Part 5

Niistä kahdestaviidettä, jotka hänen kanssaan olivat astuneet maihin _Jamaikan kauppiaasta_, oli eversti Bishop ostanut kokonaista viisikolmatta. Loput olivat joutuneet pienemmille viljelystenomistajille, muutamat Speightowniin ja toiset vielä kauemmaksi pohjoiseen. Mikä muiden kohtaloksi oli tullut, sitä ei hän voinut tietää, mutta Bishopin orjien keskuudessa sai Peter Blood tulla ja mennä aivan vapaasti, vieläpä nukkuakin heidän majoissaan, ja heidän kohtalostaan hän tiesi, että se oli eläimellisen kurja. He uurastivat sokeriviljelyksillä aamunkoitosta auringonlaskuun, ja jos heidän työintonsa alkoi laimeta, niin oli siellä päällysmiehen ja hänen apuriensa piiskat, jotka huolehtivat siitä että työ sujui ripeästi. He kävivät puettuina riekaleihin, toiset ilkosen alastomina, he elivät liassa ja olivat huonosti ravittuja, sillä heille syötettiin suolaista lihaa ja maissikakkuja — ravinto, joka monelle, ainakin eräinä vuodenaikoina, oli niin vastenmielistä, että kaksi heistä ennätti kuolla, ennen kuin Bishop muisti, että heidän henkensä oli hänelle jonkin arvoinen, ainakin työnteossa, ja suostui Bloodin ehdotukseen, että niistä, jotka sairastuivat, pidettiin parempaa huolta kuin ennen. Kaikenlaisen uppiniskaisuuden lannistamiseksi ruoskittiin kuoliaaksi eräs, joka oli vastustanut Kentiä, raakaa esimiestä, ja sen toimittivat neekerit hänen toveriensa silmäin edessä. Eräs toinen, joka oli erehtynyt karkaamaan metsiin, otettiin kiinni, tuotiin takaisin ja ruoskittiin ja lopuksi poltettiin hänen otsaansa kirjaimet KK, jotta kaikki tuntisivat hänet karanneeksi kapinalliseksi niin kauan kuin hän eli. Onnekseen miesparka kuoli ruoskinnan seurauksiin.

Sen jälkeen valtasi muut synkkä, lohduton alistuminen. Pahimmatkin uppiniskaiset olivat taltutetut ja tyytyivät sanoin kuvaamattomaan kohtaloonsa epätoivon traagillisella rohkeudella.

Vain Peter Blood, välttäessään äärimmäiset kärsimykset, jäi ulkonaisesti muuttumatta, ja ainoa sisäinen muutos, mikä hänessä tapahtui, oli päivittäin yltyvä viha omaa sukukuntaansa kohtaan, päivittäin syvenevä kaipaus päästä pois tästä paikasta, jossa ihminen niin rumasti runteli Luojansa luomia. Se oli liian heikkoa kaipausta muodostuakseen varsinaiseksi toivoksi. Toivolla ei ollut täällä elämisen oikeutta. Ja sittenkään hän ei antautunut epätoivoon. Hän pani naurun naamarin vakaville kasvoilleen ja kulki tietään hoitaen sairaita eversti Bishopin hyväksi ja tunkeutuen yhä syvemmälle kahden muun lääkärin varatulle alueelle Bridgetownissa.

Vapaana alentavista rangaistuksista ja niistä kieltäymyksistä, joihin hänen vankitoveriensa täytyi alistua, hän kykeni ylläpitämään itsekunnioitustaan, ja alhainen viljelystenomistajakin, jolle hänet oli myyty, kohteli häntä vähemmän raa'asti. Siitä kaikesta hän sai kiittää migreeniä ja leiniä. Hän oli voittanut kuvernöörin mielisuosion ja mikä vieläkin tärkeämpää — kuvernöörin puolison, jota hän häpeämättömästi ja kylmästi kehitteli ja mielisteli.

Silloin tällöin hän tapasi neiti Bishopin, eikä tyttö koskaan päästänyt häntä ohi puhuttelematta häntä muutaman hetken, siten osoittaen mielenkiintoaan häntä kohtaan. Itse puolestaan ei Peter Blood koskaan olisi halunnut jäädä keskustelemaan. Hän ei, tuumi hän, aikonut antaa tytön ulkonaisen miellyttävyyden, hänen kukkean sulonsa ja hänen vapaan, poikamaisen käytöksensä eikä hauskan, reippaan äänensä pettää itseään. Koko elämässään — ja se oli ollut sangen vaihteleva — ei Peter Blood ollut koskaan tavannut miestä, joka hänen mielestään olisi ollut enemmän eläimellinen kuin tytön setä, eikä hän osannut erottaa tyttöä sedästä.

Arabella oli hänen veljentyttärensä, samaa verta kuin setäkin, ja jotakin tämän vioista, jotakin rikkaan sokerinviljelijän säälimättömästä julmuudesta, hän arveli, täytyi asua myös veljentyttären suloisessa ruumiissa. Hän tuumi asiaa sangen usein, ikään kuin vastaten ja vakuuttaen jollekin vaistolle, joka pyrki puhumaan päinvastaista, ja sitten vakuuttuneena asiasta hän vältti tyttöä aina kun se vain oli mahdollista, sekä oli kylmän kohtelias vastakkaisessa tapauksessa.

Vaikka hänen päätelmänsä oli anteeksiannettava, saattoipa olla vallan hyväksyttäväkin, olisi hän kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisi uskonut vaistoaan eikä asettunut sotasille sen kanssa. Vaikka tytön suonissa virtasikin samaa verta kuin eversti Bishopin, oli hänen verensä kuitenkin täysin vapaa niistä vioista, jotka olivat tahrineet hänen setänsä nimen, sillä ne viat eivät luonnostaan kuuluneet sille verelle; ne olivat tässä tapauksessa hankittuja. Tytön isä, Tom Bishop — samaisen eversti Bishopin veli — oli ollut hellä, ritarillinen ja ystävällinen mies, jonka hänen vaimonsa aikainen kuolema oli täydellisesti murtanut ja joka oli hylännyt vanhan maailman ja lähtenyt hakemaan surulleen lievitystä uudesta. Hän oli muuttanut Antilleille tuoden mukanaan pienen tyttärensä, joka silloin oli viiden vuoden ikäinen, ja asettunut sinne sokerinviljelijäksi. Alusta alkaen hän oli menestynyt hyvin, kuten usein on laita sellaisten, jotka kaikkein vähimmän rikkautta tavoittelevat. Rikastuttuaan hän tuli ajatelleeksi nuorempaa veljeään, sotilasta, jonka maine kotimaassa alkoi olla hieman kirjava. Hän oli neuvonut tätä asettumaan Barbados-saarelle, ja neuvo, jota William Bishop ehkä jonakin toisena aikana olisi halveksinut, saapui hänelle hetkellä, jolloin hänen hurjuutensa alkoi kantaa sellaisia hedelmiä, että ilma-alan vaihdos oli varsin suotava. William tuli, ja hänen antelias veljensä tarjosi hänelle osuutta tuottaviin sokeriviljelyksiinsä. Noin kuusi vuotta sen jälkeen, kun Arabella oli viidentoista ikäinen, hänen isänsä kuoli, jättäen hänet setänsä holhottavaksi. Se oli ehkä isän ainoa virhe. Mutta hänen luonteenjaloutensa väritti muidenkin ihmisten luonteet hänen omansa mukaisiksi. Sitä paitsi hän oli itse johtanut tyttärensä kasvatusta antaen hänen luonteelleen itsenäisyyden, johon hän ehkä liiaksikin luotti. Asiain näin ollen ei sedän ja veljentyttären välillä juuri valinnut rakkaus. Mutta tyttö oli kuuliainen sedälleen ja tämä taas varovainen käytöksessään tytön läsnäollessa. Koko elämänsä ajan, huolimatta hurjuudestaan, hän oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta veljeään kohtaan, jonka arvon tunnustamiseen hänellä oli tarpeeksi järkeä, ja nyt oli kuin jotakin tuosta kunnioituksesta olisi siirtynyt isästä tyttäreen, joka myös tavallaan oli hänen kanssaosakkaansa, vaikkakaan hän ei omakohtaisesti ottanut osaa viljelysten hoitoon.

Peter Blood lausui tuomionsa tytöstä — kuten me kaikki olemme liiankin taipuvaisia tekemään — riittämättömän tuntemuksen perusteella.

Hän sai sangen pian korjata tuomiotaan.

Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi, solui Carlisle-lahteen vaivalloisesti rikkiammuttu ja runneltu englantilainen laiva, _Devonin ylpeys_, sivut karstalla ja kolhittuina, keskirungossa ammottava aukko ja mesaanimasto poikkiammuttuna, niin että ainoastaan säröinen tynkä törrötti sillä paikalla, missä se oli ennen seisonut. Laiva oli joutunut otteluun Martinique-saaren luona kahden espanjalaisen laivan kanssa, jotka kuljettivat kalleuksia, ja vaikka sen kapteeni vannoi, että espanjalaiset olivat ahdistaneet häntä ilman syytä, niin on vaikea välttää epäluuloa, että asia oli aivan päinvastainen. Toinen espanjalaisista laivoista pakeni taistelusta, ja kun _Devonin ylpeys_ ei ryhtynyt ajamaan sitä takaa, niin se tapahtui sen vuoksi, ettei se enää kyennyt siihen. Toinen oli upotettu, mutta ei ennen kuin englantilainen laiva oli siirtänyt huomattavan osan sen aarteista omaan ruumaansa. Tapaus kuului niihin tavanomaisiin merirosvouksiin, jotka antoivat alituisesti aihetta huoleen St. Jamesin ja Escorialin hoveissa, valituksiin, joita tehtiin milloin yhdeltä, milloin toiselta taholta.

Mutta Steed, useimpien siirtomaa-kuvernöörien tapaan, salli varsin mielellään älynsä pimetä niin paljon, että hän hyväksyi englantilaisen merikapteenin selityksen eikä ottanut huomioon mitään todistuksia, jotka olisivat olleet sitä vastaan. Hänkin vihasi ylpeitä ja rehenteleviä espanjalaisia yhtä hartaasti kuin hänen maanmiehensä sekä muut kansat Bahamasta Mainiin saakka, ja sen nämä varsin runsaassa mitassa ansaitsivatkin. Sen vuoksi kuvernööri soi _Devonin ylpeydelle_ suojan satamassaan ja helpotti sen korjausta ja kuntoon saattamista kaikin tavoin.

Mutta sitä ennen tuotiin laivan uumenista pari tusinaa englantilaisia merimiehiä, jotka olivat yhtä runneltuja ja raadeltuja kuin heidän laivansakin, ja heidän kanssaan puolisen tusinaa samanlaisessa kunnossa olevia espanjalaisia, ainoat eloonjääneet tuon arvolastia kuljettaneen espanjalaisen laivan miehistöstä, joka oli hyökännyt englantilaisen laivan kimppuun ja saattanut itsensä kykenemättömäksi peräytymään. Haavoittuneet sijoitettiin pitkään vajaan satamassa, ja Bridgetownin koko lääketieteellinen voima kutsuttiin heitä hoitamaan. Peter Blood komennettiin ottamaan osaa tähän tehtävään, ja osaksi sen vuoksi, että hän puhui kastilian kieltä — hän puhui sitä yhtä sujuvasti kuin äidinkieltäänkin — ja osaksi hänen alhaisemman asemansa vuoksi orjana espanjalaiset annettiin hänen hoitoonsa.

Peter Bloodillahan ei ollut mitään aihetta rakastaa espanjalaisia. Hän oli kaksivuotisen virumisensa aikana espanjalaisten vankeudessa ja sitä seuraavan oleskelunsa aikana espanjalaisissa Alankomaissa saanut nähdä sellaisia puolia espanjalaisten luonteessa, jotka hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin ihailtavia. Siitä huolimatta hän suoritti lääkärintehtävänsä huolella ja tunnontarkasti, joskin ilman erityistä innostusta, vieläpä osoitti eräänlaista pintapuolista ystävällisyyttäkin potilaitaan kohtaan. He olivat puolestaan niin hämmästyneitä siitä, että heidän haavojaan hoidettiin, sen sijaan että heidät summamutikassa olisi hirtetty, että he osoittivat heikäläisille varsin tavatonta alistuvaisuutta. Mutta kaikki ne armeliaat Bridgetownin asukkaat, jotka joukoittain tungeksivat väliaikaisen sairashuoneen luona tuoden haavoittuneille englantilaisille merimiehille hedelmiä, kukkia ja muita herkkuja, eivät vähääkään välittäneet espanjalaisista. Niin, jos eräiden kaupunkilaisten toivomuksia olisi noudatettu, olisivat he saaneet jäädä kuolemaan kuin vahingolliset syöpäläiset, ja siitä oli Peter Bloodilla ja heti alussa varma todistus.

Erään avustamaan lähetetyn neekerin kanssa hän oli parhaillaan asettamassa paikalleen katkennutta jalkaa, kun matala ja raaka ääni, jota Peter Blood oli oppinut inhoamaan enemmän kuin kenenkään ennen tuntemansa ihmisen, äkkiä puhutteli häntä.

»Mitä te siellä teette?»

Blood ei kääntänyt katsettaan työstään. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä, sillä hän tunsi äänen.

»Asetan paikoilleen taittunutta jalkaa», hän vastasi pysähtymättä työssään.

»Sen saatan kyllä nähdä, hölmö.» Suuri ruho asettui ikkunan ja Peter Bloodin väliin. Olkivuoteella makaava puolialaston mies muljautti mustia silmiään ja katsoi pelokkaana tulijaan.

Englannin kielen tuntemattomuus ei estänyt häntä huomaamasta, että siinä seisoi vihollinen. Karkea, uhkaava äänensävy ilmaisi sen asian kyllin selvästi. »Näen sen, yhtä hyvin kuin huomaan mikä roisto siinä makaa. Kuka teille on antanut luvan asetella paikoilleen espanjalaisia koipia?»

»Olen lääkäri, eversti Bishop. Mies on loukkaantunut, eikä minun asiani ole käydä erottelemaan ihmisiä. Minä noudatan kutsumustani.»

»Vai niin, jumaliste. Jos olisitte tehnyt sen aina, niin ette olisi täällä nyt.»

»Päinvastoin, juuri siksi olenkin täällä.»

»Oh, minä tunnen valheellisen juttunne.» Eversti naurahti ivallisesti ja huomattuaan, että Blood jatkoi työtään mistään piittaamatta, hän tuli todella vihaiseksi.

»Lopettakaa heti tuo ja katsokaa minuun, kun puhun teille.» Peter Blood pysähtyi työssään, mutta vain hetkeksi.

»Miehellä on kovat tuskat», sanoi hän lyhyesti ja jatkoi työtään.

»Vai on hänellä tuskia! Toivonpa, että hänellä olisi niitä enemmänkin, senkin kirottu koira merirosvoksi. Mutta katsokaa minuun, senkin kapinallinen kelmi!»

Eversti puhui kiljuen, raivostuen siitä, että hän piti Bloodin käytöstä uhmana, joka muka ilmeni äärimmäisenä väheksymisenä häntä kohtaan. Hänen pitkä bambukeppinsä kohosi jo lyöntiin. Peter Bloodin siniset silmät huomasivat liikkeen ja hän puhui nopeasti välttääkseen iskun:

»En ole kapinallinen, sir, olinpa sitten mitä muuta hyvänsä. Toimin kuvernööri Steedin nimenomaisesta määräyksestä.»

Eversti mykistyi ja hänen suuret kasvonsa punastuivat. Hänen suunsa retkahti auki.

»Kuvernööri Steedin!» kertasi hän. Sitten hän laski keppinsä, kääntyi ympäri ja virkkamatta sanaakaan Bloodille lähti raskaasti astumaan toiseen päähän vajaa, jossa kuvernööri sillä hetkellä seisoi.

Peter Blood nauroi partaansa. Mutta hänen voitonriemunsa ei johtunut niinkään paljon ihmisyyssyistä kuin siitä ajatuksesta, että hän oli nolannut epäinhimillisen omistajansa.

Espanjalainen, joka oli käsittänyt, että tohtori oli riidassa, koski se sitten mitä hyvänsä, uskalsi kuiskaten kysyä, mitä oli tapahtunut. Blood pudisti päätään äänettömänä ja jatkoi työtään. Hän koetti jännittää kuuloaan saadakseen tietää, mitä Steedin ja Bishopin välillä tapahtui. Eversti melusi ja raivosi kohautellen suurta ruhoaan pienen kuihtuneen ja koreasti puetun kuvernöörin edessä. Mutta pieni, sievistelevä hupakko ei antanut perään. Hän tiesi, että hänellä oli puolellaan yleinen mielipide. Muutamia tosin oli, mutta heitä ei ollut monta, jotka olivat samalla julmalla kannalla kuin eversti Bishop. Hänen ylhäisyytensä vetosi asemaansa. Blood oli hänen käskystään alkanut hoitaa espanjalaisia, ja hänen käskyjään oli jokaisen noudatettava. Siinä ei ollut sen enempää mukisemista.

Mutta eversti oli toista mieltä. Hänen mielestään siinä oli paljon sanomista. Hän sanoikin sen perin pohjin, äänekkäästi, vihaisesti ja rivosti — sillä hän osasi olla sanomattoman rivo, kun pääsi suuttumaan.

»Tehän puhutte kuin espanjalainen, eversti», sanoi kuvernööri, ja se antoi everstin ylpeydelle sellaisen haavan, että sitä kirveli harmittavasti vielä monta viikkoa jälkeenpäin. Sillä hetkellä se pani hänet vaikenemaan ja lähtemään ulos koko vajasta sanomattomassa raivossa.

Kaksi päivää myöhemmin tulivat Bridgetownin naiset, viljelysten omistajien ja kauppiaitten rouvat ja tyttäret ensi kerran käymään armeliaisuusmatkallaan satamaan, tuoden lahjojaan haavoittuneille merimiehille.

Taas oli Peter Blood siellä hoitaen huostaansa annettuja kärsiviä, liikuskellen onnettomien espanjalaisten joukossa, joista ei kukaan välittänyt. Kaikki armeliaisuus, kaikki lahjain antaminen kohdistui yksinomaan _Devonin ylpeyden_ miehistöön. Ja sitä piti Peter Blood varsin luonnollisena. Mutta hänen noustessaan äkkiä sitomasta erästä haavaa — työ, johon hän kokonaan oli muutaman hetken syventynyt — hän näki hämmästyksekseen, kuinka eräs nainen, joka oli eronnut muusta joukosta, asetti muutamia banaaneja ja kimpun meheviä sokeriruo’on varsia erään hänen potilaansa päällysviitalle, joka teki hänelle peiton virkaa. Nainen oli hienosti pukeutunut valkoiseen silkkiin ja häntä seurasi kaksi koria kantavaa neekeriä.

Peter Blood, joka oli takitta ja käärinyt karkean paitansa hihat kyynärpäitten yläpuolelle, piti veristä riepua kädessään ja tuijotti hetken tulijaan. Nainen kääntyi nyt häneen päin ja hymyili tuttavallisesti, suu puoleksi avoinna. Silloin Peter Blood tunsi hänet Arabella Bishopiksi.

»Mies on espanjalainen», hän sanoi äänellä, jonka piti korjata väärinkäsitys, ja samalla siinä oli hieman kaikua siitä ivasta, joka hänen sielussaan soi.

Hymy, jolla Arabella oli tervehtinyt häntä, häipyi hänen huuliltaan. Hänen kulmansa vetäytyivät kokoon ja hän katsoi Peter Bloodia tuokion ihmetellen. Hänen kasvonpiirteensä kävivät arvokkaammiksi.

»Tiedän sen, mutta hän on ihminen siitä huolimatta», sanoi Arabella.

Vastaus ja siihen liittyvä moite hämmästyttivät Peter Bloodia.

»Setänne, eversti, on toista mieltä», sanoi hän toinnuttuaan. »Hän pitää heitä syöpäläisinä, jotka pitäisi jättää nääntymään ja kuolemaan märkiviin haavoihinsa.»

Tyttö huomasi hänen ivansa nyt selvemmin. Hän tuijotti yhä Bloodiin.

»Miksi te kerrotte sitä minulle?»

»Varoittaakseni teitä joutumasta everstin epäsuosioon. Jos hän olisi saanut määrätä, niin en koskaan olisi saanut hoitaa heidän haavojaan.»

»Ja te ajattelitte tietysti, että minun täytyy olla samaa mieltä kuin setänikin?» Hänen äänessään oli purevuutta ja hänen silmissään välähti pahaenteinen tuli.

»En tahtonut tieten olla epäkohtelias naista kohtaan edes ajatuksissanikaan», sanoi Blood. »Mutta kun annoitte heille lahjoja ja teidän setänne ehkä saisi kuulla siitä, niin...» Hän pysähtyi jättäen lauseensa kesken. »Niin... sen vuoksi minä...», lopetti hän.

Mutta lady ei ollut sillä tyydytetty.

»Ensin te tahdotte tehdä minusta epäinhimillisen ja sitten pelkurin. Totisesti! Miehelle, joka ei tahdo olla epäkohtelias naista kohtaan edes ajatuksissakaan, ei se ole niinkään vähän.» Hän nauroi poikamaisesti, mutta sen sävy kiusasi Bloodin korvia tällä kertaa.

Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja Peter Blood huomasi nyt, että hän oli tuominnut tyttöä väärin.

»Mitenkäpä minä olisin arvannut... että eversti Bishopilla olisi ollut enkeli veljentyttärenä?» hän sanoi häikäilemättömästi, sillä hän oli häikäilemätön äkillisen katumuksen vallassa, kuten miehet usein ovat.

»Ette tietenkään. Luulenpa ettette juuri usein arvaa oikein.» Muserrettuaan siten Peter Bloodin sanoillaan ja katseellaan Arabella Bishop kääntyi korinsa ja sitä kantavien neekerien puoleen. Hän nosti siitä nyt siihen ladotut hedelmät ja herkut ja asetti ne niin suuriin kasoihin kunkin kuuden espanjalaisen vuoteelle, että kun hän oli viimeiselle antanut hänelle tulevan osan, oli kori tyhjä eikä siitä jäänyt mitään hänen omille maanmiehilleen.

Nämä eivät todellakaan olleet hänen hyvyytensä tarpeessa — sen hän epäilemättä huomasi — sillä he saivat yllin kyllin muilta.

Tyhjennettyään täten korinsa hän kutsui neekereitään ja sanomatta sanaakaan, edes vilkaisematta Peter Bloodiin hän meni pois, pää pystyssä ja leuka kenossa.

Peter seurasi häntä silmillään. Sitten hän huokasi syvään.

Häntä hämmästytti huomio, että hän oli huolissaan joutumisestaan Arabella Bishopin vihoihin. Eilen se ei olisi voinut tapahtua. Se saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että hänen oli tänään sallittu nähdä tytön oikea luonne. — Ikävä juttu, mutta se oli minulle oikein. Näyttää siltä kuin en tietäisi mitään ihmisluonteesta. Mutta miten hitossa saatoin arvata, että suvusta, josta saattaa syntyä sellainen pahahenki kuin eversti Bishop, voi myös syntyä sellainen pyhimys kuin tuo tyttö...

Kuudes lukit

PAKOSUUNNITELMIA

Sen jälkeen kävi Arabella Bishop päivittäin satamassa olevalla sairasvajalla tuoden lahjoja ja hedelmiä ja myöhemmin vielä lisäksi rahaa ja vaatteita espanjalaisille vangeille. Mutta hän sovitti käyntiaikansa niin, ettei Peter Blood nähnyt häntä siellä enää kertaakaan. Bloodinkin käynnit harvenivat sitä mukaa kuin hänen potilaansa paranivat. Se seikka, että hänen hoidokkinsa viihtyivät hyvin ja tulivat kaikki terveiksi, kun taas kokonainen kolmasosa niistä haavoittuneista, jotka olivat Whackerin ja Bronsonin — molempien toisten lääkärien — hoidossa, kuoli, oli omiaan lisäämään sitä mainetta, joka kapinavangilla jo ennestään oli Bridgetownissa. Se saattoi olla vain sotaonnea. Mutta kaupungin asukkaat eivät suvainneet ajatella sillä tavalla. Se johti nyt siihen, että Bloodin kummankin vapaan ammattiveljen potilasjoukko pieneni ja hänen oma työnsä ja hänen omistajansa tulot lisääntyivät. Whacker ja Bronson panivat molemmat viisaat päänsä yhteen keksiäkseen keinon, jolla tämä sietämätön asiaintila saataisiin loppumaan. Mutta tämän selostaminen veisi meidät kertomuksen edelle.

Eräänä päivänä astui Peter Blood, lieneekö sitten ollut sattumalta vaiko tahallaan, kokonaista puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti satamaan ja tapasi neiti Bishopin juuri kun tämä oli tulossa vajasta. Peter Blood nosti hattuaan ja astui sivuun antaakseen hänelle tietä. Tyttö meni, leuka pystyssä ja katse suunnattuna siten, ettei hänen tarvinnut nähdä Bloodia.

»Arabella-neiti», sanoi Blood pyytävällä äänellä.

Tyttö huomasi hänen läsnäolonsa ja katsoi häneen hieman pilkallisen tarkasti.

»Kas!» sanoi hän. »Sehän onkin hienotunteinen gentlemannini!» Peter huoahti. »Olenko rikkonut niin anteeksiantamattomasti? Pyydän nöyrästi anteeksi.»

»Miten alentuvainen olette!»

»On julmaa pilkata minua sillä tavoin», sanoi Peter ja otti pilkallisen nöyrän ilmeen. »Minähän olen yhtäkaikki vain orja. Ja tekin voisitte ehkä sairastua jonakin päivänä.»

»Entä sitten?»

»Olisi kovin nöyryyttävää kutsua minut sairaskäynnille, kun kohtelette minua kuin vihamiestä.»

»Te ette ole ainoa lääkäri Bridgetownissa.»

»Mutta minä olen vaarattomin.»

Tyttö tuli äkkiä epäileväksi ja huomasi, että Blood laski hänen kanssaan leikkiä, johon hän jo jossakin määrin oli suostunut. Hän jäykistyi ja katsoi Bloodiin uudelleen.

»Olette ehkä liian vapaa puheissanne, hän huomautti.

»Lääkärin etuoikeuksia.»

»Minä en ole teidän potilaitanne. Muistakaa se vastedes.» Ja sitten hän, kieltämättä vihaisena, lähti.

»Onko tyttö noita, vai olenko minä hölmö, vai olemmeko kumpikin omaamme?» kysyi Peter Blood sinitaivaalta yllään ja meni sitten vajaan.

Aamusta tuli yllätysten aamu. Kun hän oli lähdössä pois suunnilleen tunnin kuluttua, yhtyi häneen Whacker, nuorempi kaupungin lääkäreistä — osoittaen odottamatonta alentuvaisuutta, sillä tähän saakka ei kumpikaan heistä ollut puhutellut häntä muuten kuin sattumalta ja happamenlaisesti tokaisemalla hyvän päivän.

»Jos olette menossa eversti Bishopin luo, niin tulen kanssanne pienen matkan, tohtori Blood», sanoi hän. Hän oli lyhyt, vanttera mies, noin viidenviidettä ikäinen ja hänellä oli riippuvat posket ja siniset silmät.

Peter Blood hämmästyi, mutta ei näyttänyt sitä.

»Olen menossa kuvernöörin taloon», vastasi hän.

»Ah, aivan oikein! Kuvernöörin rouva, niin niin.» Ja Whacker nauroi tai ehkäpä ilkamoi. Peter ei ollut oikein varma asiasta. »Hän vaatii paljon aikaanne, olen kuullut! Niin, niin, nuoruus ja kauneus, tohtori Blood! Ne ovat arvaamattomia etuja meidän ammatissamme, kuten muissakin — varsinkin kun on kysymys naisista!»

Peter tuijotti häneen. »Jos tarkoitatte sitä, miltä puheenne kuulostaa, niin on parasta sanoa se kuvernööri Steedille. Se saattaisi huvittaa häntä.»

»Käsititte varmasti minut väärin.»

»Toivottavasti.»

»Mutta tehän olette kovin kuumaverinen!» Tohtori pisti käsivartensa Bloodin käsikoukkuun. »Vakuutan, että haluan olla ystävänne, auttaa teitä. »Kuulkaapa.» Vaistomaisesti hän alensi ääntään. »Orjuus, jossa elätte, mahtaa olla erinomaisen tuskastuttavaa miehelle, jolla on sellaiset lahjat kuin teillä.»

»Mikä erinomainen huomiokyky!» huudahti herra Blood ivallisesti. Mutta tohtori käsitti hänet sananmukaisesti.

»Minä en ole mikään hölmö, rakas tohtori. Tunnen ihmisen ensi näkemältäkin ja usein voin sanoa mitä hän ajatteleekin.»

»Jos voitte lukea minun ajatukseni, niin olkaa hyvä ja todistakaa se», sanoi herra Blood.

Tohtori Whacker veti hänet vielä lähemmäksi heidän kulkiessaan satamassa. Hän alensi ääntään vieläkin tuttavallisemmaksi. Hänen teräksensiniset silmänsä katsoivat toverin tummia, pilkallisia kasvoja, jotka olivat päätä korkeammalla kuin hänen omansa.