Part 4

Ellei Peter Bloodia olisi ollut, olisi kuolleisuus varmaan noussut paljon korkeammaksi. Alussa oli _Jamaikan kauppiaan_ kapteeni kiroillen ja uhkaillen vastannut tohtorin vastalauseisiin sen johdosta, että sallittiin ihmisten kuolla sillä tavoin, ja hänen vaatimukseensa saada haltuunsa lääkekirstu ja hoitaa sairaita. Mutta pian havaitsi kapteeni Gardner, että hän saattoi joutua vastaamaan niin suuresta inhimillisen kauppatavaran hukkaamisesta, ja sen vuoksi hän vihdoinkin tajusi, että hän ilolla saattoi käyttää Peter Bloodin taitoa hyväkseen. Tohtori kävi työhön innokkaana ja määrätietoisesti ja menetteli niin taitavasti hoitaessaan sairaita ja parantaessaan onnettomuustovereittensa oloa laivalla, että hän sai taudin enemmän levenemisen estetyksi.

Joulukuun keskivaiheilla laski _Jamaikan kauppias_ ankkurinsa Carlisle-lahden poukamassa ja päästi maihin neljäkymmentäkaksi eloonjäänyttä tuomittua kapinallista.

Jos nämä onnettomat olivat kuvitelleet — kuten monet näyttivät tehneen — että he olivat tulossa johonkin villiin, asumattomaan seutuun, niin oli varmaan se näky, joka heitä kohtasi jo ennen kuin heidät oli laskettu laivan kupeella odottaviin veneisiin, omiaan karkottamaan sen harhaluulon. He näkivät päinvastoin verraten uljaan kaupungin, jonka talot olivat rakennetut eurooppalaiseen malliin, mutta ei niin tiheään sulloutuneina kuin Euroopan kaupungeissa oli tavallista. Kirkon torni kohosi hallitsevana punaisten tiilikattojen yllä. Laajan sataman suuta vartioi linnoitus, jonka tykkien suut pistivät esille muurin aukoista, ja hallitustalon pitkä julkisivu näkyi kauaksi pieneltä mäeltä kaupungin yläpuolella. Tämä mäki oli yhtä eloisan vihreä kuin konsanaan englantilainen huhtikuinen kunnas, ja päiväkin muistutti elävästi huhtikuista päivää Englannissa, sillä runsaiden sateiden kausi oli juuri päättynyt.

Laajalla mukulakivisellä rantaäyräällä he tapasivat punatakkisen sotaväenosaston, joka oli heitä vastaanottamassa, sekä väkijoukon — jonka heidän tulonsa oli sinne viekoitellut — joka puvuissaan ja tavoissaan sangen vähän erosi siitä joukosta, jota kotoisissa merisatamissa tavallisesti näki, paitsi siinä, että siinä oli vähemmän naisväkeä ja enemmän neekereitä.

Kun heidät oli järjestetty riviin sillalle, tuli heitä tarkastamaan kuvernööri Steed, lyhyt, ryhdikäs ja punakka herrasmies, taftikankaisessa puvussa, jossa oli suunnaton määrä kultapunosta, ontuen hieman ja nojaten raskaasti tukevaan eebenpuiseen keppiin. Hänen jäljessään astui kookas, lihava mies, pystyssä päin ja hartiat paljon korkeammalla kuvernööriä, puettuna Barbados-saaren miliisin everstin pukuun, ja häijy ilme mahdottoman suurilla kellahtavilla kasvoillaan. Hänen sivullaan ja omituisena vastakohtana hänen korkeudelleen asteli kepeän poikamaisesti hoikka nuori neitonen muodinmukaisessa ratsastuspuvussa. Leveälierinen harmaa hattu, jossa hulmusi punertava kamelikurjen sulka, peitti osaksi hänen soikeat kasvonsa, joiden hienolle värille ei edes etelän syövyttävä aurinkokaan ollut mahtanut mitään. Punaruskeat, pitkät kutrit riippuivat hänen hartioilleen saakka. Rehellisyys ja suoruus paistoi hänen utuisista silmistään, jotka olivat aivan selkosellaan, ja sääli oli vaimentanut veitikkamaisuuden, joka tavallisesti karehti hänen raikkailla, nuorilla huulillaan.

Peter Blood hämmästyi huomatessaan tuijottavansa tytön pirteitä kasvoja, jotka näyttivät niin huonosti sopeutuvan tähän ympäristöön, ja huomattuaan, että häneen kohdistui yhtä tarkkaava katse, hän liikahti levottomasti. Hän havaitsi itse, miten surkea nähtävyys hän mahtoi olla. Pesemättömänä, tukka takkuisena ja hajallaan, musta, siivoton parta leuassa ja hänen kerran niin hieno kamlottikankainen pukunsa, jossa hänet oli vangittu, niin repaleisena, että se olisi ollut häpeäksi variksenpelätillekin, hän ei suinkaan ollut mitään herkullista silmänruokaa niin suloiselle olennolle. Siitä huolimatta tyttö ei kääntänyt hämmästynyttä, miltei lapsellista ja säälin ja ihmetyksen sekaista katsettaan hänestä. Hän kosketti kädellään kumppaninsa punaista hihaa, ja tämä käänsi pahantuulisesti murahtaen suuren ruhonsa niin, että joutui aivan päin tyttöä.

Katsoen miestä suoraan silmiin puhui tyttö hänelle vakavana jotakin, mutta eversti ei ilmeisesti kuunnellut puolella korvallakaan. Hänen pienet helmenkaltaiset silmänsä, joiden välissä oli pitkä ja paksu nenä, olivat kääntyneet tytöstä poispäin ja suuntautuivat Bloodin vieressä seisovaan vaaleatukkaiseen ja vankkarakenteiseen nuoreen Pittiin...

Kuvernööri oli myös pysähtynyt hetkeksi, ja pieni kolmihenkinen seurue jäi siihen keskustelemaan. Peter Blood ei voinut kuulla, mitä tyttö sanoi, sillä tämä alensi ääntään. Everstin ääni kuului hänen korviinsa sekasortoisena rummutuksena, mutta kuvernööri ei sen sijaan ollut varovainen eikä pieniääninen. Hänellä oli kimakka ääni, joka kantoi kauaksi, ja luullen itseään sukkelaksi hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet häntä.

»Mutta rakas eversti Bishop, teidän on tietenkin ensin valittava tuoreimmat tuosta kukkavihosta ja vielä omaan määräämäänne hintaan. Sitten vasta lähetämme heidät huutokaupattaviksi.»

Eversti nyökäytti päätään myöntymykseksi. Hän korotti äänensä vastaukseksi. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä, mutta tottavie, tuo joukko näyttää niin kehnolta, ettei siitä juuri paljoakaan ole hyötyä viljelyksillä.» Hänen pienet silmänsä tutkivat vankeja uudelleen, ja halveksunta, jota hän tunsi heitä kohtaan, korosti hänen häijyä ilmettään. Näytti siltä kuin häntä olisi harmittanut, etteivät he olleet sen paremmassa kunnossa. Sitten hän viittasi luokseen kapteeni Gardnerin ja he keskustelivat jonkin minuutin erään luettelon johdosta, jonka kapteeni hänen pyynnöstään oli ottanut esille.

Sitten hän työnsi luettelon syrjään ja lähti yksin vankeja kohti, katsellen heitä huulet nyrpällään. Nuoren somersetshireläisen merikapteenin eteen hän vihdoin pysähtyi ja seisoi hetken tuumien hänen arvoaan. Sitten hän koetteli nuoren miehen käsivarsilihaksia ja käski hänen avata suunsa, jotta näkisi hänen hampaansa. Hän pisti huulensa pitkään tönölle ja nyökäytti.

Olkansa takaa hän virkkoi Gardnerille:

»Viisitoista puntaa tästä miehestä.» Kapteeni näytti kauhistuneelta.

»Viisitoista puntaa! Se ei ole puoltakaan siitä, mitä aioin pyytää hänestä.»

»Se on puolta enemmän kuin aioin antaa hänestä», murahti eversti.

»Mutta kolmekymmentäkin on helppo hinta, teidän armonne.»

»Sillä hinnalla saan neekerinkin. Nämä valkoiset siat eivät jaksa elää täällä. He eivät kelpaa täkäläiseen työhön.»

Gardner alkoi kehua Pittin terveyttä, nuoruutta ja voimia. Hän ei kehunut ihmistä hänessä, vaan kuormajuhtaa. Pitt, tunteellisena miehenä, seisoi mykkänä ja liikkumattomana. Ainoastaan värinvaihtelut hänen kasvoillaan ilmaisivat sitä sisäistä taistelua, jolla hän sai säilytetyksi mielenmalttinsa.

Peter Bloodia iljetti inhottava tinkiminen.

Taempana vankirivin suuntaa käveli neiti keskustellen kuvernöörin kanssa, joka hymyili ja pöyhisteli kävellessään hänen vieressään. Tyttö ei tiennyt mitään siitä inhottavasta kaupankäynnistä, jossa eversti paraikaa askaroi. Oliko hän myös välinpitämätön siitä, ihmetteli Blood itsekseen.

Eversti Bishop kääntyi kantapäillään jatkaakseen kaupantekoa.

»Nostan kahteenkymmeneen asti. Penniäkään ei enempää ja sekin on jo puolta enemmän kuin Grabstonilta saatte heistä.»

Kapteeni Gardner huomasi, että tarjous oli lopullinen, joten hän huokasi ja suostui. Bishop oli jo menossa eteenpäin vankiriviä pitkin. Peter Bloodiin ja hänen vieressään seisovaan kuihtuneeseen nuorukaiseen eversti katsahti vain ohimennen halveksivasti. Mutta seuraava mies, keski-ikäinen jättiläinen nimeltä Wolverstone, veti hänen huomionsa puoleensa ja tinkiminen alkoi uudelleen.

Peter Blood seisoi loistavassa auringonpaisteessa ja veti keuhkoihinsa ilmaa niin hyväntuoksuista, ettei hän eläissään ollut sellaista hengittänyt. Se oli täynnä outoa tuoksua, kukkivan havumetsän, maustepippurin ja hyvänhajuisten setrien sekoitusta. Hän vaipui hyödyttömiin mietteisiin, joihin suloinen tuoksu hänet viekoitteli. Hänellä ei ollut pienintäkään halua keskusteluun, eikä myöskään Pittillä, joka seisoi synkkänä hänen vieressään ja jonka mieltä pääasiassa painoi sillä hetkellä se ajatus, että hänen nyt täytyi erota siitä miehestä, jonka vierellä hän oli seissyt viimeiset raskaat kuukaudet ja jota hän oli oppinut rakastamaan erinomaisena neuvonantajana ja auttajana. Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne, jonka rinnalla kestetyt vaivat eivät tuntuneet miltään, valtasi hänet. Pittistä ero tuntui kestettyjen kärsimysten huipulta.

Muitakin ostajia tuli, tarkasteli heitä ja meni taas menojaan. Sitten syntyi rivin päässä levotonta liikehtimistä. Gardner puhui kovalla äänellä ilmoittaen jotakin ostajille, jotka olivat odottaneet vuoroaan, kunnes eversti Bishop oli valinnut parhaimmat inhimillisestä kauppatavarasta. Kun hän oli lopettanut, huomasi Blood katsoessaan sinnepäin, että tyttö puhutteli Bishopia ja viittasi hopeahelaisella ratsupiiskallaan rivin toiseen päähän. Bishop varjosti kädellään silmiään tytön osoittamaan suuntaan. Sitten hän lähti hitaasti, astuen raskasta, vyöryvää käyntiään Gardnerin kanssa takaisin rivin alkupäähän, tytön ja kuvernöörin seuratessa perässä. He astelivat eteenpäin, kunnes eversti oli Bloodin kohdalla. Hän aikoi kävellä edelleen, mutta silloin tyttö kosketti ratsupiiskallaan hänen käsivarttaan ja sanoi:

»Tätä miestä minä tarkoitin.»

»Tätä?» kuului halveksiva vastaus. Peter Blood huomasi tuijottavansa pariin helmentapaisia ruskeita silmiä, jotka olivat painuneet kellahtavaan, rasvaiseen naamaan kuin pari korinttia vehnäkohokkaaseen. Hän tunsi, kuinka halveksivan loukkaava tarkoitus nostatti hänen verensä kasvoihin. »Pyh, luukasa, mitä minä sillä tekisin.»

Hän oli kääntymässä, kun Gardner tuli väliin.

»Olkoon, että hän on hoikka, mutta hän on sitkeä, sitkeä ja terve. Kun toinen puoli heistä oli sairaana ja toinen puoli sairastumaisillaan, niin pysyi tämä roisto jaloillaan ja lääkitsi vielä toisia. Ellei häntä olisi ollut, niin heitä olisi kuollut paljon enemmän. Sanokaamme viisitoista puntaa. Se on kohtuullinen hinta. Hän on sitkeä, vakuutan teidän armollenne, hän on sitkeä ja voimakas, vaikka onkin laiha. Hän on juuri niitä miehiä, jotka kestävät kuumuutta kun sen aika tulee. Ilmanala ei tapa häntä, ikävä kyllä.»

Kuvernööri Steed nauraa hykerteli. »Kuulittehan, eversti. Uskokaa vain veljentytärtänne. Hänen sukupuolensa tuntee heti miehen nähdessään hänet!» Ja hän nauraa hytkytti hyvillään sukkeluudestaan. Mutta hän nauroi yksin. Suuttumuksen puna valahti everstin veljentyttären kasvoille, kun taas eversti itse oli liian kiintynyt kaupanhierontaansa kuunnellakseen kuvernöörin sukkeluuksia. Hän pyyhkäisi kädellään leukaansa ja mutristi huuliaan hieman. Jeremias Pitt pidätti hengitystään jännityksestä.

»Annan kymmenen puntaa hänestä», sanoi eversti vihdoin.

Peter Blood rukoili sisimmässään, ettei tarjousta hyväksyttäisi. Syistä, joita hän ei olisi voinut selittää, hän tunsi tavatonta vastenmielisyyttä ajatellessaan joutuvansa tuon raa’an, eläimellisen miehen omaisuudeksi ja sen kautta tavalla tai toisella myös samettisilmäisen tytön omaisuudeksi. Mutta kohtalon määräykseltä säästyäkseen tarvittiin enemmän kuin mitä vastenmielisyys saattoi aikaansaada. Orja on orja eikä hänellä ole voimaa muuttaa sallimuksen säädöksiä. Peter Blood oli myyty eversti Bishopille — vastenmieliselle ostajalle — häpeällisestä kymmenen punnan hinnasta.

Viides luku

ARABELLA BISHOP

Eräänä tammikuun aurinkoisena sunnuntaiaamuna, noin kuukausi _Jamaikan kauppiaan_ saapumisen jälkeen Bridgetowniin ratsasti neiti Arabella Bishop setänsä kaupungin pohjoisenpuoleisilla mäkimailla sijaitsevasta upeasta talosta. Häntä seurasi kaksi neekeripalvelijaa, jotka ravasivat hänen jäljessään kunnioittavan välimatkan päässä, ja hänen matkansa päämääränä oli kuvernöörin talo, jonne hän oli menossa tervehtimään kuvernöörin puolisoa, joka vastikään oli sairastellut. Noustuaan pienen heinäisen kukkulan laelle hän näki hoikan, pitkän ja tavalliseen herrasmiehen pukuun pukeutuneen miehen tulevan vastaansa. Mies oli hänelle outo, ja outo henkilö saarella oli harvinainen ilmiö. Ja kuitenkaan hän ei näyttänyt Arabellasta aivan vieraalta.

Arabella-neiti pysähdytti hevosensa ollen ihailevinaan näköalaa, joka kyllä olikin katsomisen arvoinen. Mutta — salaa hän katseli syrjäsilmällä tarkkaavasti vastaantulevaa miestä. Hän sai hieman korjata äskeistä havaintoaan hänen vaatetukseensa nähden. Se oli kylläkin siisti, mutta kaukana gentlemannin puvusta. Takki ja housut olivat yksinkertaista kotikutoista, ja jos ne istuivat hyvin, oli se pikemminkin hänen siron vartalonsa kuin räätälin ansiota. Hänen sukkansa olivat raakaa, karkeaa puuvillaa, kangashattu, jonka hän kunnioittavasti nosti päästään tullessaan tytön kohdalle, oli vanha ja nauhoja tai töyhtöä vailla. Se, mikä tytöstä äsken oli näyttänyt tekotukalta, olikin läheltä nähtynä vain miehen oma tuuhea ja aaltoileva tukka.

Hänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajetut ja vakavat, ja hän katsoi hämmästyttävän sinisillä silmillään tarkkaavasti tyttöä. Mies oli menossa tytön ohi, mutta tämä esti sen.

»Luulen että tunnen teidät, sir», hän sanoi.

Hänen äänensä oli reipas ja poikamainen, ja muutenkin oli hänen käytöksessään jotakin poikamaista, jos nyt niin somasta tytöstä voi sellaista sanoa.

Se pohjautui hänessä ehkä eräänlaiseen vapaaseen, suoraan luonteenpiirteeseen, joka halveksi hänen sukupuolensa tavallista teennäisyyttä ja joka saattoi hänet hyviin väleihin koko maailman kanssa. Se saattoi myös olla syynä siihen, että Arabella-neiti oli jo päässyt viidenkolmatta vuoden ikään joutumatta naimisiin, vieläpä välttänyt kosinnankin. Hän kohteli kaikkia miehiä sisarellisella suoruudella, joka jo sinänsä pitää miehet loitolla ja siten estää heitä rakastumasta.

Hänen neekerinsä olivat pysähtyneet taemmaksi jonkin matkan päähän ja istuivat nyt kyyhkysillään lyhyessä heinikossa odottaen siinä, kunnes heidän emäntänsä taas lähtisi liikkeelle.

Outo mies pysähtyi, kun häntä puhuteltiin.

»Tottahan toki emäntä tuntee omaisuutensa», vastasi hän.

»Minun omaisuuttani?»

»Ainakin setänne. Sallinette että esitän itseni. Minua sanotaan Peter Bloodiksi ja olen tarkalleen kymmenen punnan arvoinen. Tiedän sen, sillä sen summan setänne minusta maksoi. Joka miehelle ei olekaan suotu onnea niin tarkalleen tuntea oma arvonsa.»

Silloin tyttö tunsi hänet. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen päivän, jolloin hän kuukausi sitten oli seisonut kuvernöörin ja setänsä kanssa laivasillalla, eikä ollut ihme, vaikkei hän heti tuntenutkaan häntä — huolimatta siitä mielenkiinnosta, jota mies hänessä silloin herätti — kun ottaa huomioon sen muutoksen, joka hänen ulkomuodossaan oli sen jälkeen tapahtunut, sillä hän ei paljonkaan muistuttanut orjaa.

»Hyvä Jumala!» sanoi tyttö. »Ja te osaatte nauraa!»

»Olen saavuttanut sen taidon», myönsi mies. »Minulle ei olekaan käynyt niin pahoin kuin olisi voinut.»

»Olen kuullut siitä.»

Se mitä hän oli kuullut, oli se seikka, että oli havaittu, että tämä rikollinen oli lääkäri. Asia oli tullut kuvernööri Steedin korviin, joka oli sairastanut kirotun pahaa leiniä, ja hän oli lainannut miestä tämän omistajalta. Lieneekö sitten ollut onnea vaiko taitoa, mutta Peter Blood oli yhtäkaikki hankkinut hänen ylhäisyydelleen sen lievikkeen hänen taudissaan, jota ei kumpikaan Bridgetownissa ammattiaan harjoittava lääkäri ollut ponnistuksistaan huolimatta kyennyt aikaansaamaan. Sitten oli kuvernöörin puoliso käyttänyt hänen apuaan migreeninsä parantamiseksi. Herra Blood havaitsi, ettei rouva sairastanut mitään muuta kuin kiukkuisuutta — seuraus hänen luonteensa oikullisuudesta, mihin oli lisättävä yksitoikkoinen elämä Barbados-saarella, joka taas ei oikein sopeutunut sanotun naisen yhteiskunnallisiin toiveisiin. Mutta hän oli määrännyt rouvalle lääkkeitä siitä huolimatta ja tämä oli tuntenut itsensä niistä paljon paremmaksi. Sen jälkeen levisi tieto hänen taidostaan rouvan välityksellä koko Bridgetowniin, ja eversti Bishop oli huomannut, että hänen uudesta orjastaan oli hänelle paljon suurempi hyöty hänen antaessaan tämän harjoittaa ammattiaan, kuin jos hän olisi pannut hänet työhön viljelyksilleen, mihin tarkoitukseen hän alun perin oli hänet ostanut.

»Teille, neitiseni, olen juuri kiitollisuuden velassa verraten helposta ja siististä elämästäni», sanoi herra Blood, »ja olen iloinen saadessani tässä tilaisuuden sanoa sen teille.»

Kiitollisuus kuvastui pikemminkin hänen sanoissaan kuin äänessään. Tyttö ihmetteli, mahtoiko mies mahdollisesti tehdä pilkkaa hänestä ja katsoi häneen niin pyytävän suoraan, että toinen olisi saattanut mennä siitä hämilleen. Peter Blood otti katseen kysymykseksi ja vastasi siihen.

»Jos joku toinen viljelystenomistaja olisi ostanut minut», selitti hän, »on hyvinkin luultavaa, että minun loistavat kykyni eivät koskaan olisi tulleetkaan päivänvaloon, vaan hikoilisin nyt kuokka tai lapio kädessä kuten ne muut raukat, jotka kanssani joutuivat tänne.»

»Ja miksi kiitätte minua siitä? Sehän oli setäni, joka teidät osti.» »Mutta hän ei olisi tehnyt sitä, ellette te olisi kehoittanut häntä siihen. Huomasin teidän intonne. Silloin se minua harmitti.»

»Harmitti?» Tytön poikamaisessa äänensävyssä oli hitunen taistelunhaastetta.

»En ole vallan tietämätön ihmiselämästä. Mutta joutua myytäväksi ja ostettavaksi oli uutta minulle, enkä ollut siinä mielentilassa, että olisin tuntenut juuri rakkauttakaan ostajaani kohtaan.»

»Kun koetin saada setäni ostamaan teidät, niin tein sen sen vuoksi että säälin teitä.» Ääni oli hieman ankara, ikään kuin puhuja olisi halunnut moittia sitä pilkan ja sukkeluuden sekoitusta, jota Peter Blood puheessaan käytti.

Tyttö jatkoi selittelyään. »Setäni saattaa tuntua teistä tylyltä mieheltä. Epäilemättä hän sellainen onkin. He ovat kaikki kovia ihmisiä, nämä viljelysten omistajat. Luulen, että elämä täällä tekee heidät sellaisiksi. Mutta täällä on muita, jotka ovat vielä pahempia. Esimerkiksi herra Grabston tuolla Speightownissa. Hän oli silloin sillalla ostamassa niitä, jotka setäni jätti ostamatta, ja jos olisitte joutunut hänen käsiinsä... Pelottava mies. Sen vuoksi, nähkääs.»

Herra Blood oli hieman hämillään.

»Tämä mielenkiinto vierasta kohtaan...», alkoi hän. Sitten hän suuntasi koeputkensa toiseen suuntaan. »Mutta siinähän oli muita, jotka ansaitsivat sääliänne yhtä suuressa mitassa.»

»Te ette näyttänyt samanlaiselta kuin ne muut.»

»En olekaan samanlainen», sanoi Blood.

»Oh.» Tyttö tuijotti Bloodiin hieman ylpein elein. »Teillä on suuret luulot itsestänne.»

»Päinvastoin. Toiset ovat kaikki ansioituneita kapinallisia. Minä en ole: Siinä on ero. Minä olen niitä, joilla ei ollut älyä huomata, että Englanti oli puhdistuksen tarpeessa. Olin tyytyväinen saadessani harjoittaa lääkärinammattiani rauhallisessa Bridgewaterissa sillä aikaa kun minua viisaammat vuodattivat verensä koettaessaan karkottaa maasta saastaisen tyrannin ja hänen viheliäiset kätyrinsä.»

»Sir», keskeytti tyttö hänet. »Tehän haastatte maanpetosta.»

»Toivon että puhun kyllin selvästi.»

»Täällä on sellaisia, jotka antaisivat teille raippoja, jos kuulisivat mitä puhutte.»

»Kuvernööri ei koskaan sallisi sen tapahtuvan. Hänellä on kihtinsä ja hänen puolisollaan migreeninsä.»

»Siihenkö luotatte?» Tyttö oli rehellisesti pilkallinen.

»Teillä ei ole varmaankaan koskaan ollut kihtiä, arvatenkaan ei myöskään migreeniä», vastasi Peter Blood.

Tyttö teki kädellään hieman kärsimättömän liikkeen ja katsoi hetken miehen ohi merelle päin. Sitten hän äkkiä kääntyi hänen puoleensa uudelleen kulmat hieman rypyssä.

»Mutta ellette ole kapinallinen, niin miten jouduitte tänne?» kysyi hän.

Herra Blood huomasi, mitä tyttö ajatteli, ja hän nauroi. »Se on pitkä juttu», hän sanoi.

»Jonka te pidätte parempana olla kertomatta?»

Silloin Peter Blood kertoi hänelle jutun lyhyesti.

»Hyvä Jumala! Kuinka konnamaista», huudahti tyttö kertomuksen loputtua.

»Niin, Englanti on oikein viehättävä maa Jaakko Toisen käsissä. Ei ole juuri syytä sääliä minua enää. Kun otan huomioon kaiken tuon, niin pidän Barbados-saarta parempana. Täällä voi ainakin uskoa Jumalaan.»

Puhuessaan lipui hänen katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle kaukana häämöttävästä mahtavasta Hillboy-vuoresta taivaan tuulien kuohuttamaan, rajattomaan valtamereen. Sitten ikään kuin ihana näköala olisi muistuttanut hänelle hänen omaa pienuuttaan, hänen huoliensa vähäpätöisyyttä, hän vaipui mietteisiinsä.

»Onko elämä niin vaikeaa muualla?» kysyi tyttö ja hän oli hyvin vakava.

»Ihmiset tekevät sen sellaiseksi», vastasi Peter Blood.

»Minä ymmärrän.» Tyttö naurahti heikosti ja hieman surunvoittoisesti; Peter Bloodista ainakin tuntui siltä.

»En ole koskaan pitänyt Barbadosta minään maallisena taivaana», tunnusti Arabella. »Mutta epäilemättä te tunnette maailmaa enemmän kuin minä.» Hän kosketti hevostaan pienellä hopeahelaisella ratsupiiskallaan.

»Onnittelen teitä helpotusten johdosta kovassa kohtalossanne», hän jatkoi.

Peter Blood kumarsi, ja tyttö lähti eteenpäin. Hänen neekerinsä hypähtivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan hänen jäljessään.

Pitkäksi aikaa jäi Peter Blood seisomaan paikalle, johon tyttö oli hänet jättänyt, ja katseli Carlisle-lahden aurinkoisia vesiä ja laivojen liikehtimistä laajassa satamassa, jonka yllä lokit meluten kiertelivät.

Näköala oli kylläkin kaunis, mietti hän, mutta tämä oli vankila, ja sanoessaan, että hän piti sitä parempana kuin Englantia, hän oli vain langennut siihen miltei kiitettävään kerskumismuotoon, joka sisältyy omien onnettomuuksiemme väheksymiseen.

Hän kääntyi ja palaten tielleen lähti pitkin, joustavin askelin astumaan pientä savesta ja ruojista kyhättyä majaryhmää kohti — pienoiskylää, jota ympäröi paaluaita ja jossa viljelysten orjat ja heidän kanssaan Peter Blood itsekin majailivat.

Hänen mieleensä juolahti säepari eräästä laulusta:

»Tepsi ei kivet vankilaksi, Tyrmiksi ei rautavanteet.»

Mutta hän antoi niille uuden merkityksen, vallan vastakkaisen kuin runoilija oli tarkoittanut. Vankila on, ajatteli hän, vankila, vaikka sillä ei ollut muureja eikä ristikolta ja vaikka se olisi ollut kuinka laaja. Ja niinkuin hän sen tunsi tänä aamuna, oli hän sen tunteva ajan oloon yhä voimakkaammin. Joka päivä hän tuli ajatelleeksi typistettyjä siipiään, eroaan ulkomaailmasta, ja yhä vähemmän muistui hänelle mieleen se vapaus, jota hän saarella sai nauttia. Eikä hänen onnettomiin vankitovereihin verrattuna suhteellisen huokea osansakaan antanut hänelle sitä tyydytystä, minkä se ehkä olisi tarjonnut toisenlaisilla sielunominaisuuksilla varustetulle. Pikemminkin heidän kurjuutensa ajatteleminen lisäsi sitä mielenkatkeruutta, joka hänen sielussaan versoi.