Part 3

Päästyään alkuun aikoi hän puhua enemmänkin, mutta tällä kohdalla keskeytti hänet herra ylituomari lempeällä, miltei valittavalla äänellä.

»Nähkääs, sir, minun täytyy keskeyttää teidät nyt, koska meidän on seurattava yleistä ja yhteistä menettelytapaa oikeudenistunnossa. Te ette varmaankaan tunne lain muotoja?»

»En tiedä niistä mitään, mutta olen tähän saakka elänyt peräti onnellisena tässä tietämättömyydessäni. Varsin mielelläni olisin jättänyt tämänkin tuttavuuden niiden kanssa tekemättä.»

Heikko hymy välähti ylituomarin tarkkaavaisilla kasvoilla.

»Uskon teitä. Teitä tullaan tarkasti kuulemaan, kunhan teidän puolustautumistilaisuutenne tulee. Mutta kaikki, mitä te nyt sanotte, on tavasta poikkeavaa ja sopimatonta.»

Ilmeisen myötämielisyyden ja arvonannon rohkaisemana vastasi herra Blood tämän jälkeen sitä mukaa kuin häneltä kysyttiin tahtovansa tulla Jumalan ja isänmaansa tutkittavaksi. Kun sitten sihteeri oli rukoillut Jumalaa ja jättänyt hänen asiansa Hänen hyvään huomaansa, kutsui hän esiin Andrew Baynesin ja kehoitti häntä nostamaan kätensä ja vastaamaan. Baynesista, joka myös vastasi kieltävästi, hän siirtyi Pittiin. Tämä myönsi rohkeasti syyllisyytensä. Herra ylituomari liikahti paikallaan.

»Kas niin, se kuulostaa paremmalta», hän virkkoi ja hänen neljä punaviittaista virkaveljeään nyökkäsivät. »Jos kaikki olisivat yhtä itsepäisiä kuin hänen molemmat kapinatoverinsa, niin tästä ei tulisi loppua koskaan.»

Tämän pahaaennustavan välihuudahduksen jälkeen, joka lausuttiin niin epäinhimillisen jäätävästi, että koko oikeussalin läpi kävi puistatus, nousi herra Pollexfen seisomaan.

Erinomaisella pitkäveteisyydellä hän totesi, mistä noita kolmea miestä yleensä syytettiin ja erityisesti herra Bloodia, jonka asian piti ensimmäisenä tulla esille.

Ainoa todistaja, joka kuninkaan puolesta oli haastettu todistamaan, oli kapteeni Hobart. Hän kertoi reippaasti, missä olosuhteissa hän oli tavannut syytetyt ja miten hän oli heidät vanginnut yhdessä lordi Gildoyn kanssa. Everstinsä määräysten mukaan hän olisi hirttänyt Pittin heti, mutta vangittu Blood oli valheellaan saattanut hänet siihen uskoon, että sanottu Pitt oli valtakunnan päärejä ja siis henkilö, johon oli suhtauduttava varovaisesti.

Kapteeni Hobartin lopetettua todistuksensa kääntyi lordi Jeffreys Peter Bloodin puoleen.

»Onko syytetty Bloodilla mitään muistuttamista todistajan lausuntoa vastaan?»

»Ei mitään, mylord. Hänen puheensa pitää täsmälleen paikkansa.»

»Olen iloinen siitä, että myönnätte asian ilman verukkeita, jotka ovat niin tavallisia teikäläisille. Ja voin sanoa, että tässä ette verukkeilla mihinkään pääsisi. Sillä me olemme aina lopulta oikeassa, olkaa varma siitä.»

Baynes ja Pitt myönsivät myös kapteenin todistuksen yhtäpitäväksi totuuden kanssa, minkä jälkeen punaviittainen herra ylituomari huokasi syvään helpotuksesta.

»Koska asia siis on selvä, niin käykäämme eteenpäin Jumalan nimeen. Sillä meillä on vielä paljon työtä.» Hänen äänessään ei nyt ollut rippeitäkään ystävällisyydestä. Se oli tiukka ja särähtelevä ja huulet, joiden välistä se soi, olivat pilkallisessa hymyssä.

»Arvelen, herra Pollexfen, että koska heidän syyllisyytensä valtiopetokseen on tullut toteennäytetyksi — hehän ovat sen itsekin myöntäneet — niin ei tässä asiassa ole muuta sanomista.»

Silloin kajahti Peter Bloodin ääni kirkkaana ja siinä soi merkillinen naurun tuntu.

»Suvainnette, teidän ylhäisyytenne, mutta mielestäni siinä on vielä koko joukon sanomista.»

Hänen ylhäisyytensä katsoi Bloodia ensin hämmästyneenä hänen rohkeudestaan, mutta vähitellen hänen katseensa muuttui synkän vihaiseksi. Hänen punaiset huulensa vääntyivät epämiellyttäviin, julmiin poimuihin, jotka muuttivat koko hänen kasvonsa toisenlaisiksi.

»Mitä, mitä roistomaisuutta tämä on? Aiotteko tuhlata meidän kallista aikaamme joutaviin jaarituksiin?»

»Tahtoisin, että teidän ylhäisyytenne ja herrat juryn jäsenet kuulisivat puolustukseni, kuten teidän ylhäisyytenne taannoin lupasi tehdä.»

»Vai niin, roisto, kyllä saat vielä, sen lupaan.» Hänen ylhäisyytensä ääni oli repivä kuin viila. Hän väänteli itseään puhuessaan ja hänen kasvonsa olivat tuskan ilmeissä. Hieno kuolemankalpea käsi, jonka verisuonet kuulsivat sinisinä, veti esille nenäliinan, jolla hän pyyhkäisi ensin huuliaan ja sitten otsaansa. Tarkastaen häntä lääkärin silmillä Peter Blood päätteli, että hän oli saanut sen taudinkohtauksen, joka häntä kalvoi.

»Kyllä saat, mutta koska kerran olette tunnustanut, niin mitä siinä enää on puolustelemisesta apua.»

»Saatte päättää sitten, mylord.»

»Sitä varten istun tässä.»

»Ja niin saatte tekin, hyvät herrat.» Blood kääntyi tuomareista juryn puoleen. Viimeksimainittu liikahti levottomana hänen varman katseensa edessä. Lordi Jeffreysin uhkaava syytös oli pusertanut heistä kaiken miehuuden. He olivat itse olleet syytettyinä maanpetoksesta ja olivat yhä herra ylituomarin mielivallan alaisia.

Peter Blood astui askelen eteenpäin rohkeana, suorana, itsekylläisenä ja pilkallisena. Hän oli vasta ajeltu ja hänen tekotukkansa, vaikka se olikin kähertämätön, oli huolellisesti kammattu ja siistitty.

»Kapteeni Hobart on todistanut sen, mitä hän tiesi asiassa, että hän tapasi minut Oglethorpen talossa Westonin taistelun aamuna. Mutta hän ei ole kertonut, mitä minä tein siellä.»

Taas keskeytti ylituomari hänet. »Mitäpä te siellä olisitte tehnyt kapinallisten parissa, joista jo kaksi — lordi Gildoy ja toverinne tuossa — ovat tunnustaneet syyllisyytensä!»

»Senpä minä juuri pyydän saada kertoa teidän ylhäisyydellenne.» »Pyydän, tehkää se, ja Jumalan nimessä, tehkää se nopeasti, mies. Sillä jos minun täytyy vaivautua kuuntelemaan jokaista petturikoiraa, niin täytyy minun istua tässä kevätkäräjiin saakka.»

»Olin siellä, teidän ylhäisyytenne, lääkärin asioissa, sitomassa lordi Gildoyn haavoja.»

»Mitä tämä merkitsee? Kerrotteko meille, että muka olisitte lääkäri?»

»Oppiarvon suorittanut Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa.»

»Hyvä Jumala!» huudahti lordi Jeffreys korottaen ääntään ja katsoen juryyn. »Mikä häpeämätön roisto! Te kuulitte todistajan äsken sanovan, että hän oli tuntenut hänet Tangerissa vuosikausia sitten ja että hän silloin oli Ranskan palveluksessa oleva upseeri. Te kuulitte syytetyn myöntävän, että todistaja oli puhunut totta.»

»Niin hän olikin. Mutta se mitä minä nyt kerron teille, on myös totinen tosi. Muutama vuosi sitten olin sotilas, mutta sitä ennen olin jo lääkäri ja olen sitä ollut taas viime tammikuusta saakka asetuttuani Bridgewateriin, kuten sadat todistajat voivat todistaa, jos tarvitaan.»

»Siihen ei ole tarpeellista tuhlata aikaamme. Tahdon omalla roistomaisella suullanne näyttää valheeksi puheenne. Kysyn teiltä vain: Kuinka jouduitte Monmouthin herttuan armeijaan, vaikka esitätte itsenne tässä lääkärinä, joka harjoittaa rauhallista ammattiaan Bridgewaterin kaupungissa?»

»En ole koskaan kuulunut siihen armeijaan. Ei kukaan ole todistanut sitä eikä tule todistamaankaan, sen vannon. Minulla ei ollut mitään tekemistä äskeisen kapinan kanssa. Pidin sitä mielettömänä seikkailuna. Rohkenen kysyä teidän ylhäisyydeltänne, (hänen irlantilainen murteensa tuli entistä tuntuvammaksi) mitä minulla, joka olen syntynyt ja kasvatettu paavin uskossa, saattoi olla tekemistä armeijassa, joka taisteli protestanttisuuden puolesta?

»Tekö paavin uskolainen?»

Ylituomari tuijotti häneen hetken. »Pikemminkin te muistutatte honottavaa, määkivää presbyteeriläis-Taavettia. Vakuutan, mies, että haistan presbyteeriläisen jo neljänkymmenen mailin päästä.»

»Siinä tapauksessa rohkenen ihmetellä, ettei niin tarkka nenä haista paavinuskolaista neljän jalan päästä.»

Parvekkeelta kuului naurun hihitystä, mutta tuomarin tuima katse ja oikeudenpalvelijain ääni vaimensivat sen heti.

Lordi Jeffreys nojasi eteenpäin pöytää vasten. Hän kohotti hienon kätensä, jossa hän vieläkin piteli pitsiröyhelöistä, hyväntuoksuista nenäliinaansa.

»Jätämme uskontokysymyksen sikseen tällä kertaa, ystäväni», sanoi hän. »Mutta huomatkaa tarkoin, mitä sanon.» Hän korosti hennolla etusormellaan jokaista sanaa. »Tietäkää, ystäväni, ettei ole mitään uskontoa, joka antaisi luvan valehtelemiseen. Teillä on kallis kuolematon sielu, eikä ole mitään koko maailmassa, joka olisi arvokkaampaa kuin se. Ajatelkaa, että suuri taivaan ja maan Jumala, jonka tuomioistuimen edessä te ja me ja kaikki ihmiset viimeisenä päivänä seisomme, on kostava teille jokaisen valheen ja oikeudenmukaisesti heittävä teidät iankaikkiseen tuleen, pudottava teidät tulisen pätsin pohjattomaan kuiluun, jos väistytte hivenenkään totuuden tieltä, hivenenkään, sillä minä vakuutan teille, että Jumala ei anna itseään pilkata. Tämän perusteella vaadin teitä vastaamaan totuuden mukaisesti:

Miten jouduitte vangituksi näiden muiden kapinallisten kanssa?» Peter Blood tuijotti hetken hämmästyneenä yli tuomariin. Mieshän oli uskomaton, epätodellinen, mielikuvituksellinen painajaistuomari. Sitten hän kokosi ajatuksensa ja vastasi:

»Minua pyydettiin tuona aamuna auttamaan lordi Gildoyta ja minä pidin velvollisuutenani noudattaa pyyntöä, koska olin sen ammatin harjoittaja.»

»Vai piditte velvollisuutenanne!»

Ylituomari, jonka kasvot olivat pelottavan näköiset — ne olivat kalmankalpeat, ja hänen vääntyneet huulensa olivat punaiset kuin veri, jota hän janosi — katsoi Peter Bloodia häijyn pilkallisesti. Sitten hän hillitsi itsensä, kuten näytti, vaivoin. Hän huokasi ja puhui aikaisempaan, hiljaisen valittavaan tapaansa. »Hyvä Jumala, miten te tuhlaatte kallista aikaamme! Mutta minä koetan olla kärsivällinen kanssanne. Kuka teitä pyysi sinne?»

»Master Pitt tuossa, kuten hän voi todistaa.»

»Oh! Master Pitt todistaa — hän, joka itse on tunnustanut olevansa maanpetturi. Siinäkö teidän todistajanne ovat?»

»Täällä on myös master Baynes, joka voi todistaa samaa.»

»Master Baynesin on vastattava omista synneistään, ja minä luulen että hänellä tulee olemaan täysi työ koettaessaan vapauttaa kaulansa hirttosilmukasta. No, sir, eikö teillä ole muita todistajia?»

»Voisin saada Bridgewaterista muitakin todistajia, jotka näkivät minun lähtevän sinä aamuna master Pittin hevosen selässä matkaan.»

Hänen ylhäisyytensä hymyili. »Se ei ole tarpeellista. Sillä huomatkaa, minä en aio tuhlata enempää aikaa teidän vuoksenne. Vastatkaa minulle ainoastaan: Tiesittekö, kun master Pitt, kuten väitätte, tuli teitä noutamaan, että hän, kuten kuulitte hänen tunnustavan, oli kuulunut Monmouthin kapinallisiin.»

»Tiesin, teidän ylhäisyytenne.»

»Te tiesitte! Vai niin!» Lordi katsoi pelokkaaseen juryyn ja naurahti lyhyesti. »Ja siitä huolimatta menitte hänen kanssaan?»

»Auttamaan haavoitettua ihmistä, kuten pyhä velvollisuuteni vaati!»

»Pyhä velvollisuutenne, sanoitte?» Lordi raivostui taas. »Hyvä Jumala! Missä käärmeitten sukukunnassa elämmekään! Teidän pyhä velvollisuutenne, roisto, kuuluu kuninkaalle ja Jumalalle. Mutta olkoon. Kertoiko hän teille, ketä teidät pyydettiin auttamaan?»

»Kyllä — lordi Gildoyta.»

»Ja te tiesitte, että lordi Gildoy oli haavoittunut taistelussa ja millä puolella.»

»Tiesin sen.»

»Ja sittenkin, vaikka koetatte uskotella meille, että olette herramme kuninkaan uskollinen alamainen, menitte auttamaan häntä?»

Peter Blood menetti kärsivällisyytensä hetkeksi.

»Minulla oli tekemistä vain hänen haavojensa eikä hänen valtiollisten mielipiteittensä kanssa, teidän ylhäisyytenne.»

Hyväksymisen mutinaa kuului sekä parvekkeelta että juryn puolelta. Se oli omiaan vain saamaan ylituomarin täyteen raivoon.

»Jeesus Jumala!» huusi hän. »Onko maailmassa koskaan nähty hävyttömämpää vintiötä kuin te?» Hän kääntyi kalmankalpeana juryn puoleen. »Minä toivon, herrat juryn jäsenet, että te otatte huomioon tämän petturiroiston kauhistuttavan käytöksen, ja siitä te ette voi olla havaitsematta, millainen mielenlaatu tämänkaltaisilla ihmisillä on, kuinka konnamaista ja pirullista heidän menettelytapansa on. Omalla suullaan on hän lausunut hirttotuomionsa moneen kertaan ja vielä siinä on lisää. Vastatkaa minulle, sir: Kun te saitte petetyksi kapteeni Hobartin valheillanne tämän toisen petturin, Pittin, yhteiskunnalliseen asemaan nähden, missä ominaisuudessa te silloin toimitte?»

»Pelastaakseni hänet joutumasta ilman tutkintoa hirtetyksi, kuten häntä uhattiin.»

»Mitä teillä oli sen asian kanssa tekemistä, joutuiko hän hirteen ja miten se tapahtui?»

»Oikeudenmukaisuus on jokaisen uskollisen alamaisen asia, sillä oikeudenrikos, jonka kuninkaan valtuutettu tekee, tuottaa häpeää hänen kuninkaalliselle majesteetilleen.»

Se oli ovelasti ja terävästi sinkautettu huomautus jurylle ja se ilmaisi, miten valpas ja maltillinen miehemme äly oli ja miten se juuri äärimmäisen vaaran hetkellä oli terävimmillään. Jokaiseen muuhun juryyn se varmaan olisi tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Se olisi saattanut tehdä sen tähänkin juryyn, joka oli kokoonpantu aroista lampaista, ellei ylituomarin pelottava hahmo olisi tehnyt sitä tyhjäksi.

Lordi Jeffreys nojautui raskaasti eteenpäin ja haukkoi ilmaa hämmästyksestä.

»Herra taivaassa!» myrskysi hän. »Onko koskaan nähty hävyttömämpää roistoa? Mutta asia on selvä. Minä näen jo, mikä te olette miehiänne. Näen hirttonuoran kaulallanne.»

Sanottuaan sanottavansa loppuun silmät häijysti mulkoilevina hän rauhoittui ja istuutui takaisin paikalleen. Oli kuin esirippu olisi pudonnut. Kaikki mielenliikutus hävisi hänen kalpeilta kasvoiltaan. Niille palasi taas entinen, hiljainen surumielisyys. Kun hän taas hetken perästä puhui, oli hänen äänensä pehmeä, miltei hellä, ja kuitenkin kuului joka sana selvästi suuressa oikeussalissa.

»Jos tunnen sydämeni oikean laadun, niin en tahtoisi vahingoittaa ketään, vielä vähemmän iloita siitä, että joku menee iankaikkiseen kadotukseen. Ainoastaan säälistä teitä kohtaan olen tuhlannut näin paljon sanoja tähtenne, koska tahtoisin, että panisitte jotakin arvoa kuolemattomalle sielullenne, ettekä saattaisi sitä iankaikkiseen kadotukseen itsepintaisesti turvautumalla valheeseen ja kiroilemiseen. Mutta huomaan, että mitkään yritykset siihen suuntaan eivät vaikuta teihin nähden mitään, ja sen vuoksi en aio sanoa teille enempää.» Hän käänsi taas kauniit, tarkkaavat kasvonsa juryn puoleen. »Hyvät herrat, minun täytyy lain puolesta, jonka tulkitsijoita me olemme ettekä te, selittää, että jos joku henkilö on tosiasiallisesti noussut kapinaan kuningasta vastaan ja joku toinen henkilö — joka ei todella vielä asiallisesti ole tehnyt sitä — tieten ottaa luokseen ja majoittaa, hoivaa ja auttaa häntä, niin on hän yhtä suuressa mitassa kapinallinen kuin se, joka kantoi asetta. Me olemme valamme ja omantuntomme velvoituksella sidotut osoittamaan teille, mitä laki on, ja te olette valanne ja omantuntonne perusteella velvolliset lausunnossanne ilmaisemaan ja päättämään, minkä tuomion lain totuus teitä vaatii langettamaan.»

Sitten hän jatkoi tulkintaansa selittäen, millä tavalla Baynes ja Blood olivat syypäitä valtiopetokseen, ensinmainittu sen vuoksi että hän oli ottanut luokseen maanpettureita, ja jälkimmäinen sen nojalla, että hän oli auttanut petturia hoitamalla hänen haavojaan. Hän sovitteli puheensa lomaan teennäisiä viittauksia luonnolliseen herraansa ja lailliseen ruhtinaaseensa, kuninkaaseen, jonka Jumala oli heidän valtiaakseen asettanut, sekä moitti nonkonformisteja ja Monmouthia, josta — omien sanojensa mukaan — uskalsi varmasti sanoa, että alhaisimmallakin alamaisella, joka oli laillisesti avioliitosta syntynyt, oli suurempi oikeus kruunun perimiseen kuin hänellä.

»Jeesus Jumala! Että meidän pitääkin elättää keskuudessamme sellaista kyykäärmeitten sukukuntaa», lopetti hän vihdoin retorisin elein vimmaisen purkauksensa. Sitten hän vaipui paikalleen väsyneenä ponnistuksestaan. Hetken hän oli aivan hiljaa pyyhkien vain huuliaan. Sitten hän liikahti levottomasti. Uudelleen vääntyivät hänen kasvonsa tuskaisesti ja muutamin kähein, miltei hajanaisin sanoin hän lähetti juryn tekemään päätöstään.

Peter Blood oli kuunnellut hänen hillitöntä, jumalatonta ja miltei iljettävän herjaavaa sanatulvaansa osoittaen mielenmalttia, mikä häntä perästäpäin ihmetytti. Hän hämmästyi siinä määrin miestä, hänen sielullisesti ja ruumiillisesti vaihtelevia tilojaan ja hänen uhkailevaa ja verenvuodatukseen pakottavaa menettelyään juryyn nähden, että hän miltei unohti, että hänen oma elämänsä oli kyseessä.

Häikäistyn juryn poissaolo ei kestänyt kauan. Lausunto julisti kaikki kolme vankia syyllisiksi. Peter Blood katsoi ympärilleen punaiseen verhotussa salissa ja hetken hänestä näytti kuin kalpeitten kasvojen muodostamat rivit olisivat huojuneet. Sitten hän oli taas oma itsensä ja hän kuuli äänen kysyvän, mitä hänellä oli sanomista siihen ja miksi hän ei saisi kuolemantuomiota, kun hän kerran oli todistettavasti ollut mukana maanpetoksellisessa toiminnassa.

Hän nauroi ja hänen naurunsa kuulosti aavemaisen kamalalta kuoleman hiljaisuuden vallitessa oikeussalissa. Koko toimitus oli ollut äärimmäisen luonnoton. Sanomatonta oikeuden pilkkaa, jota tuo punaviittainen, tutkivasilmäinen ilveilijä oli jakanut, kostonhimoisen ja raa’an ilkeämielisen kuninkaan lahjottava kätyri, jonka koko olemus oli rienaajan. Peter Bloodin nauru taittoi kokonaan kärjen ilveilijän ankaruudelta.

»Nauratteko, sir, hirttonuora kaulallanne, aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, jonka yli te aivan kohta olette astuva.»

Silloin Peter Blood kosti.

»Totisesti minulla on parempi syy nauruun kuin teillä, teidän ylhäisyytenne. Sillä minulla on, ennen kuin lausutte tuomioni, vielä jotakin sanomista teille. Teidän ylhäisyytenne näkee minut — viattoman miehen, jonka ainoa rikos on siinä, että harjoitin armeliaisuutta — hirttonuora kaulassa. Teidän ylhäisyytenne puhuu minulle oikeusoppineena asiantuntevasti, mitä minulle on tapahtuva. Minä saanen lääkärinä sanoa yhtä varmalla asiantuntemuksella, mitä teidän ylhäisyydellenne on tapahtuva. Vakuutan teille, etten nyt vaihtaisi osaani teidän kanssanne, että en vaihtaisi sitä nuoraa, jonka te heitätte kaulaani, siihen kiveen, jota te kannatte ruumiissanne: Se kuolema, jonka te ehkä nyt sanelette minulle, on kepeä huvi siihen kuolemaan verrattuna, johon teidät on tuominnut se suuri Tuomari, jonka nimeä te niin kevyesti käyttelette.»

Herra ylituomari jäykistyi, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen huulensa vavahtivat. Olisi voinut laskea kymmeneen ennen kuin kuului ääntäkään hämmästyksestä halvaantuneessa oikeussalissa Peter Bloodin lopetettua puheensa. Kaikki, jotka tunsivat lordi Jeffreysin, käsittivät sen myrskyn edellä vallitsevaksi tyveneksi ja varustautuivat rajuilman puhkeamisen varalle. Mutta se ei puhjennut. Hitaasti, heikosti palasi väri tuhkanharmaille kasvoille. Punaviittainen mies menetti jäykkyytensä ja kumartui eteenpäin. Hänen ylhäisyytensä alkoi puhua. Hiljaisella äänellä ja lyhyesti — paljon lyhyemmin kuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa ja aivan koneellisesti kuten ihmisien, jonka ajatukset ovat kaukana siitä mitä huulet puhuvat — hän julisti kuolemantuomion asiaankuuluvassa järjestyksessä ja viittaamatta sanallakaan siihen, mitä Peter Blood oli sanonut. Lopetettuaan hän vaipui peräti uupuneena tuoliinsa, silmät puoleksi ummessa ja otsa kiiltävänä hiestä.

Vangit marssivat ulos.

Herra Pollexfenin — whig-puoluelainen huolimatta asemastaan ylimpänä syyttäjänä — kuuli eräs juryn jäsenistä kuiskaavan vierustoverinsa korvaan:

»Sieluni kautta, tuo musta roisto säikähdytti hänen ylhäisyytensä perin pohjin. Oikein käy sääliksi häntä, kun hänen täytyy kuolla hirsipuussa. Sillä mies, joka pystyy pelottamaan Jeffreysiä, menisi varmaan pitkälle.»

Neljäs luku

IHMISKAUPPAA

Herra Pollexfen oli yhtaikaa sekä oikeassa että väärässä, seikka joka sattuu paljon useammin kuin yleensä luullaankaan.

Hän oli oikeassa lausuessaan välinpitämättömästi ajatuksensa, että mies, jonka ilmeet ja sanat saattoivat pelästyttää niin pelätyn miehen kuin lordi Jeffreys oli, pystyi luomaan luonteensa voimalla huomattavan tulevaisuuden. Hän oli väärässä — vaikkakin anteeksiannettavasti — otaksuessaan, että Peter Blood joutuisi hirteen.

Olen sanonut, että niihin harmeihin, joita hänen armeliaisuuskäyntinsä Oglethorpessa aiheutti hänelle, sisältyi — vaikkei hän silloin sitä tietenkään käsittänyt — kaksikin syytä kiitollisuuteen. Toinen oli se, että hän ylimalkaan joutui oikeuden eteen, ja toinen taas, että oikeudenkäynti sattui syyskuun yhdeksänneksitoista päiväksi. Yhdeksänteentoista päivään saakka oli oikeuden tuomiot pantu täytäntöön pilkulleen ja siekailematta. Mutta yhdeksännentoista päivän aamuna saapui Tauntoniin lordi Sunderlandin, valtiosihteerin, lähetti, joka toi kirjeen lordi Jeffreysille. Kirjeessä oli ilmoitus, että hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut käskeä, että yksi toistasataa kapinallista oli varattava lähetettäviksi joillekin hänen majesteettinsa uutisviljelyksille Jamaikaan, Barbados- tai jollekin Pienten Antillien saarelle.

Ei suinkaan pidä luulla, että tämä käsky johtui jonkinlaisesta armollisuuden tunnosta. Lordi Churchill oli vallan oikeassa, kun hän sanoi, että kuninkaan sydän oli yhtä tunteeton kuin marmori. Havaittiin, että tuollainen summittainen hirttohomma oli mitä häikäilemättömintä arvokkaan aineksen tuhlausta. Uutisviljelyksille tarvittiin kipeästi orjia, ja terveen, voimakkaan miehen laskettiin olevan ainakin kymmenen- viidentoista punnan arvoinen. Sitä paitsi oli hovissa monta herrasmiestä, jotka mikä mistäkin syystä odottivat kuninkaan puolelta jotakin suosionosoitusta. Tässä tarjoutui helppo ja vaivaton keino suorittaa nuo pikku velat. Kapinallisten joukosta saattoi erottaa osan, jonka voi lahjoittaa näille herroille heidän vapaasti käytettävikseen.

Lordi Sunderlandin kirje antaa tarkat yksityistiedot siitä, miten anteliaasti kuningas jakeli ihmislahjojaan. Tuhat vankia piti jaottaman kahdeksan hoviherran ynnä muiden kesken, samalla kun kirjeen jälkikirjoituksessa määrättiin sata vankia kuningattaren tarpeita varten. Vangit piti heti lähetettämän kuninkaan eteläisille viljelyksille ja heidän tuli jäädä sinne kymmeneksi vuodeksi ennen kuin he taas pääsisivät vapauteen, ja oli niihin osiin siirtomaita, joihin heidät oli määrätty, hetimmiten ilmoitettava heidän saapumisestaan ja muuten huolehdittava siitä, että lähettämiseen heti ryhdyttiin.

Tiedämme ylituomarin sihteerin muistiinpanoista, miten lordi Jeffreys sinä iltana raivohumalaisen tavoin moitti sitä epäonnistunutta lempeyttä, johon kuningas oli saatu viekoitelluksi. Me tiedämme, miten hän kirjeellisesti koetti saada kuningasta peruuttamaan määräyksensä. Mutta Jaakko pysyi päätöksessään. Se oli — puhumattakaan siitä hyödystä mitä se hänelle tuotti — erinomainen osoitus siitä lempeydestä, joka oli hänelle ominaista. Hän tiesi, että hän säästämällä täten heidän henkensä saattaisi heidät suorastaan elävään kuolemaan. Monen heistä oli pakko sortua Länsi-Intian kauheassa orjuudessa eloonjäävien hartaasti kadehtimana.

Ja niin tapahtui, että Peter Blood ja hänen kanssaan Jeremias Pitt ja Andrew Baynes, sen sijaan että olisivat joutuneet roikkumaan hirressä kuten heidän tuomionsa määräsi, vietiin Bristoliin ja siellä noin viidenkymmenen muun vangin kanssa sullottiin _Jamaikan kauppiaaseen_.

Laivan ruumassa vallitseva ahtaus, kehno ravinto ja pilaantunut juomavesi aiheuttivat pian heidän joukossaan vaikean taudin, johon yksitoista kuoli. Heidän joukossaan oli myös onneton Oglethorpen isäntä, joka oli raaisti raahattu rauhallisesta kodistaan, kukoistavan puutarhansa keskeltä vain sen vian vuoksi, että oli tehnyt armeliaan teon.