orjuudessa ja miten häneltä riistettiin mahdollisuus käyttää lahjojaan omaksi hyväkseen, Peter Blood iski älynsä kynnet ilmeiseen totuuteen asiassa. Whacker ja hänen ammattiveljensä halusivat päästä miehestä, joka uhkasi saattaa heidät turmioon taidollaan. Reippauden puute päätösten teossa ei kuulunut Peter Bloodin vikoihin. Ja sen vuoksi pakoajatus, joka ei aikaisemmin ollut koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, nyt tohtori Whackerin istuttamana puhkesi heti täyteen kukkaan.

»Aivan niin, aivan niin», virkkoi hän toverinsa yhä puhuessa ja selittäessä, ja välttääkseen tohtori Whackerin silmiä hän teeskenteli. »Se on erittäin jalomielistä teidän puoleltanne — sangen veljellistä, kuten ainakin lääkäreiden kesken. Niin tahtoisin minäkin samanlaisissa olosuhteissa tehdä.»

Kovat silmät leimahtivat ja kuiskaava ääni vapisi, kun toinen miltei liian innokkaana kysyi:

»Te suostutte siis? Suostutteko?»

»Suostun?» nauroi Blood. »Jos joutuisin kiinni ja minut tuotaisiin tänne takaisin, niin he katkaisisivat siipeni ja panisivat otsaani polttomerkin ainaiseksi.»

»Mutta asian puolesta kannattaa uskaltaakin jotain!» Viettelijän ääni kävi yhä vapise vammaksi.

»Aivan varmasti», myönteli Blood. »Mutta siihen tarvitaan muutakin kuin rohkeutta. Se vaatii rahaa. Purjeveneen saisi ehkä ostaa kahdellakymmenellä punnalla.»

»Siitä kyllä pidetään huoli. Se jää lainaksi, jonka maksatte meille — minulle, kun voitte.»

Petollinen »meille», jonka tohtori Whacker niin äkkiä korjasi, valaisi lopunkin jutussa. Toinenkin tohtori oli asiassa mukana.

He lähestyivät sataman asuttua puolta. Nopeasti, mutta kaunopuheisesti Blood ilmaisi kiitollisuutensa, vaikka tiesikin, ettei toinen sitä ansainnut.

»Puhumme asiasta uudelleen toisen kerran — huomenna», lopetti hän. »Te olette avannut minulle toivon veräjän.»

Siinä hän ei ainakaan sanonut muuta kuin yksinkertaisen totuuden ja hän esitti sen sangen huonosti. Oli todella kuin pimeän vankilan ovi olisi avautunut vapauden auringonpaisteeseen, vankilan, jossa hän luuli saavansa viettää lopun ikänsä.

Hänelle tuli nyt kiire päästä yksinäisyyteen, tyynnyttämään levotonta mieltään ja suunnittelemaan yhtenäisesti, mitä hänen piti tehdä. Myös täytyi hänen neuvotella jonkun toisen kanssa asiasta. Hän oli jo keksinyt tuon toisen. Sellaista matkaa varten tarvittiin purjehdustaitoinen mies, ja sellainen oli hänellä varsin lähellä Jeremias Pittissä. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli neuvotella nuoren merikapteenin kanssa, jonka täytyi olla mukana, jos jutusta tulisi tosi. Koko sen päivän hän kulki levottomana vastasyntynyt toive sydämessään ja oli miltei sairas kärsimättömyydestä odottaessaan illan tuloa ja mahdollisuutta keskusteluun valitsemansa toverin kanssa. Seurauksena siitä oli, että Blood aikaisin sinä iltana oli sen paaluaitauksen sisäpuolella, joka ympäröi orjien savihökkeleitä ja päällysmiehen valkoista rakennusta, ja hän sai tilaisuuden muiden huomaamatta kuiskata pari sanaa Pittille.

»Tule tänä yönä minun majaani, kun muut ovat nukkuneet. Minulla on jotakin sanomista sinulle.»

Nuori mies tuijotti häneen. Bloodin merkitsevä äänenpaino herätti hänet siitä sielullisesta välinpitämättömyydestä, johon hän viime aikoina oli vajonnut raaistuttavan orjuuden väsyttämänä. Sitten hän nyökkäsi ilmaisten siten ymmärtävänsä ja suostuvansa, ja he erosivat.

Kuuden kuukauden olo viljelyksillä Barbados-saarella oli aikaansaanut miltei traagillisen muutoksen nuoressa merimiehessä. Hänen entinen eloisa vilkkautensa oli kokonaan kadonnut. Hänen kasvonsa alkoivat olla ilmeettömät, hänen silmänsä synkät ja loistetta vailla ja hän liikkui vältellen ja salakähmäisesti kuin liiaksi piiskattu koira. Hän oli kestänyt huonon ruoan ajan, äärimmäisen raskaan raadannan sokeriviljelyksillä armottomassa auringonpaisteessa, päällysmiehen ruoskan iskut työn laimetessa ja kuolettavan eläimellisen elämän, johon hänet oli tuomittu. Mutta hinta, jonka hän eloonjäämisestään maksoi, oli tuo tavallinen hinta. Hän oli vaarassa tulla eläimeksi, vajota niiden neekerien tasolle, jotka joskus ahersivat hänen rinnallaan. Ihminen eli hänessä kuitenkin vielä, se ei vielä nukkunut, vaikka se oli jo turtunut epätoivon yltäkylläisyydestä, ja ihminen hänessä pudisti pois turtuneisuutensa heti ja heräsi eloon kuultuaan Bloodin ensimmäiset sanat, jotka hän sinä yönä hänelle puhui — heräsi ja itki.

»Pako?» läähätti hän. »Hyvä Jumala!» Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi itkeä kuin lapsi.

»Hiljaa! Rauhoitu, rauhoitu toki!» kehoitteli Blood kuiskaten, säikähtäessään nuoren miehen nyyhkytyksiä. Hän meni Pittin viereen ja asetti tyynnyttävästi kätensä hänen hartioilleen. »Jumalan tähden, hillitse itsesi! Jos joku kuulee puheemme, niin saamme molemmat raippoja.»

Niiden etujen joukossa, joita Blood nautti, oli muun muassa se, että hänellä oli oma maja käytettävänään. Siinä he nyt olivat kahden. Mutta sen seinät olivat kokoonpannut ruo’oista, joiden väliin oli laastittu ohuesti savea, ja sen ovi oli bamburuokoa, jonka läpi ääni kuului helposti. Vaikka paaluaita oli suljettu yöllä ja kaikki sen sisäpuolella nukkuivat, saattoi kuitenkin joku kuljeksiva päällysmies mennä läheltä ohi, ja äänien kuuluminen johtaisi ilmitulemiseen. Pitt käsitti sen ja hillitsi mielenliikutuksensa.

He istuivat sen jälkeen aivan lähekkäin ja puhuivat kuiskaamalla toista tuntia, ja koko ajan tuli Pittin uinuva järjenjuoksu yhä terävämmäksi toivon kovasimen hiomana. Heidän täytyi saada mukaansa uhkayritykseen ainakin puoli tusinaa miehiä, mahdollisesti tusinakin, mutta ei enempää. Heidän täytyi valita parhaat niistä eloonjääneistä Monmouthin miehistä, jotka eversti Bishop oli ostanut. Sellaiset miehet, jotka tunsivat merielämää, olivat kipeimmin tarpeen.

Mutta sellaisia tässä onnettomassa joukossa oli vain kaksi, eikä heidänkään taitonsa ollut erittäin suuri. He olivat Hagthorpe, joka oli palvellut kuninkaallisessa laivastossa, ja Nikolas Dyke, joka oli ollut aliupseerina edellisen kuninkaan aikana — sekä eräs kolmas nimeltä Ogle, joka oli ollut tykkimiehenä.

Ennen kuin he erosivat, he sopivat siitä, että Pitt alkaisi näiden kolmen kanssa keskustelut ja jatkaisi sitten värväystään kuuden tai kahdeksan muun miehen suhteen. Hänen piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta, tutkia huolellisesti kukin mies ennen kuin ilmaisi hänelle mitään ja silloinkin välttyä ilmaisemasta niin paljoa, että petos saattaisi tehdä tyhjäksi yrityksen, joka vielä oli järjestettävä yksityiskohtaisesti. Työskennellessään viljelyksillä saisi Pitt yllin kyllin tilaisuutta levitellä tietoa asiasta orjatovereilleen.

»Varovaisuutta ennen kaikkea», oli Bloodin viimeinen huomautus heidän erotessaan. »'Kiiruhda hitaasti’, kuten roomalaiset sanoivat, ja muista että jos erehdyt, niin hävität kaikki mahdollisuudet, sillä sinä olet ainoa purjehdusta tunteva meidän joukossamme ja ilman sinua ei ole mitään pelastusta.»

Pitt rauhoitti häntä ja livahti takaisin omaan majaansa, oljille, jotka olivat hänen vuoteenaan.

Tullessaan seuraavana aamuna satamaan tapasi Blood tohtori Whackerin mitä anteliaimmalla tuulella. Nukuttuaan asian päälle tämä oli nyt valmis lainaamaan tuomitulle aina kolmeenkymmeneen puntaan saakka, jolla summalla hän pystyisi hankkimaan itselleen sellaisen veneen, että pääsisi sillä pakenemaan Barbados-saarelta.

Blood kiitti asianmukaisesti antamatta tohtorin aavistaakaan, että hän selvästi näki todellisen syyn hänen anteliaisuuteensa.

»Minä en halua rahoja, vaan itse veneen», sanoi hän. »Sillä kukapa myisi minulle veneen, josta teosta hän joutuisi kärsimään kuvernööri Steedin määräämän rangaistuksen. Olette kai lukenut hänen julistuksensa?»

Tohtori Whackerin kasvot synkistyivät. Miettiväisenä hän raapi leukaansa. »Niin, olen lukenut sen. Minä en uskalla hankkia teille venettä. Se tulisi varmasti ilmi. Se täytyy jättää. Ja rangaistus on kaksisataa puntaa sakkoa paitsi vankeutta. Se veisi minut turmioon. Ymmärrättehän sen?»

Bloodin hyvät toiveet alkoivat häipyä ja epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

»Mutta sittenhän ei olekaan mitään tehtävissä», änkytti hän.

»Ei, ei, eivät asiat niin hullusti ole.» Tohtori Whacker hymyili hieman jäykästi. »Olen ajatellut asiaa. Teidän täytyy pitää huolta siitä, että se mies, joka myy teille veneen, lähtee kanssanne — niin ettei hän ole täällä vastailemassa kyselyihin perästäpäin.»

»Mutta kuka muu täältä lähtisi kuin sellainen, joka on samanlaisessa asemassa kuin minäkin? Mitä minä en voi, sitä eivät hekään voi.»

»Saarella on muitakin pidätettyjä kuin orjia. Täällä on monta velkojensa vuoksi ja he olisivat erinomaisen iloisia saadessaan levittää siipensä ja lentää täältä pois. Täällä on esimerkiksi eräs Nuttall, joka työskentelee laivaveistämöllä ja joka, mikäli tiedän, tervehtisi ilolla sellaista mahdollisuutta, jonka te voitte hänelle tarjota.»

»Mutta miten velallinen saisi rahaa ostaakseen veneen? Siitä nousisi varmaan kysymys.»

»Varmaankin. Mutta jos järjestätte asian ovelasti, niin olette kaikki jo poissa täältä, kun sitä ruvetaan kyselemään.»

Blood nyökkäsi. Tohtori asetti kätensä hänen olkapäälleen ja teki selkoa suunnitelmastaan. »Saatte rahat minulta heti. Kun olette saanut ne, on teidän unohdettava, että minä olen ne antanut. Teillä on ystäviä Englannissa — sanokaamme omaisia — jotka ovat lähettäneet ne teille jonkun potilaanne välityksellä, jonka nimeä te kunnian miehenä ette millään ehdolla suostu ilmaisemaan, jotta hän ei joutuisi selkkauksiin vuoksenne. Niin on teidän vastattava, jos kysymyksiä alkaa sataa.»

Hän pysähtyi katsoen tiukasti Bloodiin. Blood nyökkäsi. Tohtori jatkoi keventynein mielin. »Mutta mitään kysymyksiä ei tehdä, jos vain menettelette huolellisesti hommissanne. Teidän täytyy keskustella asiasta Nuttallin kanssa. Otatte hänet yhdeksi osanottajaksi yritykseen — laivanrakentajan luulisi mielestäni olevan sangen hyödyllinen jäsen teidän miehistössänne. Kehoitatte häntä keksimään sopivan veneen, jonka omistaja on taipuvainen myymään sen. Pankaa sitten kaikki kuntoon lähtöä varten ennen kuin kauppa on tehty, niin että teidän pakonne tapahtuu heti sen tehtyänne, ennen kuin välttämättömät kyselyt alkavat. Käsitättekö?»

Blood käsitti hänet niin hyvin, että hän tunnin kuluessa sai käsiinsä Nuttallin ja havaitsi miehen olevan valmis uhkayritykseen niinkuin tohtori Whacker oli ennustanut. Kun hän erosi laivanrakentajasta, olivat he sopineet siitä, että Nuttall hankkisi käsiinsä sopivan veneen ja Blood antaisi sitten heti rahat.

Veneen etsintään meni enemmän aikaa kuin Blood oli arvellut ja hän odotti tietoa siitä piilottaen rahat vaatteittensa alle. Mutta kolmen viikon kuluttua ilmoitti Nuttall, jonka Blood nyt tapasi miltei joka päivä, että hän oli löytänyt sopivan aluksen ja että sen omistaja oli halukas myymään sen kahdestakymmenestä punnasta. Samana iltana, kaukana ihmisten näkyviltä meren rannalla antoi Peter Blood rahat uudelle liittolaiselleen ja Nuttall lähti, saatuaan määräyksen tehdä lopullinen kauppa myöhään seuraavan päivän illalla. Hänen piti tuoda vene satamaan, missä Bloodin ja hänen seuralaistensa piti yhtyä häneen ja lähteä matkaan.

Kaikki oli valmista. Vajaan, josta kaikki sairaat olivat jo päässeet pois ja joka sen jälkeen oli ollut tyhjänä, oli Nuttall piilottanut tarvittavat ruokavarat, leipää, juustoa, vesitynnyrin ja muutamia pulloja kanariviiniä, kompassin, pitkän köyden, tervakankaan, puolentunnin aikalasin, vähän kirvesmiehen työaseita, lyhdyn ja kynttilöitä. Paaluaitauksessa oli myös kaikki järjestyksessä.

Hagthorpe, Dyke ja Ogle olivat suostuneet lähtemään uhkapeliin ja kahdeksan muuta oli varovaisesti menetellen saatu mukaan. Pittin majassa, jossa hän asui viiden muun kapinasta tuomitun kanssa, jotka kaikki olivat valmiit yrittämään vapauteen, oli valmistettu tikapuut, joilla heidän piti päästä aitauksen yli ja sitä tietä satamaan.

Ilmitulemisen vaara oli vältettävä siten, että he toimivat äärimmäisen ääneti. Mihinkään suurempiin varovaisuustoimenpiteisiin ei vankien suhteen ollut ryhdytty paitsi että heidät kaikki lukittiin yöksi paaluaitauksen sisään. Mitäpä toiveita saattoikaan olla sillä, joka oli kyllin ajattelematon piiloutuakseen saaren metsiin? Pääasiallinen ilmitulemisen vaara koitui niiden puolelta, jotka jäivät aitaukseen edelleen. Heidän vuokseen täytyi kulkea äänettömästi ja varovaisesti. Päivä, josta piti tulla kahden toista uskalikon viimeinen Barbados-saarella, oli toivon ja levottomuuden päivä sekä heille että myös Nuttallille kaupungissa.

Auringonlaskun aikaan, kun Peter Blood oli pitänyt huolta siitä, että Nuttall oli maksanut veneen ja tuonut sen satamaan kiinnitettäväksi edeltäpäin määrättyyn paikkaan, hän tuli hitaasti kävellen aitausta kohti juuri kun orjia tuotiin viljelyksiltä kotiin. Hän väistyi syrjään antaakseen heidän kulkea ohitseen ja paitsi silmissä välähtävää toivon kipinää ei hän puhunut heille sanaakaan. Hän meni aitauksen sisään heidän jäljessään, ja kun he hajaantuivat kukin omille majoilleen, näki hän eversti Bishopin keskustelevan Kentin, päällysmiehen kanssa. Pari seisoi niiden paalujen luona, jotka olivat pystytetyt keskelle vihreää kenttää ja joiden ääressä rangaistiin kurittomia vankeja.

Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyi Bishop ja katsoi häntä otsa rypyssä.

»Missä te olette ollut niin kauan?» jylisi hän, ja vaikka uhkaava sävy oli vallan tavallinen everstin äänessä, sykähti Bloodin sydän epäluuloisesti.

»Olen ollut työssä kaupungissa», vastasi hän. »Rouva Patchilla on kuume ja herra Dekker on nyrjäyttänyt nilkkansa.»

»Lähetin hakemaan teitä Dekkeriltä, mutta ette ollut siellä. Te alatte lorvailla, hieno herra. Meidän täytynee ruveta opettamaan teitä nopeammaksi jonakin päivänä, ellette heitä laiskottelemista ja käytä oikein niitä vapauksia, mitä teille on suotu. Oletteko unohtanut, että olette rangaistusvanki?»

»Minulle ei ole annettu siihen tilaisuutta», vastasi Blood, joka ei koskaan voinut oppia hillitsemään kieltään.

»Jumalauta! Käyttäydyttekö hävyttömästi minua kohtaan?»

Muistaen äkkiä miten tärkeät asiat olivat kyseessä, ja älyten, että ympärillä olevissa majoissa moni hätääntynyt korva kuun teli heitä, kävi Blood nöyräksi.

»En ole hävytön, sir. Minä... minä... olen pahoillani että minua täytyi etsiä...»

»Vai niin, tulette kohta olemaan vielä enemmän pahoillanne. Kuvernööri on saanut vaikean leinikohtauksen ja kiljuu kuin haavoittunut hevonen, eikä teitä löydy mistään. Heti matkaan, mies, ja kiireesti kuvernöörin talolle! Vakuutan teille, että teitä odotetaan. Parasta lainata hänelle hevonen, Kent, muutoin se tolvana viipyy matkalla koko yön.»

Hänet ajettiin menemään, tukahtumaisillaan vastahakoisuudesta, jota hän ei kuitenkaan tohtinut näyttää. Tämä oli onneton juttu, mutta se saattoi vielä korjaantua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puoliyön aikaan ja siihen mennessä hän joutuisi helposti takaisin.

Hän nousi Kentin tuoman hevosen selkään aikoen lähteä.

»Miten pääsen takaisin aitaukseen palatessani, sir?» hän kysyi lähtiessään.

»Te ette tule ensinkään takaisin», vastasi Bishop. »Kun olette toimittanut tehtävänne kuvernöörin talossa, niin siellä kyllä löytävät jonkin koirankopin, jossa voitte maata huomiseen.»

Peter Bloodin sydän vavahti.

»Mutta...», alkoi hän.

»Mars matkaan, sanon minä», tiuskaisi Bishop. »Vai aiot sinä lörpötellä kanssani pimeään saakka. Hänen ylhäisyytensä odottaa.» Ja hän löi ruokokepillään hevosta lautasille niin raa'asti, että hevonen hypähti eteenpäin ja oli vähällä paiskata Bloodin selästään.

Peter Blood lähti, mieli aivan epätoivon partaalla. Ja syytä oli yllin kyllin. Paon siirtäminen ainakin huomeniltaan saakka kävi nyt välttämättömäksi ja sen siirtäminen tiesi sitä, että Nuttallin edesottamukset tulisivat ilmi ja että ruvettaisiin tekemään kysymyksiä, joihin hänen oli sangen vaikeata vastata. Peter Blood aikoi yön pimeydessä hiipiä takaisin paaluaitaukselle tehtyään työnsä kuvernöörin talossa ja aitauksen ulkopuolelta ilmaista läsnäolonsa Pittille ja muille tovereilleen ja siten yhdyttyään heidän kanssaan he olisivat saattaneet vielä samana yönä viedä perille tuumansa. Mutta tässä hän ei ollut ottanut laskelmiinsa kuvernööriä, jonka hän tapasi todella vaikeassa kihdissä ja miltei yhtä vaikeassa kiukunpuuskassa, joka johtui lääkärin viipymisestä.

Tohtori hoiti häntä yhtä mittaa yli puoliyön, kunnes vihdoin sai helpotetuksi hänen vaivojaan pienellä suoneniskennällä. Sitten hän aikoi lähteä. Mutta kuvernööri ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Bloodin täytyi nukkua hänen omassa huoneessaan ollakseen tarpeen tullen saatavissa.

Oli kuin kohtalo olisi leikitellyt hänen kanssaan. Ainakin tänä yönä täytyi pakoyrityksen jäädä tekemättä.

Peter Bloodin onnistui vasta aamutunneilla päästä väliaikaisesti lähtemään kuvernöörin talosta ja silloinkin sillä verukkeella, että hänen täytyi itse noutaa apteekista ne lääkkeet, joita hän välttämättömästi tarvitsi.

Sillä tekosyyllä hän vaelsi heräävään kaupunkiin ja meni suoraa päätä Nuttallin luo, jonka hän tapasi äärimmäisen kauhun vallassa. Onneton velkamies, joka oli valvonut koko yön, arveli että kaikki oli tullut ilmi ja että hän oli perikadon partaalla.

Peter Blood koetti rauhoittaa häntä.

»Huomenillalla yritämme uudelleen», vakuutti hän suuremmalla varmuudella kuin itsekään tunsi, »vaikka minun pitäisi iskeä kuvernööri kuiville. Olkaa valmiina huomenillalla.»

»Mutta jos sillä aikaa tullaan tekemään kysymyksiä?» voivotteli Nuttall. Hän oli laiha, kalpea ja kaitakasvoinen mies, joka räpytteli alinomaa heikkoja silmiään.

»Vastatkaa niin hyvin kuin voitte. Käyttäkää järkeänne, mies. En voi viipyä kauempaa.»

Tunnin kuluttua Bloodin lähdön jälkeen tuli eräs valtion virkamies Nuttallin kurjaan asuntoon. Veneen myyjä oli — kuten laki vaati kapinavankien tulon jälkeen — asianmukaisesti ilmoittanut kaupasta ministeriöön, jotta se saisi nostaa sen kymmenen punnan vakuuden, johon jokaisen veneenomistajan täytyi sitoutua. Ministeriön virkamies siirsi vakuuden nostamisen siksi kun se oli saanut vahvistuksen kaupan tapahtumisesta.

»Meille on ilmoitettu, että te olette ostanut veneen herra Robert Forrellilta», sanoi virkamies.

»Niin on asian laita», vastasi Nuttall, joka arveli, että nyt oli tullut hänen loppunsa.

»Teillä ei näy olevan mitään kiirettä ilmoittaa siitä ministeriöön?» Virkamiehessä oli asianmukaista virallista koppavuutta. Nuttallin heikot silmät räpyttivät kaksinkertaisella voimalla.

»Ilmoittaa?»

»Tiedättehän, mitä laki määrää siinä suhteessa.»

»Minä... minä en tiedä sitä, jos suvaitsette.»

»Mutta sehän on siinä julistuksessa, joka julkaistiin viime tammikuussa.»

»Minä — minä en osaa lukea, sir. Minä en tiennyt sitä.»

»Vai niin!» virkamies kerrassaan musersi hänet ylenkatseellaan. »No nyt sen tiedätte. Pitäkää huolta siitä, että ennen puoltapäivää olette virastossa ja tuotte sen kymmenen punnan vakuuden, jonka olette velvollinen suorittamaan.»

Kopea virkamies lähti jättäen Nuttallin kylpemään kylmässä hiessä, huolimatta ilman kuumuudesta. Hän oli kiitollinen virkamiehelle siitä, että tämä oli jättänyt tekemättä sen kysymyksen, jota hän enimmän oli pelännyt, nimittäin kysymyksen, mistä velkasakkoaan suorittava mies saattoi saada niin paljon rahaa, että pystyi ostamaan veneen. Mutta hän tiesi myös, että se oli tapahtunut vain väliaikaisesti. Sekin kysymys tulisi varmasti kohta, ja silloin olisi hänellä helvetti edessään. Hän kirosi sen hetken, jolloin oli ollut kyllin hölmö kuunnellakseen, mitä Peter Blood lörpötteli pakoretkestä. Hän arveli olevan hyvin luultavaa, että koko juttu tulisi ilmi ja hänet arvatenkin hirtettäisiin tai ainakin merkittäisiin polttoraudalla ja sitten myytäisiin orjaksi kuten muutkin kirotut kapinavangit, joiden kanssa hän hulluudessaan oli liittoutunut. Jos hänellä vain olisi ollut kymmenen puntaa tuota kirottua vakuutta varten, jota hän ei ollut ensinkään ottanut laskelmiinsa, niin olihan mahdollista, että asia olisi voitu suorittaa äkkiä ja tiedustelut olisivat siirtyneet tuonnemmaksi. Kun ei kerran äskeinen virkamies ollut huomannut, että hän oli velkasakon suorittaja, niin se saattoi ehkä jäädä muiltakin virastossa olevilta huomaamatta päiväksi tai pariksi ja siinä ajassa hän ennättäisi toivottavasti jo heidän ulottuvillaan. Mutta mitä oli tehtävä siihen mennessä? Sillä rahat täytyi hankkia ennen puoltapäivää.

Nuttall sieppasi lakkinsa ja lähti hakemaan Peter Bloodia. Mutta mistä hän löytäisi hänet? Kulkiessaan umpimähkään sinne tänne epäsäännöllisiä, kiveämättömiä katuja hän rohkeni kysyä yhdeltä ja toiselta, olivatko he ehkä nähneet Peter Bloodia sinä aamuna. Hän oli olevinaan sairas, ja todellakin hänen ulkomuotonsa vastasi hänen valhettaan. Ei kukaan voinut häntä neuvoa, ja koska Blood ei ollut kertonut hänelle mitään Whackerin osuudesta asiassa, niin hän kulki onnettomassa tietämättömyydessään sen ainoan miehen oven ohi Bridgetownissa, joka innolla olisi auttanut häntä pääsemään pälkähästä. Vihdoin hän päätti lähteä eversti Bishopin viljelyksille. Arvatenkin Blood oli siellä. Ehei, niin hän saattoi ehkä tavata Pittin ja pyytää häntä ilmoittamaan asiasta Bloodille. Hän oli tutustunut Pittiin ja tiesi että Pitt oli mukana yrityksessä. Hänen täytyi yhä etsiä Bloodia sairasasioiden vuoksi.